Mestari (?) kokin seikkailuja...

Tänään kokeilin tehdä keltaisista halkaistuista dal-tyyppisistä pavuista keittoa. Mielessä oli sellainen keltainen hernekeiton oloinen ruoka, johon löysi ohjeenkin yhdestä keittokirjasta. Ajattelin, että jos se onnistuisi, lapset, jotka ovat juuri oppineet pitämään hernekeitosta saattaisivat ottaa tämän helpon ja edullisen keiton pidettyjen ruokien listalle.

Keitettyäni ja soseutettuani pavut huomasin, että keitossa oli kuitenkin erikoinen, kitkerä sivumaku. En tiedä tuliko se pavuista vai lihaliemijauheesta, jota käytin. Yritin parantaa tilannetta lisäämällä hunajaa ja vettä. Lopulta keitto alkoi olla minun makuuni ihan kelvollista, mutta olin jo luopunut toivosta tehdä tästä ruuasta uutta vakionumeroa. Esittelin ruuan kokeiluna ja kehotin maistamaan.

Tunnelma pöydässä säilyi ihan mukavana, vaikka kukaan ei pitänytkään keiton hajusta.

Timotei keräsi rohkeutensa ja maistoi hajusta huolimatta. Ilmeisesti ruoka laukaisi jonkinlaisen ihan konkreettisen yökkäysreaktion ja lapsen ilmeet olivat paljonpuhuvia. Reaktiosta huolimatta poika sai lusikallisen nielaistua.
Vähän aikaa toivuttuaan hän kommentoi - hellyttävän aidosti:
- Tappavan pahaa!

Minä olin nauraessani tukehtua sämpylääni.

Tarttis varmaan miettiä, mihin muuhun voisin upottaa puoli pussillista keltaisia dal-papuja...

Hungry Planet

Viime viikko meni ahmiessa Peter Menzelin ja Faith D'Alusion kirjaa Hungry Planet. What the World Eats. Kirjan perusideana on kuvata perheitä eri puolilla maailmaa. Jokaisesta perheestä on kuva viikon ruokatarvikkeiden kanssa. Ruuat on lisäksi listattu hintoineen. Faith D'Alusion kirjoittamat tarinat perheiden elämästä ja tekijöiden vierailusta perheen luona ovat kiehtovia ja mukaansatempaavia.

Päädyin lukemaan kirjaa tuntikausia peräjälkeen kun aina ajattelin, että katson vielä yhden perheen ja vielä yhden... Minttu ja hänen ystävänsä ovat myös olleet kiinnostuneita katsomaan kirjan kuvia. Upeinta kirjassa ovat yksityiskohdat, jotka tekevät sinänsä globaalin aiheen eläväksi ja läheiseksi. Monet aiheet, joista olen muutenkin ehkä tiennyt, puhuttelevat tarinoiden ja havaintojen kautta entistä vahvemmin.

Esimerkiksi, mitä lukuisat Coca-Cola pullot tekevät Meksikolaisten ja Filipiiniläisten melko köyhien ihmisten ruokapöydässä? Entä minun pöydässäni? Ovatko ne kohta koko maailman ruokapöydässä? Päätin siirtyä lähikaupan karpalomehuun.

Arvostan kovasti esimerkiksi Michael Pollanin käsitystä länsimaisista ruokatottumuksista. Stop eating a western diet, hän kehoittaa (jos muistan oikein). Mitähän se voisi tarkoittaa? Liittyykö se siihen, että Okinawalaiset 75-vuotiaat käyttävät 67,99 dollaria vihanneksiin, hedelmiin ja pähkinöihin ja vain 32.32 dollaria lihaan, kalaan ja kananmuniin? Suhde länsimaissa on tyypillisesti päinvastainen. Liittyykö se siihen, että maalla asuvan kiinalaisperheen pöydässä on hyvin vähän tuotteita minkäänlaisissa pakkauksissa (olutta ja Coca-Colaa sentään), mutta kaupungistuneen kiinalaisperheen pöydässä suurin osa ruuasta on pakattua ja prosessoitua?

