torstai 17. helmikuuta 2011

Ei työ tapaa vaan...

Olen miettinyt tekemisen tapaa sellaiseen, mistä en kummemin pidä.
Syksy meni vitkuttaen ja kärsien. Lopulta tuli tehdyksi,
mutta saamattomuus suolasi turhaan ne kaikki tekemättömyyden päivät siinä välissä.

Nyt tuntuu, että olen jotakin oivaltamassa.
Lähestyn kahdesta suunnasta:
työlle ajatellun ajan pituudesta
ja työlle ajatellusta tilasta.

Liian pitkäksi varattu yhtäjaksoinen aika tuntuu vankilalta,
johon astumista haluan välttää - jos vielä voin.
Liian lyhyeksi varattu aika lannistaa,
koska etenkin alkuun pääsemien vie totisesti aikansa.
Sopiva aika työlle,
sopivassa paikassa,
sopivasti muuta välissä.

Ja pikkuisen päättäväisyyttä myös,
että nyt teen, enkä huomenna.

Ei liian rauhallista,
ei tälle parasta, rauhallisinta aikaani -
paras aika paremmalle, makeammalle.
Tälle se aika, joka on kulutettavana
ja se aika, josta sanoisin että ei tässä nyt enää viitsi mitään erityistä.

Tänään kokeilin uutta
ja menin kahvilaan
- hyvä paikka, teetä saa hakea lisää, sen ensimmäisen hinnalla.
Siellä tein,
en liikaa, en liian vähän,
ja sitten porhalsin pakkasaurinkoon ja muihin mietteisiin.

Kotona lepäsin ja tein viimeiset, valmiiksi:
loppu on nopeampaa, paljon nopeampaa kuin alku.
Olen hyvillä mielin:
en siirtänyt, en vetkuttanut, en väsynyt, en sirritellyt
ja huomenna en sitten tee, kun tehtävää ei enää ole.
Huomenna ihan muuta.
(Tai mitä muuta se nyt on, itsenäni kuitenkin.)

Ei kommentteja: