Sivut

maanantai 5. lokakuuta 2009

Lasten suusta

Meillä oli viikonloppuna vieraita, aikuisia.
Heitä varten ihan siivottiin - ei tipotipotarkkaan, mutta suuret linjat olivat ja säilyivät suunnilleen kohdallaan.
Tänään tulin koulusta yhtä aikaa esikoisen ja tämän ystävän kanssa.
Ystävä on meillä ensimmäistä kertaa.
Tytöt tumpsahtavat olohuoneen lattialle. Ystävä katsoo ympärilleen:
"Onpas täällä sotkuista!" hän toteaa.
Tytär ja minä nauramme, ja selitämme, että tilanne on yleensä paljon, paljon kaoottisempi.
Vaivihkaa pyyhin muruja liinalta
ennen välipalan tarjoilua.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Kommenttia edeltäviin

Kiitos Katja, Elina ja Anu kommenteista. Luin niitä moneen kertaan ja ajattelin jatkaa mietteitä tässä blogin puolella.

Pitäisi näköjään lukea itselleen noita huoneentaulujaan.
Viime yönä nukuin katkonaisesti ja harjoittelin repliikkejä tulevan päivän tilanteisiin (mikä on siis aika nauretettavaa, koska olen tositilanteessa ihan sujuva spontaanimminkin). Niin vain pääsi uusien kurssien aloittaminen kuitenkin uniin. En tiedä onko se jännittämistä vai jotain vaan ylivirittynyttä intensiivisyyttä, mitä minussa tuppaa olemaan. Niin, ja on se jotain taipumusta reagoida ihan fysiologisella stressireaktiolla jotenkin aiempaa helpommin. (Epäilen, että minussa tämä puoli on vahvistunut/liipasin herkistynyt lapsi lapselta. Tunnistan reaktion aika selvästi muutoskohdassa. Rentoudun irti työajatuksista koko päivän. Illalla pakkaan työkassin. Reaktio syntyy ja jää olemaan. Se ei ole kovin voimakas, mutta aivan havaittava ja vähän kroonisenolonen se on. Yritän opetella sen rauhoittamista.
Tunnistan tässä piirteessä Elinan mainitseman hiipivän uupumuksen riskin.

Katja: Opiskelijoilla ei ole AAVISTUSTAKAAN siitä, miten paljon vaivaa opetus vaatii. Ei minullakaan ollut, kun olin opiskelijana. Saatoin olla jopa aika vaativa. Ja paljon tosiaan jää opiskelijoilta näkemättä; pieniä valintoja joilla kurssi saadaan raiteille, muuttuneita suunnitelmia ja olosuhteita joihin sopeudutaan, se miten paljon opiskelen, jotta osaan sisäistyneesti kertoa asian, jonka he lukevat oppikirjasta...

Toteuten tuota opiskelija opettaa ideaa kahdella kurssilla. Molemmat alkoivat tänään. Opiskelijat olivat ihan uteliaita ja kukaan ei valittanut mitään. Ryhmät tuntuivat mukavilta. Keksin luokaan uuden istumajärjestyksen. Sävelsin osan tuntisuunnitelmaa hatusta, kun vaivalla tekemäni valokuvat eivät avautuneetkaan koulun koneella. On tyytyväinen olo.

Muutenkin tänään oli tosi mukava opettaa. Sehän siinä suunnittelussa on niin koukuttavaa, että opettaminen on vaan aivan tosi kivaa, kun on kansiot/tikut äärellään kivoja ideoita ja luovia ajatuksia. (Ja vastaavasti työ on aika masentavaa, jos ei itsekään meinaa jaksaa kuunnella omaa ääntään.) Hellitä siinä sitten. :-)
Mutta, kuten Anu sanoo: keveys kannattelee...

torstai 1. lokakuuta 2009

Säkkärätukkaisen nuken halaaminen

Ei täällä stressistä eroon olla pääsemässä.
Mutta jos edes nostaisin syliin, reppanan,
säkkärätukkaisen, laihan mollamaijan.
Halaisin kunnolla. Huomaisin, miten kylmä sillä on
ja virkkaisin nutun siitä langasta, joka on jäänyt yli.

Tarjolla: Mahdollisuus jatkuvaan stressiin!