Chadin, Ecuadorin ja Malin kuvissa on säkeittäin jauhamatonta viljaa (riisiä, maissia, hirssiä, vehnää). Ruoka valmistetaan avotulella. Ruuan säilyttämiseen ei ole jääkaappeja eikä pakastimia. Aterian valmistaminen aloitetaan jauhamalla jyvät. Tähän verrattuna kaikki syömäni ruoka on pikaruokaa. En näe mitään syytä romantisoida sitä vaivaa, jota näiden köyhien perheiden on nähtävä ruokansa eteen. Kirjoittajat ovat kyselleet perheenjäsententen lempiruokia. Natomon perheestä Malilta kirjoittajat toteaa: "The Natomo family doesn't think in terms of favourites."

Kuusi rönsyilee ruokaan

Törmäsin matkoillani minulle ennestään tuntemattomaan blogiin, jossa oli juuri tarvitsemani haaste: October Unprocessed 2011.

Food Rules -blogin Andrew Wilder innostaa ihmisiä syömään perusraaka-aineista valmistettua ruokaa teollisten valmisteiden sijaan. Hänellä on oma määritelmänsä prosessoimattomalle - ns. keittiötesti. Eli sellainen ruoka, jota voisi periaatteessa valmistaa samoista raaka-aineista omassa keittiössä, on prosessoimatonta, vaikka sen ostaisi valmiiksi tehtynä. En tiedä onko tämä hyvä määritelmä. (Blogin sivuilla on aika paljon hienosäätöä siitä, mikä on prosessoitua ja mikä ei. Minulle sellainen ei ole olennaista. Suuret linjat ratkaisevat.)

Itse pidän kovasti Michael Pollanin kirjasta In defense of food, joka on näköjään suomennettukin nimellä Oikean ruuan puolesta.  Hänen mottonsa on:  Syö ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasveja. (Viimeinen on Atenan sivuilla suomennettu kasviksiksi, vaikka alkuperäinen ohje on Pollanilla Mostly plants. Minusta kasvien syöminen tavoittaa paremmin Pollanin alkuperäisen idean.) Omat tavoitteeni tulevan kuukauden aikana ovat Pollanin arkijärkisen ajattelun suuntaisia.Turhantarkka en aio olla. Oikea suunta on tärkein.  

Olen edellisen kuukauden aikana vähentänyt ratkaisevasti sokeristen tuotteiden käyttöä. Samalla kun olen tsempannut siinä, olen laiskistunut muualla ja syönyt kerrassan yksipuolisesti ja huonosti. Haluan parempaa ruokaa! Siispä lokakuun innoittamana palaan keittiöön syksyn ihanien kasvisten pariin.

Loistokasta lokakuuta ja hyvää ruokaa! 

Ps 1. Saisinkohan minä seuraa? Jos yhtään kutkuttaa, olisi hauskaa, jos lähtisit mukaan haasteeseen!  Ilmoittadu kommenttilootaan.


Ps 2. Edellisen ruokarönsyilyni seurauksena käpyvarasto on lähestulkoon käpykokin mentaalisessa hallinnassa :-). Ja täytyy sanoa, että asiasta bloggaaminen avasi silmäni ja nyt raahaan pesään ruoka-aineita paljon harkitummin ja viisammin, kuin ennen. Poikasten allergioiden lievittyminen selkeyttää sekin tilannetta...

Bataattipapupaistos ja kaalikesäkurpitsalisäke

Käpyvaraston vajennusviikot etenevät edelleen täällä kuusen oksistossa. Edellisen viikon hillitön into on korvautunut vatsataudeilla ja keskivakaalla päättäväisyydellä.

Tiistai:
Kanapaloja ja risottoa (pakkasesta)

Keskiviikko:
Kaksi annosta possulientä (pakkasesta)
- toinen keittoon ja toinen kaali-kesäkurpitsalisäkkeen (nam!) valmistamiseen

Torstai:
Ei mitään varastoruokia :-(. Kiireinen ilta. Ruoka kuitattiin pizzalla :-).

Perjantai:
Lounaaksi kaali-kesäkurpitsalisäkettä chilipapubataattipaistoksen (pakkasesta) kera.
Loput torttutaikinalevyt & jauhelihaa pakastimesta + riisinjämät jääkaapista muuttuivat jauhelihapiirakaksi.

Koska ihana Molly on esittänyt toiveen pienestä reseptistä silloin tällöin - en tietenkään voi olla vastaamatta kutsuun! Seuraa siis Kuusen ensimmäinen ruokablogipostaus.

