24.7.

Helleaalto jatkuu. Äitiä paleltaa silti.

Paju on uimassa ja minä istun tässä rannassa kirjoittamassa
tätä ja ajattelemassa omiani.

Äiti on ollut terveyskeskuksessa helmikuun lopusta heinäkuun puoleenväliin.  
Se tarkoittaa melkein viittä kuukautta.

Nyt äiti on kotona. Monessa mielessä hän tuntuu samalta kuin aiemminkin.
Nukkuu ja nuokkuu, lepäilee, käy syömässä. Mutta nyt äiti ei juurikaan juttele.

Olen aika varma, ettei hän ole sanonut minulle spontaanisti mitään.
Kysyttäessä sanoo jotain, mutta usein vain lyhyesti.
Ainoa pidempi keskustelu on kuvattu edellä, terveyskeskuksessa saatuun hoitoon liittyvää.

Välillä äiti katsoo minua, joskus ehkä lähinnä ohitseni.
Ehkä ihan muutamassa katseessa on joku yhteyden etsimisen sävy.

Kertooko puhumattomuus huonosta voinnista ja huononevasta kunnosta?
Tuleeko yhä vähemmän mieleen kysyä mitään?
Vai onko äiti ajatuksissaan koko ajan vähän sekaisin siitä,
mitä on tapahtumassa, kuka tulossa tai menossa.

Lounaalla tällaista:

Minä: Tänään voidaan kyllä syödä mun juhlapäivän kunniaksi
jäätelöt tähän perään.

Paju: Paljon onnea vaan!

Minä: Kiitos, kiitos!

Mummi: Onnea, onnea!

Minä: Kiitos, kiitos!

Mummi: Kenenkäs juhla tänään on?

Keskustelu vahvistaa ajatustani siitä, että äiti on (jo aiemminkin)
ollut aika sujuva sellaisessa pienessä small talk jutustelussa,
jossa on ikään kuin näitä valmiita fraaseja sanottavana.
Kun siihen yhdistää sen, että hän vieraiden tullessa tsemppaa,
vaikutelma on välillä ollut yllättävän normaali ja sujuva; melkein
kuin ei olisikaan rajoitetta tai ongelmaa siinä vuorovaikutuksessa.
Mutta siihenhän se on sitten jäänyt. Se sellainen yhtään syvempi
kiinnostuminen toisen kuulumisista tai kokemuksista on vaan hävinnyt
jonnekin tai vähintään jäänyt ilmaisemattomaksi.

Nyt on aika rankan tuntuista, kun äiti ei puhele mitään ja kaiken
kaikkiaan on sellainen tunne, että se on aivan sama olenko täällä vai en.
Pitäisi ehkä päästä sen yli ja ajatella vain äitiä, eikä ollenkaan itseään.
Mutta on se kuitenkin minun ainoa äitini, ja se, että hän on noin kokonaan poissa, eikä ilmaise minun suuntaani
mitään on aika hirveää.

Sekin on hirveää, että me kaikki tiedämme hänen olevan kuolemansairas
ja palliatiivisessa hoidossa, mutta sitä(kään) teemaa emme voi mitenkään
kohdata tässä yhdessä. Tai ainakin tuntuu, ettei siitä voi mitenkään puhua,
eikä äiti mitenkään ilmaise tietoisuuttaan siitä, vaikka kaipa hän tietää tilanteen jotenkin.

Haluaisin tietää, miltä tuntuu tietää sairauden johtavan kuolemaan.
Haluaisin tietää, miten hän näkee elämänsä ja sen mikä elämässä on tärkeää.
Mitä neuvoja hän antaisi minulle? Mitä minun pitäisi omaan elämääni poimia
tästä tilanteesta, äidin kohtalosta? (Muuta kuin pelko vanhenemista ja sairauksia kohtaan.)