"Joissakin tilanteissa, kokemamme uhka voi pikemminkin olla oman mielemme, kuin kyseisen tilanteen tuotosta. Kun tarkastelemme rasittavia hetkiä tietoisesti, näemme selvemmin, miten oma puolueellinen näkökantamme voi saada meidät reagoimaan liian voimakkaasti tilanteen todelliseen luonteeseen nähden. Voimme silloin kehotta itseämme päästämään irti rajoittuneesta näkemyksestämme vain katsoaksemme, mihin se johtaa. Voimme yrittää luottaa siihen, että kaikki sujuu paljon sopusointuisemmmin, jos pyrimme kohtaamaan tilanteen rauhallisin ja selkein mielin. Miksimme kokeilisi tätä vaihtoehtoa kerran tai pari? Mitä menetettävää meillä on?" Jon Kabatt-Zinn

Minulla on mahdollisuus olla jatkuvalla syötöllä stressaantunut.
Luen vaihteeksi Kabat-Zinniä. En tiedä toista, joka osaisi niin kauniisti sanoa sen, että osa stressistä on oman pääni tuotosta.

Olen valmis myönnytyksiin.
Olen tosiaan etukäteen päättänyt, että tämä tuleva opetettava jakso on "ihan kamala" ja että liikutaan ihan "selviytymisen rajoilla". Olen myös useaan otteeseen todennut, että jakson aikana lapseni tulevat kärsimään siitä, että heidän äitinsä on jatkuvasti varattu työtehtäviin.
Nämä ovat ajatuksia, joista jossakin stressisessä itsesäälissä olen halunnut pitää kiinni.

"Meidän ei tarvitse taistella ajatustemme ja tunteidemme kanssa eikä pakottaa asioita sujumaan oman mielemme mukaan." Jon Kabatt-Zinn


Sellaisia ajatuksia minulla siis on.
Kun näen ne, huomaan muitakin, reunoille sysättyjä. Mitäpä menetettävää minulla on, jos kokeilen vähän niitäkin.
On tilanne. Se on sellainen, mikä se on.
Minulla on siitä erilaisia ajatuksia ja tunteita.


Nämä sanat piirtävät rajan,
jonka ajatteleminen rauhoittaa minua.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Väsy

Olen väsynyt, melkein uupunut.
Tauti ei osaa merkittävästi hellittää.
Yön lähestyessä tajuan, ettei huominen rankka päivä ole välttämättömyys,
ettei se ole edes velvollisuus,
että on muitakin velvollisuuksia - vaikkapa se, että pidän itsestäni huolta pitkän tähtäimenkin tarpeiksi.
Soitan esinaiselle, ilmoitan kolmannen sairauspäivän,
en vain ole vielä kunnossa.
Päätös tuo väsymyksen pintaan kyyneliksi asti.
En ole päässyt vielä lepäämään tämän taudin kanssa,
ei se hellitä, jos se ei saa tilaa, jossa tehdä tehtäväänsä,
hiljentää ja pysäyttää minua,
näyttää jotakin.
Tänään aikataulu oli päällä vuorenkaltaisena, vähän uhkaavana. Minkäpä minä sille, sairas tai ei, ajattelin, ja tein suunnitelmat, tiedostot, kansiot ja monistepohjat valmiiksi. Käännähdin lepäämässä välillä. Mieli levoton.
Huomenna en pidä niitä tunteja.
Ne siirtyvät.
Huomenna on ohjelmassa sitä, mitä olisi pitänyt alunperin.
Marjoja ja hedelmiä, salaattia, mustaviinimarjamehua, lämpimiä vaatteita, joku elokuva, päiväunia, rauhallista lukemista sohvassa maaten, välillä pientä hiljaista liikettä, venyttelyä, kynttilöitä, höyryhengitystä, lepoa, lepoa, lepoa - irrottautunutta lepoa. Rästiin jäänyt pitäisi kerta kaikkiaan nyt unohtaa ja luottaa tulevien päivien kannettavaksi. Suunnitelmat olisi kerta kaikkiaan uskottava riittävän kantaviksi. Niiden varassa mennään. Kansioita ei enää avata.
Ja tulevat päivät - ne pitävät huolen itsestään.

Onnistuuko lepopäivä?
En tiedä.
Aika kummallista, että se vaatii näin kovat palopuheet,
eikö sen pitäisi olla itsestään selvää -
kuin kissa tuvan pankolla?