Asiaan kuuluu, että kyseessä on yksi ehdottomista suosikkiruuistani. Harmillista tässä ruuassa on se, että oikeastaan kaikki ainekset tulevat kaukaa - harmia liennyttää taivallinen maku! Pikkulapsiperheiden arkea tämä resepti ei varmaan pelasta: ainakin Minttu ja Timotei pysyttelevät chilipavuista kaukana.

Tarvitaan:
1-2 bataattia lohkoina
1 tölkki kidneypapuja chilikastikkeessa (toki chilillä maustamisen voi hoitaa itsekin)
purjosipulia renkaina
2 dl kookoskermaa
suolaa + pippuria maun mukaan

Bataatti, purjo ja pavut kumotaan / kerrostellaan uunuvuoan pohjalle.
Seuraksi lisätään pippurilla ja suolalla kevyesti maustettu kookosmaito.
Paistetaan 200 asteessa kunnes bataatit ovat pehmenneet, noin puoli tuntia.

Määrät eivät ole tässä reseptissä ollenkaan tarkkoja. Jos papuja on enemmän, ruuasta tulee tulisempaa. Jos bataattia on paljon, makeaa. Jos kookosmaitoa tulee runsaasti paistos muuttuu kastikemaisemmaksi. Kaikissa muodoissaan se on maistunut.
Paistosta voi syödä esimerkiksi riisin tai salaatin ohella, leivän päällä tai vaikka kaali-kesäkurpitsalisäkkeen kanssa, jollainen syntyy (vastapainoksi) suomalaisista, edullisista raaka-aineista.

Kaalikesäkurpitsalisäkkeen valmistin seuraavasti:
- suikaloin kaalia
- paloittelin kesäkurpitsan
- freesasin kaalia hetken tilkassa oliviöljyä
- lisäsin joukkoon lihalientä (käytin possupaistin valmistuksesta jäänyttä lientä jota minulla sattui olemaan pakkasessa)
- hauduttelin kaalia pikkuisen pehmeämmäksi
- lisäsin kesäkurpitsat ja hauduttelin vähän lissä
- lopetin ajoissa, eli kun molemmat kasvikset olivat vielä vähän al dente
- maustoin suolalla ja pippurilla

Tätä lisäkettä tein nyt ensimmäistä kertaa, mutta teen sitä varmasti uudelleen, niin hyvää siitä tuli. Enkä muuten enää heitä mitään paistinliemiä roskikseen (kuten ymmärtämättömyyttäni olen joskus tehnyt)... vaan pinoan pakkaseen pikkupusseihin. Ehkä jatkossa älyän myös käyttää niitä sieltä :-). Luulisin, että kaupan kuutioillakin tämä onnistuu, vaikka maku on tietysti vähän erilainen. Kovin vahvaa lientä en tässä käyttänyt. Samalla menetelmällä voi valmistaa monenlaisia kasviksia, esim. parsakaalia tai kiinankaalia.

Omavaraisuuden ilo!

Oravalla on mukavaa, kun on nurkat ja kolot täynnä ruokavarastoja. :-)
Ei ole hätää rynnätä kauppaan heti, kun leipäkori vähän vajenee. Aterioita on pakastimessa niin paljon, että kaappien ruoka-ainesosastoon pääsen käsiksi ehkä vasta tempauksen loppupuolella, jos silloinkaan. Tuntuu mukavalta, kun ruokasuunnitelmastani nään, että pakastimen ateriat kantavat meitä kevyesti vielä ensi viikonkin. Lisäksi, kun olen alkanut pyöräytellä rieskoja ja leipiä, tunnen itseni melkein kuin vapaaksi, ikäänkuin riippuvuuteni lähimarketista olisi ohentunut. (Tarvitsemme sieltä silti hedelmiä ja vihanneksia ja maitoa... ja suklaata :-))

Mummini asui maalla. Hänellä oli suuren vaatekaapin kokoinen viileä ruokakomero. Sinne oli käynti tuvan nurkasta. Etualalla oli vähän lämpimämpi tila ja sitten uusi ovi ja portaat vähän syvemmälle viileään varastoon. Miltähän tuntuisi säilöä sellaiseen varastoon syksyn sadosta purnukka toisensa viereen, täyttää juureslaareja ja pinota jauhopusseja tulevan talven varaksi? Hyvänä vuonna, jos kaikkea olisi riittämiin, se tuntuisi varmaan aika mukavalta.

