Äidin luona

Olin äidin luona neljä yötä.

Äiti istui usein silmät kiinni sohvassa, tuolilla, sängyllä, vaikka olikin hereillä.
Äiti oli pirteämpi kuin yleensä. Äiti lakaisi lattiaa, kun tuli vieraita.
Äiti oli mukana joissakin keskusteluissa. Äiti söi paljon ja usein.

Tein avuttomuuksissani hulluna ruokaa, kun en muutakaan osaa.
Isälle yllätykseksi, isän ruokavastuuta helpottamaan.
Äiti katsoi, kun tein hänelle ruokaa kaksi iltapäivää.
Hän sanoi: "teet paljon".
Hän syö tekemiäni ruokia vielä pitkään.
Silti en oikein voi antaa hänelle mitään. On, kuin se ei erityisesti liittyisi häneen tai meihin, että teen jotain hänen hyväkseen, rakkaudesta häneen. Jotain on välissä.
Ehkä samaa, joka estää äitiä kiinnostumasta siitä, että isän olkapää on kipeä. Kun puhun siitä, äiti, joka sentään on ammatiltaan terveydenhoitaja, katsoo vain, ei sano mitään, ei huolestu, ei ilmaise myötätuntoa.
Voin tehdä 12 ruokalajia ravitsevaa ruokaa, pakastimen täyteen, mutta ei se erityisesti kosketa äitiä.
Tai... ehkä hetken hän tavoitti siitä jotakin, ehkä, jos katson tarkkaan tai kuvittelen tarpeeksi.

Katsoin äitiä, kun hän istui sängyllä ja otin joitakin kuvia hänen huomaamattaan.
Loppujen lopuksi emme juuri keskustelleet, vaikka jotakin kai siinä puhuttiin silloin tällöin.
Ensimmäisinä päiviä taisi olla joitakin hetkiä, jolloin vuorovaikutusta oli enemmän.

Kun tulin tänään kotiin, arkiympäristön syleily tuntui hetkessä heittävän äidin ja isän jonnekin kaukaisuuteen. He kuuluvat arkeeni kipuna, huolena, suruna... mutta eivät todellisina, läsnäolevina ihmisinä. Ehkä olisi helpompaa, jos olisin vähän lähempänä ja saisin heidät arkeeni. Tai ehkä se olisi vielä vaikeampaa, en tiedä.
Läsnä oli kuitenkin jollain tavalla selkeämpää. Äidin elämä ei tällä kertaa näyttänyt niin mahdottomalta. Ehkä hänellä oli vähemmän kipuja kuin joskus. Hän jaksoi vähän enemmän. Hän ei palellut koko ajan. Ehkä minuun vaikuttivat Duodecimistä lukemani sanat siitä, että monet sairaat kokevat elämänsä mielekkääksi ja arvokkaaksi, vaikka omaiset tai muut ulkopuoliset ahdistuvat, eivätkä osaa nähdä sitä.

Nyt olen taas poissa. Isän raporttien varassa. Kaukana.

En tiedä, milloin menen taas,
enkä oikein sitäkään, millä perusteella ratkaisen sen, milloin on tarpeen mennä.