Yksin kotona

Perhe väistyi sateeseen.
Minä olen yksin kotona.
Pöydällä on sairaslomalappu eiliselle ja tälle päivälle.
Eipä tänään mitään koululla tapahtuvaa olisikaan työtehtävissä.
Sitä mitä on, on vaikea jättää väliin, koska kurssit kuitenkin alkavat huomenna.
Iso osa eilisestä sairaslomasta meni lääkärikeskusreissuun kolmen lapsen kanssa.
Sieltä tultuani olin aivan ryytynyt, miehen kanssa meni ristiin, kun hän häipyikin tekemään yleishyödyllistä projektia - jossa tietysti vielä kesti hieman aiottua pidempään (eikö aina?). Pihisin kotona kiukusta ja väsymyksestä. Tein tarvittavia siirtoja ipanoiden eteen. Selvisin ilman McQueenia kahdeksaan saakka.
Lopulta pääsin vähän lepäämäänkin.
Päiväunia ei kuitenkaan välttämättä kannata nukkua enää seitsemän jälkeen.
Ilta meni uudessa obsessiossani (mistähän se pieni on sen piirteensä poiminut...?). Flickr´n Creative Commons on koukuttanut minut vallan. (Ihan niinkuin niihin power pointteihin ei saisi muutenkin menemään valtavasti aikaa.) Se osuu ikivanhan kollaasi / kuvaharrastuksen hyvin tallatuille poluille... Obsession raja ylittynee siinä, että eilen etsiskelin esityksiini sopivia kuvia vielä väsymysrajan jälkeen ja vaikka tajusin, että kuvat joita etsin ovat todennäköisesti enemmän oppijan huomiota hajottavia, kuin oppimista tukevia. Et silleen.
Tänään kurinpalautus.
Papereita kuntoon ja sitä rataa.
Asiaa.
Ei kuvia.
Lepoa jossain kohtaa.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Oh´MA!

Pieni on hyvää vauhtia löytämässä omaa tahtoaan.
Nyt hän on päässyt television katsomisen makuun.
Ehdoton lempiohjelma on Disneyn Autot-elokuva.
Sitä hän haluaisi katsoa lähes aina,
milloin vain muistaa ohjelman olemassaolon.
Jos joku mainitsee avainsanan (esim. auto),
pieni ottaa hyvän katsekotaktin ja sanoo
erittäin merkitsevästi: "Auto, auto oh´MA! (=ohjelma)"
Haluttuun päämäärään pyritään tarvittaessa toistolla,
ja on aiheesta heitetty parit itkuraivaritkin.

Pyrimme ns. "kohtuuteen": siis auto-ohjelmaa esim. vain kerran päivässä viikonloppuisin... tai edes joku arki-ilta ilman... Osaan useita kohtauksia jo ulkoa.

Keskimmäinen oli oppinut ko. ohjelmasta ilmaisun "Mikä hiton...". Se esiintyy aivan lopputeksteissä.

Kun esikoinen oli pienen ikäinen, hän katsoi lähinnä Maisaa ja sitäkin vain pieniä pätkiä kerrallaan.
Näin rappeutuu siis kasvatuskulttuuri.

Ja kaikella on hintansa.
Eilinen suggestio kouluasioiden unohtamisesta yönseuduksi onnistui hyvin.
Kipeytyneet poskiontelot kuitenkin pitivät unen keveänä. Alkuyön mielessä pyöri sitkeästi laulu: "Urpo on karhu, Turpo on karhu. Tää on tavallista karhun elämää."
Ja kun sain sen heitettyä sängyn laidalta, aloin nähdä Salama McQueen aiheisia unia. Ehdin nauttia universiona jopa varsin pitkiä pätkiä elokuvasta.

Ps. Kerroin aamulla unesta ruokapöydässä. Heti kun olin sanonut Salama McQueen, tajusin mokanneeni. Sylistä kuului vaativa ääni: "Auto oh´MA!"

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Viikonloppuyö ja kyllin hyvä opettaja

Flunssaisen viikonlopun ilta.
Mukissa on mustaviinimarjamehua - ei oikeaa, äidin tekemää, vaan kaupan.
Huomenna, pitkästä aikaa, voin herätä pienellä viiveellä, olla kotona tyttären lähtiessä kouluun. Hän on odottanut sitä. Yksin lähtiessä olonsa lienee kuitenkin vähän epävarma, vaikka osaakin ja pärjää. Yksin lähtemisiä on ollut tähän asti monta kertaa viikossa, nyt vain yksi.

