torstai 26. maaliskuuta 2009

Työvuorovesi

Työ on valuvaa.
Se on kaikkialla siellä, missä ei selkeästi ole jotain muuta.
Helpostikaan ei synny sellaista ei-työn aluetta
jossa olisi vain avaruutta ja aikaa.
Kaipaisin sellaisia hetkiä,
hetkiä jotka eivät ole täyttyineitä ja merkityksistä täysiä,
vaan joissa se mikä on ollakseen
vain ilmenisi ja yllättäisi minut.
Nyt sellaisiin hetkiin
on aina työtä tarjolla.

Ennen olen rajannut selvemmin: tässä on työn alue, tässä muun.
Nyt mukana on niin monta tekijää.
On monta pientä ihmistä,
sairastajaa, ikävöijää ja yksioloa vierastavaa koululaista.
On kotiäitiyttä ja työtä muistuttavia vuosikaudet yhdistellyt mieli, joka rutiininomaisesti tarttuu tekemiseen siinä välissä, joka sille aukenee.
On uutuundenviehätystä ja uutuudenjännitystä. On kirjoja ja ideoita ja jäsentymättömiä kokonaisuuksia, nälkää niiden jäsentämiseen, malttamattomuutta, toteuttamisen halua, toimivan ikävää, onnistumisen ikävää, ehyeksi saattamisen tuoman tyytyväisyyden ikävää.







Olenkohan vain tässäkin nyt liian kiireinen?
Ehkei rajojen selkiytymisenkään aika ole vielä,
niin kuin ei vielä ole valmiiksi saamisenkaan aika.
Muistanhan minä, että tämän päivän hyvin tehdyt (t)yöt,
ovat parhaimmillaan huomisen keveitä iltapäiviä, levollisia iltoja, onnistumisen iloja.

Nyt vain on vuoksen vuoro,
kaikki on vedestä täyttä ja kiihkeää.
Aikanaan luode paljastaa kivien välit
antaa tilan ja ajan,
lähettää linnut nokkimaan
ja hyönteiset rikkomaan auringon lämmittämän hiekan pintaa.

2 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Voi, Marikki. Taas sanoitat ajatuksiani. Palasimme lomalta, jossa koin olevani ehyt ja kokonainen: minä. Kotona alkoi oksennustauti, minä yritin suunnitella siinä samassa syksyn kursseja sekä tunteja yllätysoppilaalle, jolla on kireä aikataulu. Ihan kauheaa. Näin että keho vaelsi täällä ja yritti hoivata, mutta mieli askaroi ihan muualla eikä kuullut ennen kuin tarpeeksi lujaa karjuttiin. Öihin tunki angst ja herätteli valvomaan. Opetustyö on pahimmillaan juuri tuota, ei hetken rauhaa. Olen tivannut pitkän uran tehneiltä, koska helpottaa. Kymmenen vuotta on monella ollut merkkipaalu. Mutta minäkin huseeraan niin moneen suuntaan, suunnittelen joka lukukaudelle uusia kursseja, eihän niihin sitä rutiinia voi tulla. Nyt sitten siivilöin hiekkaa, sitten punnitsen. Olen miettinyt ihan uutta suuntaa ja ammattia, jossa voisi sulkea työpaikan oven ja aloittaa sen jälkeen vapaa-ajan. Uskon, että se sopisi tällaiselle perfektionistille muutenkin paremmin kuin opettajuus.

Voimia ja valoa sinne. Halaan ja elän mukana.

Marikki kirjoitti...

Minulla on nykyisin työpaikalla(kin) työpöytä. Se on uutta. Äitiyslomalla ajattelin, että yritänpä sitten siirtää työt työpaikalle, kuinka kätevää! Mutta totuushan on sitten ihan toinen: koululainen odottelee ja perhe tarvii muutekin sitä, että käytän joustoja, joita määrittelemätön työaika mahdollistaa... Eli teen paljon työtä kotona (ja täällähän minun rakkaat kirjani ym. tarvittavat kamat ovat, joten ehkä tekisin muutenkin...). Ja sitten ne joustot tulevat vastaan siellä, mikä olisi muissa töissä merkittyä vapaa-aikaa.

Pitkällä tähtäimellä tähän on kehitettävä keinot, joilla vapaa-aika on vapaa-aikaa ja työlle jotenkin erottuu oma tilansa. En vain vielä oikein hahmota mitä ne tässä elämäntilanteessa voisivat olla.

Minulla on mahdollisuus rutinoitua, koska opetan vain teittyä rajattua kurssien kokonaisuutta. Se onkin kyllä minunkaltaiselleni ihan ehdotonta (tuon työn rajaamisen kannalta) - minulla riittää nääs silti aina jotakin uutta kehiteltävää :-).

Aiemmin minulla oli varmaan jotain omatekoisia rajoja työlle - en tee illalla/yöllä, en tee lauantaisin, en tee joulu/hiihtolomalla...
Nyt en ole vielä löytänyt sopivia "turvarajoja". Suunnittelutyön määrä on alussa niin suuri ja nuo lasten sairastamiset ovat olleet ihan mahdottomia. Tämä viikko on ensimmäinen jolloin kukaan ei ole kipeä!
Miehellä on nyt myös tiukka (opetus-)jakso päällä ja asunnossamme elelee vahvasti myös hänen työnsä, joten on aika kumma, jos täällä muulle jää mitään tilaa...