Minä olen (kukkaroineni) ehtymättömältä tuntuvan elintarviketulvan alajuoksulla, enkä oikeasti tarvitsisi varantoja talven tai edes talviloman yli. Niin kauan kuin rahaa riittää, ruoka on (melkein) itsenstäänselvyys. Elintarvikealan lakon aikaan nähtiin kaupassa joskus tyhjiäkin hyllyjä, mutta yleensä kauppan hyllyt täyttyvät luotettavasti ja ikäänkuin itsestään. Kamalan kätevää. Mutta onko se jopa vähän liiankin kätevää?

Luulen, että nuorena pientilan emäntänä koki erilaista ylpeyttä seisoessaan varastoimiensa hillopurkkien ja jauhosäkkien vierellä, kuin mitä minä tunnen nyt tyhjentäessäni jauhopusseja ja omituisia elintarvikelaatikoita virheostoksien vuoksi täyttäyneistä hyllyistäni. En voi olla mitenkään ylpeä siitä, että meillä on vielä 4 pussia knorrin valmiskastikkeita, jotka eivät ole ravitsevia, joista kukaan meillä ei erityisesti pidä ja jotka ostin joskus vain saadakseni tämän selville.

Siitä olen jo vähän ylpeämpi, että osaan muuttaa jauhoja leiväksi. :-)

Perjantaina:
Muutinkin sitten kolmeksi leiväksi vehnäjauhoa, quinoajauhoa, ruisjauhoa, monelaisia siemeniä ja pakastimesta ruisleivän juuren. Pakastimesta käytettiin myös tacokastiketta, jauhelihaa, aurinkokuivattua tomaattia, pieni pussi papuja sekä ikivanha kasvislasagne-annos. Kuivakaapista hupenivat taco-kuoret. Tämän päivän päätteeksi pakastin myös täyttyy: leipäjuuri ja yksi iso vuokaleipä löytävät sinne tiensä.

Torstaina:
Aamulla tarjosin Pajulle viimeisen pussin pussipuuroa. Puuro tosin jäi syömättä. Tein pannaria, johon sain käytetty taas desin quinoajauhoa, tiistaista couscousta sekä ritareista yli jääneen kauramaidon. Lounaaksi söin salaattia ja tofupaistosta (pakastimesta) ja jälkkäriksi pakastemarjoista tehtyä kiisseliä, jonka olin makeuttanut lapsille joskus "karkiksi" ostamillani ruokopalasokereilla. (Nyt niille käy jo oikeatkin karkit :-).) Päivällisellä käytettiin taas yksi rasiallinen karjalanpaistia (pakastimeasta). Iltapalalla kylmissään olleet lapset huljuttivat hunajavettä hunajapurkkiin kuivuneista jämistä.

Muisteluita äidistä, kokkaamisesta ja kvittenhillosta

Pakastimeni historiallisesti merkittävin tuote on ehdottomasti äitini valmistama kvittenhillo. Yritin löytää netistä tietoa kvittenistä ja törmäsin vain näihin ruotsinkielisiin sivuihin. Mistähän äitini on kvitteniä mahtanut saada? Kasvaakohan kvitteniä suomessa villinä vai puutarhassa? Kaupoissa en ole sitä nähnyt. Sen muistan, että hilloja oli monta rasiallista. Noilla ruotsalaisilla sivuilla todetaan, että hedelmä on vaivoin syömäkelpoinen.

Tämä kyseinen rasia on pyörinyt pakastimessani aikoja, enkä ole uskaltanut ottautua sitä syömään. Kuten muistinkin hillon maku on sen verran erikoinen - makea ja karvas - ettei se uppoa lasten suihin.

Kvittenhillo kuvaa hyvin äidin tyyliä keittiössä. Ennen sairastumistaan hän oli kokeileva kokki. Hän oli nuorena emäntäkoulussa oppinut, ettei taitava emäntä tarvitse keittokirjaa, joten hän teki ruuat enimmäkseen omien ideoidensa ja peruskeittotaitonsa varassa. Meillä syötiin aika harvoin varsinaisesti samaa ruokaa. Ruokiin ilmestyi vaihtelua ja variaatiota. Kerran äiti tarjosi parsana paistettuja voikukanjuuria (vai oliko ne maitohorsmaa). Sillä kertaa lopputulos oli aika karmea, mutta useimmat kokeilut olivat onnistuneita. Mökillä meillä oli enimmäkseen ruokana mustan padan yllätystä, joka oli hyvää - ja aina vähän erilaista.

Anopin tyyli on sitten aivan toinen. Samoja onnistuneita perusruokia tehdään samojen onnistuneiden reseptien mukaan. Mieheni ei siis ole ihan niin kotonaan meikäläisen kokeilukeittiössä, vaikka onkin ihan avaramielinen ruokailija.

Minun osani on ollut olla lapsuudenperheeni keittiötumpelo, mutta pikkuhiljaa olen sieltä noussut. Matkalla opin että keittokirjat ovat ihan hyödyllisiä (ainakin jos emäntäkoulu sattui jäämään väliin). Kantapään kautta olen oppinut myös sen, että joissakin asioissa kannattaa vaan ihan nöyrästi seurata sitä reseptiä ja mitata tarkasti, mutta toisissa asioissa ei ole niin väliä. Viihdyn paremmin näiden jälkimmäisten parissa. Keittokirjoista pidän valtavasti. Annoin itselleni luvan pitää keittokirjoista, jopa vähän keräillä niitä, vaikka en olisikaan hyvä ruuanlaittaja. Keittokirjakokoelmani perusteella voi syntyä vaikutelma, että olisin innokkaampi ja taitavampi ruuanlaittaja kuin olenkaan. Äidiltä mallinnettu rohkeus toimia myös ilman ohjeita on tullut sekin tarpeeseen lasten ruokarajoitusten kanssa puuhatessa. Olen esimerkiksi oppinut, että melkein mitä vain jauhoja, vettä ja öljyä sekoittelemalla syntyy jonkinlaisia syötäviä leipäsiä.

Käpyvarastokatsaus:
Tänään on korkattu kvittenhillo, ujutettu quinoajauhoa leipäkoneleipään, syöty tiistaista papukeittoa jääkaapista. Pakastimesta on kaivettu porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa ja lihapullia. Niiden rinnalla on tarjottu Knorrin kastiketta. Kaupasta haettiin maitoa ja pientä täydennystä tuoretuotteisiin.

"Mä haluun hilloo näitten tinasotilaitten päälle!"

Tiistain keittiöseikkailut etenivät jotenkin seuraavasti:

Lounaaksi nappasin pakastimesta mukaani tofupaistosta ja jääkaapista salaatinlehtiä.
Iltapäivällä leivoin jämäpuuroista rieskoja. Sekaan heitin maissijauhoa.
Päivällisellä annokset koottiin jääkaapissa jo olevasta ruuasta sekä pakastimen uumenista nostetuista lihapullista. Leipälaatikkoon oli kertynyt vehnäleivän kannikka ja kuivia sämpylöitä, joista taiteilimme Mintun ja Timotein kanssa köyhiä ritareita. Tämä uutuusruoka upposi jälkikasvuun kuin kuumille kiville. Päälle lorotettiin omituista teollista vadelmakastiketta, joka oli päätynyt jääkaappiin jonkun allergiaruokavaliolaajennuksen yhteydessä.

Päivän ostokset: Kauramaitoa, kananmunia (ritareihin) ja vehnäjauhoja.
Viimeisin ostos ei ihan kuulunut pelin henkeen. Jauhot eivät ole vielä lopussa, mutta ostin varastoon, kun halavalla sain...

Ps. Otsikko on Timotein suusta.
Vähän pehmeämmiksi jääneitä ritareita syödessään hän ihmetteli:
"Miksi nää on just nimeltään lötköjä sotilaita?"

Nyt alkaa käpyvaraston tyhjennys!

Kuusen keittiössä on julistettu käyntiin ruokavaraston tehokäyttöviikot.
Suunnittelen, että projekti kestää 31.1.-18.2. eli talviloman alkuun saakka.

Tavoitteena on
a) käyttää ajoissa kaikki pilaantumisvaarassa oleva ruoka ja vähentää ruokajätettä
b) käyttää pakastimesta etenkin sinne säilöttyjä annoksia
c) luoda ruokakaappiin vähän enemmän avaraa tilaa.

Keinot tavoitteisiin pääsemiseksi:
1) katsaus kaappeihin
2) satsaus ennakointiin, ruokasuunnitteluun ja luovuuteen keittiössä
3) niuho linja ostoksilla.