Edellisenä yönä "suunnittelin" puoliunessa opetusjuttua, en tietenkään mitään hyödyllistä, vaan pyörittelin epäolennaista, jo lähes valmiiksi ajateltua.
Pieni kieppui vieressä.
Aamulla heräsin niskat jumissa.

Ehdin siinä miettiä muutakin,
esimerkiksi sitä, että olisi aika kirjoittaa huoneentauluksi "kyllin hyvän opettajan" julistus, rauhoittamaan monia vaatimuksia ja tietoisuutta siitä, mitä kaikkea vielä hyvää ja kaunista saattaisin ottaa yritettäväkseni tehdä.
Yön pimeydessä ajattelin ensimmäiseksi kohdaksi:

"Kyllin hyvä opettaja...
... nukkuu yönsä. Opetuksen laatua ei yön tunteina paranneta."


En ole vielä keksinyt muita kohtia.
Niin ristiriitaista kaikki on.
Alkavassa jaksossa kursseillani on 120-140 opiskelijaa, riippuen kuinka monella on kaksi aineeni kurssia samassa jaksossa.
120 nimeä siis - nooria ja alekseja, lindoja ja lauroja, antteja ja teemuja... Onneksi kaikki nimet eivät ole uusia, kuten keväällä. Harkitsen, voisinko kirjoittaa nimien opettelun pois odotusteni listalta, enkä kuitenkaan oikein voi. Opiskelijan nimi on kuitenkin opettajan työkalu, yhteyden väline.
Ei sillä, että yleensä osaisinkaan noita nimiä. Lunttaan listasta. Harvoin edes yritän ilman. Mutta helpompi olisi, jos osaisin.
Miten tämän sitten laittaisin:

"Kyllin hyvä opettaja...
... ymmärtää, että nimellä on merkitystä, vaikka ei kaikkia aina muistaisikaan...?"


Pidän kahta kurssia, joilla aion selvitä osin siten, että opiskelijat saavat esitellä töitään ja myös opettaa sisältöjä. Annan valmistelulle aikaa kurssilla. Ohjaan valmisteluprosessia. Olen saatavilla. Ja silti poden vähän huonoa omaa tuntoa siitä, että ratkaisun perusteena on selvästi myös oman valmistelutyön vähentäminen ja jaksamisen varjeleminen. Pitäisikö potea? Eivätkö tehtävät nyt kuitenkin ole aivan keskeisiin asioihin kohdentuvia? Eikö asian selvittäminen itselle ja opettaminen muille ole varsin mainio tapa myös oppia jotakin sisäistetysti? Miksi minun pitäisi aina valita se itselle työläin toimintatapa - kun valitsen sen kuitenkin usein ja monessa. Ja eikö tässä tapauksessa ole kohtuullista valita itselle keveämpi siltikin, vaikka se ei ehkä olisi kaikissa suhteissa se oppimista eniten edistävä tapa? (Ja mistä minä edes tiedän, mikä olisi. Tiedän vain, mitä opiskelijat ennakko-odottavat.)

"Kyllin hyvä opettaja...
... menee joskus sieltä, missä aita on matalin - etenkin jos ruoho on vihreää niilläkin main..."


Haluaisin nukkua ensi yön rauhassa. Laittaa koulun ovet, tietokoneet, kansiot ja työlaukut kiinni ja lähteä ihan jonnekin muualle, omaan elämään, lasten kanssa mökille tai lapsuuden maisemiin tai jonnekin, missä en ole ollut ja mitä en osaa kuvitella.
Hyvää yötä. Kauniita unia.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Flunssaa,
uusien kurssien valmistelua,
päättyneiden kurssien arviointia,
sen miettimistä, miten työ näyttäytyy niin vaativana,
onko se minussa vai työssä vai yhteiskunnassa
vai pelkästään tässä ylitäydessä elämänvaiheessa...

Loka-marraskuu on töissä ihan pahin vaihe.
Yritän tajuta, miten voin selvitä.
Yritän tajuta, mistä voin löysätä, mistä päästä helpommalla.
Helpolla pääsemisessä olen kyllä vähän niinkuin Niksi-Nella...
En oikein osaa tehdä yksinkertaisesti ja paljaasti.

Hahmottelen suuria linjoja.
Ehkä vielä pitäisi miettiä, otanko jossain turhaa taakkaa,
voisinko tehdä helpommin.
Mieli on vähän levoton,
nenä tukossa.