Olin kylmällä suolla. Vihmoi. Kiedoin kaulaliinaa, yritin ottaa vakaita askeleita.
Vaan putosin tummaan pelonsilmään, samaan, jota olen kiertänyt, nämä viikot, kuukaudet, ehkä jo vuodetkin. Astunut varovasti, ollut hiljaa.
Mutta nyt huusin
syvältä, olemasta lakkaamisen kauhusta, päättymisen kauhusta, kesken jäämisen surusta, ilman loppumisesta, tilan loppumisesta, liikkeen pysähtymisestä,
omaa kamalaa muut karkoittavaa huutoani
joka samalla oli minulle vieras ja järkyttävä
kuin olisin lainannut sen jostakin,
kuin eläisin kuitenkin jonkun toisen elämää
ja sanoittaisin jonkun toisen roolia.
Oliko se äitini ääni,
joka kaikui minussa näiden vuosien läpi,
vaikka sitä ei koskaan päästetty ilmoille
sen aallot olivat kerääntyneet minuun,
koska vaikka en nähnyt ja ymmärtänyt,
minä tiesin kuitenkin,
vaikka sanat jäivät
aivan kokonaan sanomatta?
Kaikki tapahtui väärään aikaan ja väärällä tavalla.
Ei pitänyt olla silmäkettä,
märkää sammalta vain,
ei pitänyt olla suo,
piti olla jokin muu, ihan muu, ihan toinen polku, suoraan pitkospuilla katettu, pientä tihkua siinä kävellessä: pyyhitään se pois, ollaan hetki vähän lähempänä, jatketaan matkaa, kiipeän kivelle, katselen maisemia, hyppään alas, en tiedä, mitä hän katsoo, en kysy, kävellään vaan, on tätä matkaa tässä kuitenkin paljolti edessä.
Anna anteeksi, tämä meni pilalle.
Miedän piti kiertää suot ja olla siinä sivussa ihan ihmisiksi.
4 kommenttia:
Elämän suonsilmäkkeistä pääsee onneksi useimmiten ylös, aikanaan.
Upea kuvaus, taas.
Kiitos kommenteista. Siltä näyttää tämänkin silmäkkeen kohdalla: olen noussut, vähän vettyneenä, mutta myös uutta näkökulmaa saaneenaa. Joskus lienee vallan tarpeen ryvettyä, että olennainen erottuisi muusta.
En löytänyt tähän oikeita sanoja, mutta halusin jättää jälkeni. Veti sanattomaksi. Kaunista, liikuttavaa, koskettavaa, kaikki kuvaukset tuntuvat liian laimeilta.
Lähetä kommentti