Minulla on taipumusta epäillä itseäni - koska jokin toinen näkökulma ja tulkintatapa on aina mahdollinen ja usein aivan yhtä perusteltu kuin alkuperäinenkin.
Minulla on taipumusta etsiä perusteita ja oikeutusta myös asioille, jotka eivät sitä tarvitse: haluille, tunteille, makuasioille.
Ystäväni tietää, mikä hänen lempivärinsä on ja hän on sisustanut koko kotinsa sillä. Ei ole todennäköistä, että hän koskaan muuttuisi, kyllästyisi tai alkaisi kyseenalaistaa valintaansa. Hän elää elämäänsä hyvin samalla tavalla.
Minä varaudun muutoksiin, jätän seinän tapetoimatta, koska en tiedän, mistä pidemmällä tähtäimellä pidän ja mistä en. Joskus ajattelen, ettei minussa ole yhtä ydintä, että siirtyilen paikaltani, että muutun vaikutteiden ja olosuhteiden mukaisesti.
Omana itsenä oleminen. Mitä se tarkoittaa? Jos koko elämä on omaksi itseksi tulemista, kuinka tietää, että on päässyt lähelle?
Tiedän, että tarvitsen syvemmän sisäisen luvan omana itsenä olemiseen.
En ole muuta, kuin mitä olen, mutta olen varovainen, koen tarvetta perustella ja puolustella valintojani, haluan kovasti näyttää muiden silmissä hyvksyttävältä, hyvältä, onnistuneelta.
En ole ollut näkymätön lapsi, mutta olen ollut vain osittain näkyvä lapsi. Siitä on kyllä jo aikaa. Ehkä se silti on jotenkin minussa.
Kerään ajatuksia siitä, mitä olen ja mitä en.
Tiedänkö?
Osaanko sanoa?
Koenko, että on ok olla yhtä olematta toista?
Yhdessä elämässä toteutuu vain osa siitä, mitä voisin olla. Kestänkö sen? Hyväksynkö sen? Ja sen kuinka paljon satunnaisuutta siihen liittyy?
Olenko vastuussa kaikesta: siitä, miten koen, mitä ajattelen, mitä tunnen, mitä haluan, mitä valitsen tai olen valitsevinani? Voisinko siis valita kaiken toisin, jos vain haluaisin, osaisin tai "olisin parempi ihminen"?
Entä, jos vain sattuu olemaan niin, että olen se, mitä olen; tunnen, mitä tunnen; haluan, mitä haluan,; pidän siitä, mistä pidän; kiinnostun yhdestä, mutta en toisesta? Tarkemmin: entä, jos niiden asioiden alue, joissa nämä asiat ovat neutraaleja ja osin aivan satunnaisia asioita, joita ei tarvitse oikeuttaa, onkin paljon laajempi, kuin huomaamattani elämässä oletan?
En voi olla kovin paljon. En voi olla kiinnostunut kaikesta. En voi valita kaikkea. En pitää kaikesta.
On paljon valintoja, jotka ovat kuten lempiväri, eivätkä vaadi mitään oikeutusta ja perustelua.
Silti minulle tulee helposti olo, että minun pitäisi valita muuta kuin valitsen, kiinnostua asioista, joista en ole erityisen kiinnostunut, olla vielä vähän parempi tai toisenlainen tai jotakin muuta.
Tarjolla on valtava määrä ihanteita ja odotuksia
ja vaikka tavallaan ymmärrän sen ja yritän rajata ja priorisoida,
koen kuitenkin painetta olla kaikkea, kaikille, kaiken aikaa... tai jos ei kaikkea, niin ainakin enemmän kuin mitä yhteen elämää kohtuudella mahtuu.
Omana itsenä oleminen kuulostaa lupaukselta elää vain yhden ihmisen yhtä elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti