Mitä suren sitten...

Nukkumaan menessä mieleen nousee kysymys:
mitä suren sitten, kun äitiä ei enää ole;
mitä vähemmän minulla silloin on, kuin nyt?
Olen jo nyt niin yksin hänestä.
Olen kaukana,
en kuule hänestä,
hän ei kaipaa minua,
ei puhu minusta, ei puhu minun kanssani,
ei puhu minun kanssani edes silloin, kun olen siellä;
isän ei juurikaan soita, hänellä ei ole mitään kerrottavaa äidistä,
elän jo nyt niin monella tavalla yksin ja ilman häntä.

Olen tottunut siihen,
mutta kestän sitä huonosti.

Puhun ystävälleni siitä kokemuksesta, että läsnäolollani ei ole äidille merkitystä.
Sanon, ettei minun kannata matkustaa viikonlopuksi kotiin ja käyttää matkoihin yli kymmentä tuntia, jos äidilleni ei tunnu olevan sillä mitään merkitystä olenko siellä tai näkeekö hän minua.
- Mutta onko sinun tärkeää mennä itsesi takia? ystävä kysyy.

Tosiasiassa menen sinne taas heti, kun arki antaa sen pienen jouston, että pitkä matka on mahdollinen.
Mutta minusta tuntuu juuri nyt, ettei minun tarvitse itsenikään takia mennä.
Menen isän takia. Hän tarvitsee tukea ja hän tarvitsee todistajan.
Jos menen itseni takia, niin siksi, että en kokisi olevani kylmä ja sydämetön tytär;
tai siksi etten katuisi sitä myöhemmin.

Menisinkö siksi, että välitän?
Tietysti välitän.
Mutta mitä merkitystä minun rakkaudellani on, jos sillä ei ole äidille mitään väliä?

Tällaisena hetkenä haluaisin vain itkeä itseni kaiken tämän läpi
ja päästää irti.