Itsensä puolella

Olisi oltava itsensä puolella.
Elämän kunnioittamista voi harjoitella myös omalla kohdallaan.
Elämä minussa. Elämä ulkopuolellani.
Ei ole olennaista eroa.

Olisi oltava itsensä puolella,
jopa kehoraasunsa puolella,
joka vajaana ja vaurioituneena,
epäonnisia geenejään kantavana,
laiminlyötynäkin
on palvellut minua näin hyvin,
antanut kullekin päivälle sen tunnut,
astunut askelet,
antanut unen ja ajatukset,
kaiken -
kaikkein tärkeimmätkin:
kolme ihmeellistä uutta elämää.

Olisiko tärkeämpää harjoitusta,
kuin olla elämän puolella itsessään?
Varjella ja vaalia,
hoitaa hyvin,
ottaa huomioon,
kuunnella, kohdella viisaudella
ja taidolla.

Nämä kysymykset eivät tarvitse vastausta. Se on ilmeinen.

Silti harjoitus on vaikea.
On nöyrryttävä elämän ja sen lakien edessä.
On noyrryttävä kumartamaan syvään
sille, joka kantaa minut,
on minä
ja jonka päivästä toiseen otan itsestäänselvyytenä
ja jonka toisaalta kuvittelen - minun tapauksessani - olevan ainakin pikkuisen kuolematon, siis edes jonkin verran paremmin suojassa, kestävämpi, pettämättömämpi ja pysyvämpi kuin mitä muiden kohdalla ymmärrän olevan laita.

Minä olen juuri näin hauras.
Minä - minäkään - en kestä huonoa kohtelua.
Tai pikemminkin: juuri minä en kestä edes tavanomaista kohtelua,
en tällä keholla, jonka sain,
näillä perintötekijöillä ja näistä lähtökohdista.

Tämä keho on rajoituksistaan huolimatta palvellut minua hyvin.
Se on kunnioitukseni arvoinen.
Sen edessä minun on nöyrryttävä
ja luovuttava vaatimuksistani.
On kysyttävä kuinka parhaiten olisi itsessäni olevan elämän puolella,
kuinka vaalisin sitä, kuinka suojaisin, kuinka varjelisin kukoistamisen mahdollisuutta?

En kysy ensimmäistä kertaa.
Minulla on harjoitukselleni suuntaviivat.
On vain kumarrettava syvään ja astuttava tielle.