Sivut

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Sängyn laidalla (24.7.)

Päivemmällä äiti oli herännyt nukkumasta, kun tulin alakerrasta ylös.

”Miten minä nyt näin nukuin.”

Yritän kysyä jotakin, että mikä siinä hämmästyttää.

”Enhän minä nyt yleensä tälleen. Tähän aikaan. Puolen yön jälkeen.”

Oletan, että hän tarkoittaa puolen päivän.
Sanon jotain tyhmää, että joutaahan sitä nyt nukkumaan.

”Tähän on menny nyt tämä vapaapäivä” äiti sanoo.

En tiedä, kuinka paljon äiti on eksyksissä, kuinka paljon
tässä päivässä ja hetkessä.
Pajusta hän sentään sanoo spontaanisti minulle:
”Ei ole teidän nuorinkaan enää pieni. Ovat isoja sinun lapset.”
Jatkan siitä jotakin, Pajusta, Pajun huumorintajusta ja liikkuvaisuudesta.
Paju heitteli frisbeekiekkoja pihalla, kun puhuimme tästä.


On ehkä hitusen helpompaa olla tässä, kun isä ei ole paikalla.
Nähdä äiti vain omien silmieni läpi.
On kurjaa olla niin kaukana, että kaikki mitä tavallisesti näen,
on isän tulkintoja tilanteista ja äidin kunnosta.
Hän raportoi kyllä hyvin ja yrittää olla objektiivinen.
Objektiivisuus ei kuitenkaan korvaa niitä tulkintoja,
joita itse tekisin, kokemusta ja tuntua äidin sairaudesta.

Ehkä isä ajattelee, ehkä minä ajattelen, että äiti on nyt
hetken kotona ennen uutta sairaalajaksoa.
Huomaan toivovani, ettei äidin tarvitsisi enää mennä sairaalaan,
jossa hän ei selvästikään viihtynyt.
Toivon, että äiti saisi olla kotona pitkään ja sitten,
kun on aika lähteä, hän saisi mennä suoraan taivaan kotiin,
tai minne täältä nyt sitten lähdemmekään.

Äidillä ei ole enää hyvä olla. (Onko se siis jokin hyvän elämän kriteeri,
että on hyvä olla?
Ehkä aikuisen elämän vastaukset eivät vaan enää päde vanhuudessa…)
Elämään kuuluu kärsimystä, ei kai se elämän arvoa vähennä.
Mutta jotenkin se, ettei äiti enää tavoittele mitään, tuntuu vaikealta käsittää.
On ikäänkuin äidillä ei olisi enää tavoiteltavia arvoja.
Äsh, ehkä on tyhmää ja väärin yrittää ymmärtää vanhuutta
aivosairaan ihmisen psyykkisen maailman kautta.
Äiti EI VAAN ENÄÄ OLE KOKONAINEN. Ei ole ollut pitkään aikaan.
Ja nyt hän on vielä enemmän poissa, eksynyt, piirteiltään terävä,
mutta jotenkin ohut.
Ei hauras kuin lasi; ei ole sellainen olo, että mikä vaan murskaa hänet hetkessä.
Hän on enemmän kuin muovipussi, joka kelluu vedessä;
ei häviä, ei haurastu, mutta ei oikein löydä muotoa, eikä ole oikealla paikallaan.


Äidille on kannettu olohuoneeseen sänky, jossa hän nukkuu.
Usein hän istuu sängyn laidalla.
Silmät ovat usein kiinni ja hän vapisee tai huojuu ihan pikkuisen.
Kaulalla näen sykkeen, joka on aika tiheä.
Se näkyy kahdessa ”jänteessä” korvan alapuolella.
Hän hengittää, mutta hengitys ei tunnu kiireiseltä, eikä kovin raskaaltakaan. J
oskus nukkuessaan äiti sanoo jotakin, ikään kuin voivotteleen ”oi joi” tai jotain sellaista
(miten helposti muistikuvat ovat näin epätarkkoja!).
Silmät ovat väsyneet, eivät epätoivoiset, mutta eksyneet ne ovat.
Hän istuu siinä, enkä tiedä, mitä hän ajattelee.
Joskus kysyn, hän vastaa jotakin.
Joskus en kysy.
Hän istuu siinä hiljaa, nostaa toisen jalan ehkä sängylle
tai käy jossain vaiheessa hetkeksi pitkälleen.

Jos hän ei nuku, hän nousee hetken päästä uudelleen.
Ilmeisesti pystyssä on vähän mukavampi olla.
Välillä äiti yskii hetken, mutta onneksi harvakseen.
Jalat ovat kipeät ja turpeat, mutta nestettä niissä ei ole nyt niin paljon kuin joskus aiemmin.
Vatsa on outo pyöreähkö säkki, muuten laihtuneessa kehossa.
Nestettä on kertynyt nyt juuri sinne. Sille ei voi mitään, mutta ei se mukavalta tunnu.

Ei kommentteja: