Minun ainoa elämäni

Illalla äiti alkaa jutella tutusti:
Se edellinen laitos, jossa olin, oli sellanen, että en nähnyt lääkäriä kuin korkeintaan kerran viikossa….
Äidin kokemus on, että hänelle ei puhuttu,
että hänelle ei selitetty asioita,
että ei ollut ketään omahoitajaa,
oli vaan kaaosta…

Kuuntelen ja puhumme asiasta, kysyn jotain.
Ehdotan varovasti, että osa kaaoksesta voi olla sitäkin, että kun ei muista…
ja sanon, että kun olin ollut siellä, siskoni oli lähtenyt alle puoli tuntia sitä ennen
ja että hän ei muistanut siskon käyneen…

Äiti tuntuu hyväksyvän, että unohtamista on voinut tapahtua.
Sanoo: ehkä ne sitten ajattelivat, että ei tuolle kannata kertoa.
Tätä minäkin epäilen: on oletettu muistisairaaksi,
jolle ei kannata selittää asioita
ja selitetty lähinnä puolisolle lääkityksen muutokset ja muut.

Äiti sanoo, että yhtäkkiä hoitajat ja lääkärit alkoivat suhtautua häneen niin,
että sairaus on tosi vakava ja parantumaton.

”Minut on jätetty ulkopuolelle”, äiti sanoo.

Kysyn, mitä hän olisi halunnut tietää.
Äiti sanoo, että haluaisi tietää, mikä sairaus on ja mitä tapahtuu.
Se on oikeastaan ihan peruskysymys;
mistä minun kohdallani on kysymys.

Selitän äidille sen, mitä sydämenvajaatoiminnasta ymmärrän.
Kerron, että tehtiin hoidonrajaamispäätös, kun näytti, että
sairaus on mennyt sellaiseen vaiheeseen,
jossa elinaikaa ei ole odotettavissa kovin paljon.
Kerron sairaanhoitajan kommentin siitä, että jotkut elävät
(palliatiivisen hoidon päätöksen jälkeen) vielä vuosia,
mutta että jotkut vähemmän.

Äiti kuuntelee, katsoo pois päin, en ihan saa selvää
onko hän vähän liikuttunut tai suruissaan.

Sanon, ettei hänen pitäisi olla ulkopuolinen, se on hänen elämänsä.

”Minun ainoa elämäni” äiti sanoo.


Sitten tilanne on ohi. Äiti näyttää vaan väsyneeltä.
En tiedä, jäikö hän miettimään tätä aihetta; mietin sitäkin,
mitä äiti tästä mahtaa kuitenkaan ymmärtää tai muistaa myöhemmin.
Olen mielestäni aiemminkin selittänyt juuri sen, mitä nytkin selitin.
Siitä huolimatta voi käydä niin, ettei äiti hahmota ja tiedä,
mitä hänelle on tapahtumassa ja miksi.
Ehkä sekin kertoo jotakin, että selittäessäni tilannetta,
äiti ei katso minuun, eikä kysy yhtään kysymystä.

Se, että minä puhun tilanteesta ja ihan hetken ajan tunnistamme yhdessä
kuoleman teeman, ei tosiaankaan tarkoita sitä, että tietäisin,
mitä äiti ajattelee ja miten hän mieltää tilanteen.

Tai, että äiti todella hahmottaisi olevansa kuolemassa,
saati mitä se merkitsee hänelle ja meille kaikille.

Kysyn hetken päästä, mitä äiti ajattelee.
Hän katsoo ulos ja sanoo, että hänen kukkapenkkinsä ovat jääneet hoitamatta.

Olisin hirveästi halunnut jatkaa, kohdata tilannetta,
Pelkää että äidillä on edelleenkin ulkopuolelle jätetty olo,

kuulla äidin ajatuksia,
itkeä,
jakaa sairauden surua ja lopullisuutta
ja pois menon merkitystä äidin kanssa.
Mutta hetki sulkeutui nopeasti, emme oikeastaan juurikaan kohdanneet.
koska hänen aivonsa tavallaan heittävät hänet hänen oman elämänsä merkitysten ulkopuolelle.