niitä, joita hänellä on, mutta joita hän ei ehkä enää koskaan käytä tai näe,
ja sitä, miten ihmisen tavaroista koostuu tarina hänen ympärilleen,
ja sitä, miten itsekin vähitellen valitsen ja kartutan talollisen tavaraa,
jota en lopulta ota mukaani, kun lähden.
Tuntuu vähän hölmöltä ja pinnalliselta kirjoittaa tavaroista.
Ehkä tässä liiallisuuden ajassa olemme oppineet pitämään tavaraa rojuna, jotenkin arvottomana ja turhana, jonain sellaisena, johon meillä on ongelmallinen suhde ja jota on aina liikaa.
En usko, että tämä on samalla tavalla äitini sukupolven kokemus.
Vanhempani saattoivat sanoa, että he ovat todellisia materialisteja, koska he pitävät huolta siitä tavarasta, jota heillä on. Heillä on ollut koko elämäni ajan samat nahkasohvat. Ne on aikanaan valittu huolella ja niihin on silloin todella sijoitettu.
Ja ne ovat edelleen hyvässä kunnossa. (Nykyisin ei varmaan enää edes valmisteta sohvia, jotka kestäisivät näin pitkään.)
Tässä hengessä haluan kirjoittaa äidin tavaroista.
Ne eivät ole rojua, vaan merkitsevät jotakin.
1. Käsityöt
Ensimmäisenä, kun ajattelen äidin tavaroita, ajattelen hänen tekemiään käsitöitä. Äiti on suunnitellut olohuoneen ikkunoihin verhot, jollaisia en ole nähnyt missään muualla. Ne sopivat tilaan täydellisesti ja ovat huikea osoitus äidin luovasta käsityöläisyydestä. Äidillä oli pitkään kangaspuut ja nämäkin verhot on tehty niillä. Meillä on lattialla äidin kutomia mattoja.
Kadun sitä, että joskus ennen sairastumisia, äiti kysyi haluaisinko, että hän tekisi minullekin pellavaiset keittiöpyyhkeet. Silloin minulla oli runsaasti isovanhempisukupolven perittyjä pellavapyyhkeitä, joten ajattelin pärjääväni niillä. Nyt, kun nuo pyyhkeet alkavat hajoilla, toivoisin kovasti, että minulla olisi odottamassa äidin kutomat pellavapyyhkeet. Oletan, että hän kutoi silloin pyyhkeet ainakin siskolleni, ehkä myös omaan käyttöönsä.
Äidin tilkkutöistä yksi on ylitse muiden. Se on suuri tulppaanikuvioinen seinävaate, joka on vanhempieni talon alakerrassa.
2. Muinaispuku
Yksi äidin suuria käsityöprojekteja oli Tuukkalan puvun valmistaminen. Hän kutoi kankaat ja ompeli puvun käsin. Viime vuosina puku on ollut välillä äidillä, välillä minulla. Tiedän saavani sen perinnöksi, koska siskollani on oma, hänelle rakas kansallispuku.
3. Rannekoru
Viime vuosina äiti ei ole juuri koristautunut, joten en oikeastaan edes muista, millaisia koruja hänellä on. Muistan vain yhden ranneketjun.
Äiti on saanut sen isältäni joskus siinä vaiheessa, kun minä olen ollut lukiolainen tai opiskelija. Heillä oli silloin jokin merkkipäivä, ehkä hääpäivä tai äidin syntymäpäivä ja isä halusi antaa äidille jotakin pysyvämpää. Muistan, kuinka olin isän mukana läheisen kaupungin koruliikkeessä auttamassa korun valinnassa. Mukaan päätyi yhtä aikaa keveä ja näyttävä kultaketju, jota äiti on pitänyt paljon.
4. Vanhat esineet
Seuraavaksi mieleeni tulevat esineet, joita äiti on säästänyt omasta lapsuudenkodistaan tai omilta sukulaisiltaan muistoksi. Ne ovat oikeasti vanhoja esineitä: kahvipannu ja vanhanaikaisia hellalla kuumennettavia silitysrautoja. Mummin kuoleman jälkeen ne taisivat ilmestyä paikoilleen koristamaan leivinuunin päällistä ja reunoja. En ole tainnut koskaan jutella äidin kanssa niistä; miksi hän valitsi juuri ne esineet ja mitä ne hänelle kertovat.
Tänään kirjoitan niistä varmaan siksi, että ne edustavat minulle sukupolvien ketjua.
5. Keittokulho ja rasia
Nämä kaksi astiaa ovat vanhempieni kodissa kirjahyllyn päällä, joten näen ne joka kerta, kun käyn vierailulla. Kulho ja rasia ovat samaa Arabian Paratiisi -sarjaa. Ihmettelen niitä aina. Minusta en eivät oikein ole äitini tyylisiä, enkä tiedä pidänkö itse niistä vai en. Minusta ne ovat jotenkin yhtä aikaa sekä upeita, että ...jotenkin rumia.
Kuva Iittalan sivulta.
Astioissa on hämmentävää sekin, että niitä ei ole juurikaan käytetty. Vanhemmillani ei ole mitään muita sarjan astioita, eivätkä nämä erityisesti sovi mihinkään heillä olevaan.
Mielikuvani on, että äiti olisi valinnut nämä joksikin lahjaksi itselleen (tai käyttänyt jonkun perimänsä tai muuten saamansa summan näihin). En muista, milloin tämä tapahtui.
Oliko se vain hetki ennen ensimmäistä aivovauriota?
Ovatko astiat siksi jääneet käyttämättä?
Kasvaimeen loppui äitini kaikki ruuanlaitto ja juhlatarjoileminen.
Ehkä keittokulho edustaa mielessäni kaikkia niitä keittoja, jotka meiltä jäivät syömättä.
Minun on ikävä äidin ruokaa ja etenkin sitä, että joku tekee minulle ruokaa.
Kun käyn vanhempieni luona, menemme ensimmäiseksi isän kanssa kauppaan ja ostan järjettömän määrän ruoka-aineksia. Ja sitten kokkaan kaikki yhteisesti syötävät ruuat ja sitten vielä vähän lisää, jotta isällä olisi pakastimessa helposti valmistettavia ruokia ja vähän vaihtelua.
Kun seuraavan kerran menemme koko perheellä vanhempieni kotiin, teen ison keiton ja tarjoilen sen äidin keittoastiasta.
***
Näitä ajattelen tänään.
Äiti nukkuu edelleen terveyskeskuksessa.
Nyt annetaan lisähappea.
Äiti ei jaksa paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti