Aion kirjoittaa äidistä, koska minulla ei ole oikein mitään muuta tapaa olla hänen kanssaan.
Haluan muistaa
ja ajatella
ja olla torjumatta vaikeaa ja surullista, jotta en menettäisi sitä muutakin.
En halua kulkea sen ohi, mikä vielä on mahdollista.
Olen puhunut ystävieni kanssa,
mutta ei kukaan halua koko ajan ajatella vanhenemista, menetystä ja kuolemaa.
Minun on kuitenkin pakko ajatella juuri niitä asioita.
Äidiltäni löydettiin vuonna 2007 syksyllä iso meningeooma, joka leikattiin silloin välittömästi.
Leikkauksen jälkeen äiti oli tehohoidossa ja hyvin lähellä kuolemaa. Lääkäri sanoi minulle ja isälleni, ettei toivoa juuri enää ole.
Äiti kuitenkin selvisi ja jatkoi elämää.
Oikeastaan minun tekisi mieleni kirjoittaa: Osa äidistäni kuitenkin selvisi ja jatkoi elämää.
Tuon synkän ennusteen valossa äidin selviäminen oli ihme ja suuren kiitollisuuden aihe, kuten sekin, että äiti säilytti puhekykynsä ja liikuntakykynsä normaaleina.
Mielsin sen pitkään juuri tämän kautta: äiti säilyi hengissä, minulla on vielä äiti.
Se, että samanaikaisesti menetin sellaisen äidin, joka minulla oli ollut, jäi pitkäksi aikaa surematta jokinlaisen tunnelukon taakse.
Vuosien kuluessa totuimme tilanteeseen (jotenkin) ja tilanne myös koko ajan muuttui, ehkä voi sanoa, että äiti kuntoutui jonkin verran ja vanha persoonallisuus pilkahteli useammin sairauden heittämän sumuverhon takaa. Äiti lauloi joskus. Joskus äiti toi kukkia pihastaan meille tuliaisiksi.
Vuoden vaihteessa äiti sai aivoverenvuodon.
Jälleen kerran se muutti kaiken tavalla, jota on vaikea hahmottaa.
Ei selkeitä näkyviä aivovaurion merkkejä. Puhekyky säilyi. Äiti pystyy liikkumaan.
Mutta hän ei tiedä, mikä kuukausi on menossa. Hän on läsnä kussakin hetkessä enimmäkseen ihan tavallisesti, mutta se hetki ei hahmotu hänellä osaksi mitään selkeää kokonaisuutta. Hän ei ehkä ihan muista mitä edellisessä hetkessä tapahtui. Välillä hän sekottaa unimielikuvia tosiasioihin. Välillä hän käyttää esineitä väärin tai tekee jotakin ihan omituista.
Enimmäkseen hän ei tee mitään. Hän väsyy hetkessä ja nukkuu suurimman osan päivistä (ja öistä).
Aivoverenvuodon jälkeen äidin sydän ei ole enää jaksanut sitäkään, mitä ennen.
Lääkärit eivät pohdi aivovauriosta kuntoutumista vaan vaikeaa sydämen vajaatoimintaa.
Äiti jaksaa kävellä vain pienen matkan, seisoa pienen hetken, olla hetken aikaa pystyssä ruokapöydässä, jutella vähän aikaa tai ei sitäkään.
Talvilomaviikolla äiti oli vielä kotona ja me olimme hänen luonaan.
Lähtöpäivän aamuna äidin kunto oli huonontunut niin, että isäni ja minä päätimme viedä hänet terveyskeskukseen. Silloin oli perjantai. Äiti jäi tarkkailtavaksi ensin yhdeksi yöksi, mutta siellä hän on edelleen.
Ensin lääkäri kehoittaa isääni hakemaan äidille pysyvämpää hoitopaikkaa. Äiti ei tule pärjäämään kotona edes kotihoidon ja isän tuella.
Sitten lääkäri tekee elvyttämättä jättämispäätöksen.
Parin päivän päästä tehdään päätös siitä, että tehohoitoon ei turvauduta.
Äiti palelee koko ajan.
Äidin keho kuivuu.
Toisaalle kehoon kertyy nestettä.
Äidin jalat ovat kipeät. Äidillä on diabetes,
mutta sokeriarvot ovat liian alhaalla.
Tulehdusarvot ovat vähän koholla, mutta testeissä ei löydy mitään.
Äiti ei syö, äitiä syötetään.
Äiti harhailee yöllä toiselle osastolle.
Äiti väsyy, Äiti ei jaksa jutella.
Äiti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti