Olin aamulla valvomassa koetta. Muistin unohtuneen asian ja sain sen hoidettua.
Aloitin uudet kurssit. Olin hyvällä mielellä. Ryhmissä oli kiva tunnelma. Sain epäsuoraa myönteistä palautetta.
Sanoin ei asiaan, josta toinen ei ilahtunut. Hän toi selvästi esille, että olen hankala ja että hän ei odottanutkaan minusta hyvää.
Päiväkodilta tullessamme isosisko komensi keskimmäistä olemaan pitämättä kättä pienen pulkassa. Sanoin: "Jos se ei häiritse pientä, niin miksi se häiritsee sinua?". Tästä esikoinen hermostui, juoksi laitoja pitkin ja murjotti. Häntä ei olisi saanut katsoa. Keskimmäinen katsoi silti. Esikoinen huusi hänelle kovaa. Keskimmäinen katsoi silti. Yritin ohjata häntä joustamaan, kun toista niin kovin ärsyttää. Katsominen ei ole rikos, sanoin. Keskimmäinen alkoi itkeä pulkassaan. Hetken päästä hän tönäisi viereisessä pulkassa kulkevaa pikkuista, joka alkoi siitä itkeä lohduttomasti. Vedin kahta huutavaa lasta, yksi seuraili murjottaen perässä, yritin pitää hermot kasassa kotiin saakka. "Kotona äitin syliin!" itki pienin pulkassaan. Ja keskimmäinen jotain muuta. Minullakin oli sellainen olo, että nyt ei ole ihan reilua. En itkenyt, enkä huutanut, yritin saada kaikilta vaatteet pois ja ruokaa lautaselle. Jossain vaihessa kaikki tasaantui.
Illalla luimme esikoisen kanssa satua Pieni kirjava kana ääneen keskimmäiselle. Minä luin kertojan osan, esikoinen vuorosanat. Keskimmäinen haluaa aina tämän saman sadun. Olemme lukeneet sen monta kertaa. Kirjassa on ihanat kuvat. Satuhetkessä oli hyvä tunnelma.
Nukutustoimien jälkeen en jaksa kovin paljoa enää jutella miehen kanssa. Päivän sosiaalisuus vie veronsa. Jännitän vähän huomista lääkäriä. Ehkä siksikin haluan vähän vetäytyä kuulolle itseni suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti