torstai 4. marraskuuta 2010

Ajan ahtautta ja ahneutta

Miten on mahdollista, että minusta tuntuu
ettei ole aikaa,
että tulee kiire,
että aika valuu sormien välistä,
vaikka olen päivät kotona vielä useamman viikon?

Olenko niin tottunut mittaamaan ja suunnittelemaan ajassa,
etten osaa vain olla siinä, kun sitä kerrankin on?
Johtuuko tämä vain siitä, että kannan työhommia niin raskaasti mukanani, etten pääse vapaaksi ajan paineesta?
Vai onko kuitenkin niin, ettei aikaa koskaan ole, ei koskaan tarpeeksi, että aika on aina niin arvokasta, niin kuluvaa ja virtaavaa, että rauhattomuuteni vain sanoo totuuden siitä, että aikaa on rajallisesti, enkä minä edes tiedä, kuinka paljon, minun kohdallani?
Vai onko niin, ettei aikaa koskaan ole - ei koskaan sen enempää tai vähempää, vaan aina saman verran, tämän hetken verran ja on vain kysymys siitä huomaanko sen ajan, joka on annettu ja joka on minussa ja ympärilläni, ja jota mikään ei voi vähentää, mutta josta en myöskään voi mitenkään pitää kiinni?

Minä suunnittelen työskeni ajan tehokasta käyttämistä. Asettelen tapahtumia pidemmälle ja lyhyemmälle aikajänteelle. Olen aina rakastanut kalentereita. Tosin tänä vuonna olen ottanut pieniä askelia muuttaakseni suhdettani kalenterin tahdittamaan aikaan. Ostin pienen kalenterin. Ja ainakin alkusyksystä käytin tietoisesti vähemmän aikaa kalenteria katsellen.

Katse kelloon, 
katse kalenteriin;
onko minulla vielä aikaa
milloin minulla on aikaa
onko kaikki aika varattu
onko ajassa ahtautta? 

Ajassa tuntuu usein olevan ahtautta,
olen tottunut siihen,
se on jonkinlainen perustunnetila, joka vallitsee silloinkin, kun sille ei ole varsinaista syytä.

Tosiasiassa en ole ollut koko syksynä erityisen kiireinen.
Minulla on ollut työtä, mutta minulla on myös ollut aikaa muuhun.
Silti olen kokenut ajan ahtautta.

Ajan ahtaus on siis muuta kuin kiirettä.
Ehkä kysymys on riittävyyden ja niukkuuden mielialasta, josta luin Brené Brownin kirjasta.
Aikaa tuntuu aina olevan liian vähän, koska lähestyn asiaa niukuuden näkökulmasta.
Alan helposti ajatella: Viikko on jo kulunut, enää kolme viikkoa ja yksi mene kokeiden korjaamiseen, toinen menee kirjoitustöihin ja toipuakin pitäsi... enkä ole vielä tehnyt montaakaan asiaa, enkä edes osaa nyt nauttia tästä, aika menee hukkaan ja minä vaan... 
Älytöntä sisäistä puhetta.
Ahdasta.

Riittävyyden näkökulmasta voisin ajatella aivan toisia - ja yhtä tosia - ajatuksia.
Vaikka näin: 
Olen toipunut leikkauksesta nyt viikon. Olen saanut levätä niin paljon, kuin olen tarvinnut. Olen katsonut kolme elokuvaa, mistä olin etukäteen haaveillut. Olen lukenut vähän. Pikkuhiljaa voin alkaa lisätä ulkona liikkumisen määrää. Niille asioille, joita minulla on tänään tehtävänä on tarpeeksi aikaa. Ne asiat, joita en tee, enkä voisikaan tehdä tänään, voin siirtää levollisesti myöhemmäksi. Ne löytävät oman paikkansa ja aikansa. Minun ei tarvitse huolehtia niistä.

Ajan ahtaus voi johtua myös aika-ahneudesta.
Haluaisin - hieman omituisesti - että minulla olisi paljon aikaa, joka ei menisi mihinkään. En haluaisi antaa aikaani pois, en käyttää sitä johonkin. Haluaisin säilöä ja varastoida ja pitää omanani! Minun! Mihin sitten aikaani käytänkin, sehän olisi minulta pois, luovuttaisin sen, menettäisin, joku ottaisi sen minulta! Hukattua aikaa, hyödytöntö, palkkiotonta...

Jos saisin ahmaistua ajan omakseni, sekö sitten hellisi ja palkitsisi minua? Mitähän minä siitä kahmimastani ajasta hyötyisin? Tuijottaisinko tyhjänä eteeni syli täynnä aikaa, aikaa, aikaa?

Onko minusta, joka en ole (kovin) rahanahne, tullut aika-ahne?
Minähän en voi tehdä tiettyjä asioita, koska ne voisivat kuluttaa aikaa (jota minulla oletettavasti ei siis ole tarpeeksi). Tällainen ajan ahneus on vähintään yhtä hullua kuin rahan perässä juokseminen, ellei hullumpaa. Aikahan ei oikeasti varastoidu minnekään, eikä edes ajalla ole mitään erityistä itseisarvoa - sellaisenaan se on vain tyhjyyttä.

Olen paljossa priorisoinut aikaa. Ennemmin enemmän aikaa, kuin enemmän rahaa.
Enemmin vähemmän, jotta jäisi aikaa. Ennemmin tehokkaammin, jotta jäisi aikaa.
Nämä ovat ihan tavallisia slow life arvoja ymmärtääkseni.

Tarvitsen näkökulman muutosta.

Entä jos aika on, niinkuin rakkaus, merkityksellistä vain pois annettuna?

En voi varastoida aikaa.
En voi myöskään kalenteria katsomalla tietää kunkin hetken arvoa.
Väljä kalenterisivu ei välttämättä tarkoita ajan avaruutta,
eikä hetkessä oleminen kysy, mitä kalenteriin on kirjoitettu.

Levottomuus on minussa.
Ei sekään ole ajan syy, ei vähyyden, ei runsauden.
Eikä aika itsessään ole tärkeää,
oleminen ja tekeminen
ehkä on.

Ei kommentteja: