Maanantain myötä on syytä laskeutua taas arkeen.
Ensitöikseni tilasin sen lääkärin. Kai näitä asioita on vaan lähdettävä kohtaamaan, vaikka masentaa ja tuntuu, että matto on vedetty alta.
(Ei tässä mitään akuuttia hätää kuitenkaan ole.)
Koulutyössä on vuorossa koeviikko. Työtehtävinä siis kokeen valvontaa, tuotosten arviointia ja tulevien kurssien suunnittelua. Introverttiminäni huokaisee syvään ja lepäilee luokan edessä esiintymisestä.
Yritin siirtää pienimmän nukkumaan koko yöksi omaan sänkyynsä. Kun hän herää yöllä, yritän ensisijaisesti rauhoittaa hänet takaisin omaan sänkyyn. Aamuyöstä saatan kutsua viereenkin, jotta pääsen itse nopeammin uneen. Niin hetkinä pieni on niin onnellinen, nauraa ja hekottelee siinä vieressä, kunnes nukahtaa nopeasti. Eipä siitä tavan lopettamisesta taida mitään tulla, kun hän on niin hellyyttävä...
Puut vain jaksavat kantaa lumitaakkaansa ja aina vain on niin kaunista. On paljon hyvää. Tämäkin on elämisen arvoinen päivä.
4 kommenttia:
Minäkään en oikein osaa sanoa, kun en ihan tiedä. Mutta sen voin sanoa, että sisin tietää aina. Minä sain yöuneni takaisin ja kroonisen jännitystilan laukeamaan, kun muutuin armollisemmaksi itseäni kohtaan, ulkoisesti lisää hamuamisen sijaan vähensin -- ja sain tilalle paljon enemmän kuin olisin sillä poisjätetyllä koskaan saanut.
Muutenkin ajattelen, että tulee merkkejä, joita voi tulkita. Minulla on nyt ihan pienellä ajalla seisauttavia tapahtunut. Sellaisilla hyvin kriittisillä hetkillä, kun olin itse jo ihan epätoivon syövereissä laahustanut ja laahustanut vain. Ei ole voinut kuin istua alas ja ihmetellä ja sitten on ollut hiukan häpeissäänkin, kun ei ole kaikista omista saarnoistaan huolimatta muistanut luottaa, olla valoisalla mielellä (että miten paljon tuhlaantui murehtimiseen).
Rakkautta, läheisyyttä, pysähtymistä, uskoa, sisimmän kuuntelemista ja perkaamista, jos siihen on tarvetta
toivottaa Katja, jonka 5-vuotias kömpi viime yönäkin viereen nukkumaan, hymyili hänkin nukahtaessaan
P.S. Mietin vielä tuota aiempaa viestiäsi, jossa mainitsit luovuttamisen. Mitä se lopulta tarkoittaa, kun miettii tarkemmin? Ehkä kyse ei ole ollenkaan pelkuruudesta. Luovuttaa pois jotakin ja/vai luovuttaa itselleen jotakin? Koen, että pois antaessaan - mitä tahansa, konkreettista tai abstraktia - myös saa, tilaakin.
Valoa ja tilaa toivotan vielä.
Myötätunnon tuulahdus täältä päin!
Kiitos Katja ja Elina sanoistanne.
En oikein osaa antaa tälle vielä tarkempaa hahmoa. Odotan, kunhan varmistuu, jäsentyy, tulee tutummaksi.
Osatapa tosiaan luopua siitä, missä on luopumisen paikka, tilan tekemisen paikka. Ja tarttua siihen, mihin tulisikin tarttua (toivoon, elämään, siihen, mikä on viimekädessäkin arvokasta).
"Ulkoisesti lisää hamuamisen sijasta vähensin..." Aika auttanee sen näkemiseen, mikä on olennaista. Nyt on vähän sumuista, väriläikkiä, joitakin räikeitä, häikäiseviä valoja, jotka eivät autakaan näkemään, sokaisevat, mutta rämmin niitä kohti kuitenkin, koska ne ovat valoa, ehkä perillä taas näen, näen paremmin.
Lähetä kommentti