keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Muisteluita äidistä, kokkaamisesta ja kvittenhillosta

Pakastimeni historiallisesti merkittävin tuote on ehdottomasti äitini valmistama kvittenhillo. Yritin löytää netistä tietoa kvittenistä ja törmäsin vain näihin ruotsinkielisiin sivuihin. Mistähän äitini on kvitteniä mahtanut saada? Kasvaakohan kvitteniä suomessa villinä vai puutarhassa? Kaupoissa en ole sitä nähnyt. Sen muistan, että hilloja oli monta rasiallista. Noilla ruotsalaisilla sivuilla todetaan, että hedelmä on vaivoin syömäkelpoinen.

Tämä kyseinen rasia on pyörinyt pakastimessani aikoja, enkä ole uskaltanut ottautua sitä syömään. Kuten muistinkin hillon maku on sen verran erikoinen - makea ja karvas - ettei se uppoa lasten suihin.

Kvittenhillo kuvaa hyvin äidin tyyliä keittiössä. Ennen sairastumistaan hän oli kokeileva kokki. Hän oli nuorena emäntäkoulussa oppinut, ettei taitava emäntä tarvitse keittokirjaa, joten hän teki ruuat enimmäkseen omien ideoidensa ja peruskeittotaitonsa varassa. Meillä syötiin aika harvoin varsinaisesti samaa ruokaa. Ruokiin ilmestyi vaihtelua ja variaatiota. Kerran äiti tarjosi parsana paistettuja voikukanjuuria (vai oliko ne maitohorsmaa). Sillä kertaa lopputulos oli aika karmea, mutta useimmat kokeilut olivat onnistuneita. Mökillä meillä oli enimmäkseen ruokana mustan padan yllätystä, joka oli hyvää - ja aina vähän erilaista.

Anopin tyyli on sitten aivan toinen. Samoja onnistuneita perusruokia tehdään samojen onnistuneiden reseptien mukaan. Mieheni ei siis ole ihan niin kotonaan meikäläisen kokeilukeittiössä, vaikka onkin ihan avaramielinen ruokailija.

Minun osani on ollut olla lapsuudenperheeni keittiötumpelo, mutta pikkuhiljaa olen sieltä noussut. Matkalla opin että keittokirjat ovat ihan hyödyllisiä (ainakin jos emäntäkoulu sattui jäämään väliin). Kantapään kautta olen oppinut myös sen, että joissakin asioissa kannattaa vaan ihan nöyrästi seurata sitä reseptiä ja mitata tarkasti, mutta toisissa asioissa ei ole niin väliä. Viihdyn paremmin näiden jälkimmäisten parissa. Keittokirjoista pidän valtavasti. Annoin itselleni luvan pitää keittokirjoista, jopa vähän keräillä niitä, vaikka en olisikaan hyvä ruuanlaittaja. Keittokirjakokoelmani perusteella voi syntyä vaikutelma, että olisin innokkaampi ja taitavampi ruuanlaittaja kuin olenkaan. Äidiltä mallinnettu rohkeus toimia myös ilman ohjeita on tullut sekin tarpeeseen lasten ruokarajoitusten kanssa puuhatessa. Olen esimerkiksi oppinut, että melkein mitä vain jauhoja, vettä ja öljyä sekoittelemalla syntyy jonkinlaisia syötäviä leipäsiä.

Käpyvarastokatsaus:
Tänään on korkattu kvittenhillo, ujutettu quinoajauhoa leipäkoneleipään, syöty tiistaista papukeittoa jääkaapista. Pakastimesta on kaivettu porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa ja lihapullia. Niiden rinnalla on tarjottu Knorrin kastiketta. Kaupasta haettiin maitoa ja pientä täydennystä tuoretuotteisiin.

4 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Kvitteneitä kasvaa muun muassa meidän pihalla. Ne tekevät kyllä runsaasti hedelmiä joka vuosi, mutta hedelmät myös jäävät vuosittain syömättä, koska ne pitäisi nostaa sisään kypsymään.

Minäkin kävin ruokakomeron pintakerroksessa. Syötiin hernesoppaa.

Marikki kirjoitti...

Toivottavasti soppa maistui!

Nuo kvittenit ovat sen verran muikean makuisia, että voisin ihan hyvin kuvitella, että niistä tulisi gourmet-muotituote... Ehkä joku löytää niistä jotain aivan erityisiä terveysominaisuuksia... tulevaisuuden superfoodia... :-).
Luulisin, että kvittenhillolle olisi käyttöä jossain tosi hienossa, mauilla leikittelevässä ravintolassakin.

Liisa kirjoitti...

Muistaakseni kvitteniä on myös Muumimamman punssissa. Että sitäkin voi kokeilla :-)

Katja kirjoitti...

Kvitteniä kasvaa myös anoppini mökkitiluksilla Lounais-Suomessa, istutettuna. Muistaisin, että meillä oli jääkaapissa joskus häneltä saatu hillopurnukka, hiukan luumunväristä.

Tekisi täälläkin hyvää tarkistaa ruokakomerot, etenkin parasta ennen -päiväykset. Niissä on tullut yllätyksiä.

Minäkin tykkään keittokirjoista, mutta eniten sellaisista hiukan kaunokirjallisista tai muista tarinallisista. Eniten olen tainnut nauttia Anna-Leena Härkösen kirjasta "Sopan syvin olemus" ja "Hanhensulan ravintola. Kirjallinen keittokirja" -teoksesta.