Olen jo aiemmin tehnyt listan siitä, mitä ruokaa pakastimeen on hautautunut. Monet niistä ovat jääneet käyttämättä, koska en ole muistanut niiden olemassaoloa oikealla hetkellä. Listalla on 41 tuotetta (!!!) - tehokkaammalle ruokakierrolle on tosiaan tarvetta. Tykkään sen verran ruuanlaitosta, että helposti tulee tehtyä uutta sen sijaan, että etsisin pakasteesta valmista. (Luvussa eivät ole mukana marjat eivätkä pakastevihannekset, jotka molemmat ovat meillä vähän väliä tarpeellisia ja joiden kiertonopeus ei ole ongelma.)

Nyt vilkuilen kaappejakin vähän sillä silmällä. Siellä on lähinnä hyvin säilyviä varastoja, joita saa ollakin. Mutta joukossa on myös joitakin kaapin perukalle unohtuneita erikoisuuksia sekä joukko ns. haastavia ruoka-aineita, joille pitäisi ihan aktiivisesti keksiä käyttöä: maissijauhoa, kikhernejauhoa, säilöttyä siikaa, sardiineja, soijasuikaleita, spelttisuurimoita, couscousta, bulguria, aasialaisesta kaupasta ostettuja ateriamaustepusseja, knorrin kastikkeita, vähän omituisen makuista juustoista tomaattikastiketta... Lisäksi jääkaapissa on liian monta erilaista purkkia lisäkkeitä, kastikkeita ja mausteita. Joukossa on virheostoksia, allergiakokeilujen jäljiltä jääneitä, lahjoja (!) ja herkuiksi ajateltuja.

Olen vähän kauhistunut tämän kirjoittamisesta.
Lähinnä siitä, miten kiittämättömältä tuntuu varastoida tällaista määrää ruokaa
ja samalla ostaa - ja muka tarvita - koko ajan jotakin uutta.
Jos edustaisin suurinta osaa maailman väestöstä olisin kai lähinnä vain äärimmäisen kiitollinen tällaisen runsauden edessä. Ja minä täällä vain kirjoittelen, ikäänkuin ratkoisin jotakin ongelmaa.

Ei, se ei ole ongelma, että minulla on ruokaa, jolla ruokkia perheeni!
Se on siunattua ja hyvää! Haluan oikeasti ymmärtää sen ja nauttia siitä - en varastoida ja varastoida ja heittää lopulta vanhentuneena pois.
Siksi siis: ruokavarastoviikot, olkaa hyvät!

Tom Yam Nam!

Tänään söin taivaallisen hyvää Tom Yam keittoa.
Kaikki muu pysähtyi. Oli vain maku.
Olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisesti.
Taivaallista keittoa tavallisena maallisen elämän päivänä.
En muista tapahtuiko muuta.

Edellisen kerran söin samalla tavalla viime kesänä.
Olin yksin mökillä ja tein hyvän salaatin.
Söin ulkona. Kävi pieni tuulenvire.

Keskityin maistamaan ja tuntemaan kaiken.



Tiedän, että on kovin latteaa kirjoittaa ja lukea mausta, jota en voi tässä kuitenkaan jakaa. Haluaisin avata teille höyryävän padan ja antaa maistiaisia, mutta pata ei ole minun, eivätkä keinoni siihen muutoinkaan riittäisi.

Minusta on kuitenkin jotenkin niin ihmeellistä, että ruuan maku voi jonakin hetkenä nousta kaiken yläpuolelle ja olla niin palkitseva, jopa luomoava... En malta olla kirjoittamatta siitä. Kuitenkin niin suuri osa syömisestä(ni) on tavallista arkista vatsan täyttämistä, jossa maut ovat totuttuja ja mukiinmeneviä, mutta joiden kohdalla maistaminen ei useinkaan avaudu tänään kokemallani tavalla.

Kesäisen salaattini ainekset eivät olleet erikoisia, eivätkä mautkaan, mutta niiden maistaminen keskittyneenä rauhallisena hetkenä oli silti samalla tavalla kiehtovaa ja voimaa antavaa.

Olen imettänyt kolmea pientä ja mietin, syövätkö vauvat kenties tänään kokemallani tavalla keskittyneesti ja tullen jotenkin kokonaisvaltaisesti ravituksi...?