Alkuperää kunnioittaen

Nyt minusta tuntuu, että isä pitää enemmän etäisyyttä.
Äiti on nyt kotona. Voisi olla enemmän kerrottavaa, mutta ehkä on vähemmän syytä kertoa sitä.
Ehkä isä haluaa säästää minua omilta kuormiltaan; ehkä hän ei jaksa puhua äidistä, kun on koko ajan hänen kanssaan; ehkä hän joutuisi puhumaan äidin kuulleen; ehkä kaikkien virheiden, kipujen ja hankaluuksien kertaaminen tuntuu masentavalta.

Kuulen siis isästä kerran tai pari viikossa. Kuulen äidistä kerran, pari viikossa.

Kesän vaikenemisen jälkeen en ole uskaltanut yrittää puhelimessa juttelemista, kun se oli jo tätä ennenkin vaikeaa ja jotenkin tyhjää. (Äiti ei ole kai koskaan millään tapaa ilmaissut, että haluaisi jutella kanssani puhelimessa tai kaipaisi minun soittojani.)

Tänään menin töiden jälkeen kaupoille ja päädyin Iittalan myymälään.
Ostin Teema -lautasia, kun leipälautaset tuntuvat aina olevan lopussa.
Vieressä oli muumimuki, kakkoslaatua. Sen nimi oli Alkuperää kunnioittaen.
Jostain syystä pidin mukista. Minulla on ennestään kaksi muumimukia, jotka olen saanut jonkilaisena bonuksena jokun kaupparyhmän ostoksista vuosi pari sitten. En siis ole keräilijä. En tosiaankaan ostele muumimukeja.

Ostin sen mukin. Ajattelin, että saan tästä iloa syksyllä ja että se sopii minulla jo oleviin mukeihin. Alkuperän kunnioittaminen kuulosti mystiseltä ja selittämättömältä. Mietin muumien esi-isiä tai jotakin muuta epämääräistä.

Kotona yritin muistella mukin nimeä, mutta olin sen jo unohtanut.
Kun selvitin sitä törmäsin tekstiin, jossa kerrottiin, että teema liittyikin Tove Janssonin suruun hänen äitinsä kuoltua. Olinko ostanut tietämättäni surumukin, kuoleman mukin? Oliko mukilla jokin merkitys? Tarkoittiko se jotakin? Miten äiti voi? Onhan äidillä kaikki hyvin tai ainakin ennallaan? Tuleeko tänään puhelu, se lopullinen puhelu?
Vähän aikaa mukin ostaminen tuntui kohtalonomaiselta, pahalta enteeltä, surukauden avaamiselta hieman etuajassa. Tuli tarve soittaa kotiin ja kysyä, että kaikki on kunnossa. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska tiesin isän ohjelman tälle illalle ja senkin, että olisin varmasti ensimmäinen ihminen, jolle isäni tiedottaisi mistään käänteestä huonompaan.

Ilta meni kuitenkin äitiä surren; äidin sairautta, kuolemisen epämääräisyyttä ja kuoleman toivotonta väistämättömyttä surren.

Emme saa siistiä, selkeää tarinaa. Mukit eivät ole enteitä. Lääkärien sanat eivät ole enteitä. Laskukierteet voivat pysähtyä ennen maahan iskeytymistä ja hyvä niin.
Odotan, kannan äitiä mielessäni, suren ja yritän elää niin hyvin kuin osaan (se ei ole paljon),
alkuperää kunnioittaen.