Välimatka

Asun kovin kaukana äidistä.
Äiti ei osaa käyttää puhelinta tai jaksa.
Äiti ei ehkä oikein osaa kaivata mitään. Hän ei ole ensimmäisen aivovaurion jälkeen koskaan soittanut minulle, eikä myöskään koskaan ilmaissut isälleni, että haluaisi soittaa tai kaipaisi tietoa siitä, miten minulla menee. Jos pyydän häntä puhelimeen, hän sanoo ehkä jotakin, sitten puhe hyytyy ja olemme molemmat vaivautuneita, on vaikea keskustella luontevasti mitään.

Olen kuitenkin halunnut ajatella, että äiti välittää, mutta ei vaan osaa ilmaista sitä.
Onneksi tiedän, että hän välittäisi, jos olisi ehjä.
Mutta hän ei ole ehjä ja tällä hetkellä hän on sairaampi kuin koskaan.
Minä olen täällä kaukana, enkä tiedä onko sillä hänelle mitään merkitystä olenko täällä vai matkustanko kuusi tuntia sinne ja kuusi tuntia takaisin häntä katsomaan.

Olin hänen luonaan talvilomalla. Muutama päivä vierailun jälkeen hän ei lainkaan muistanut meidän käyneen siellä.
En oikein tiedä, onko minulla mitään erityistä merkitystä äidilleni niissä lyhyissä aikaikkunoissa, joissa vielä voin jollakin tavalla olla äitini kanssa tekemisissä. Niillä hetkillä lienee merkitystä lähinnä minulle itselleni ja siksi olen varannut päivät kalenteriin ja menen, jos tilanne silloin lähempänä tuntuu yhtään sopivalta.

Yritän oikeastaan selittää, miltä tänään tuntuu, kun olen äitini suhteen outojen numeroiden ja isäni kanssa käytyjen keskustelujen varassa.

Tänään sain isältä viestin: "äidin sokeriarvot matalalla 4, tulehdusarvot koholla 14, otetaan verikokeita." Päätin vielä soittaa isälle, vaikka tiesinkin, ettei mitään sen ihmeempää varmaan ole kerrottavana. Ehkä isä ihmetteli miksi viesti ei riitä. Ehkä hän oli väsynyt kertaamaan näitä vointitietoja, jotka eivät kuitenkaan kummallekaan meille kerro sitä, mitä pohjimmiltaan haluaisimme tietää.