Sivut

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Ehkä

Ehkä äiti elää vielä pitkään.
Ehkä minä ennakoin turhaan, että hän olisi kuolemassa.

Ehkä äiti elää vielä kesän,
ehkä äiti kuolee syyskuussa tai
ehkä vietämme vielä yhden syntymäpäivän.

Ruusunen nukkui sata vuotta,
ehkä minun äitini voi nukkua vuoden terveyskeskuksen osastolla
tai vanhainkodissa.

En voi odottaa koko ajan sitä, milloin äitini kuolee.
En voi myöskään unohtaa sitä, että hän yhtä hyvin saattaa olla jo lähellä kuolemaa.

Tänä aamuna päätin suhtautua asiaan käytännöllisesti:
Koska en pysty täältä etäältä tekemään tilanteelle yhtään mitään,
oletan, että äiti elää ja menen äitienpäivänä häntä katsomaan.
Olemme siirtyneet uuteen vaiheeseen, jossa äiti nukkuu terveyskeskuksessa eikä kotona,
olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa lääkärit eivät puhu paranemisesta tai kuntoutumisesta.
Äiti ei kuitenkaan ole vielä kuollut, eikä hän ole vielä saattohoidossa.
Oletan siis aamulla, että äiti elää tämän päivän ja seuraavan yön
ja oletan, että tapaan hänet, vaikka en voi olla hänen luonaan tänään enkä huomenna enkä edes ensi viikolla.

Jos vain vielä illallakin jaksaisin uskoa näitä ajatuksia, joita itselleni kirjoitan.
Ne voivat olla totta.
Ehkä ne ovat jopa todennäköisiä.

Lääkärit eivät puhu odotettavissa olevasta elinajasta, mutta sanovat, ettei sairaus tule paranemaan.
Tietävätkö hekään tarkemmin?
Jos jäljellä olisi vain viikkoja tai päiviä, sanoisiko joku sen meille? (Aina voi tapahtua jotakin äkillistä. Sitä kukaan ei voi tietää, mutta siihen ei myöskään tarvitse yrittää varautua.)
Miten pitkään kestää, kun ihminen hipuu pois?
Voiko mennä vuosi tai enemmän?

Minusta tuntuu kauhealle ajatella, että äiti kuolisi terveyskeskukseen infuenssakaranteenin aikaan niin, ettei kukaan ole käynyt pitkään aikaan hänen luonaan. Kai ne ottavat siellä tämän mahdollisuuden huomioon ja päästävät isän sinne jossain vaiheessa?

Tämäkin on lyhyen viestin päivä.
Kaikki on ennallaan.
Se tarkoittaa: minun äitini tekee kuolemaa ja kaikki on vähän vinossa. 





tiistai 6. maaliskuuta 2018

"Tilanne ennallaan"

"Soitin terveyskeskukseen, tilanne ennallaan." 

Sen verran saan tänään tietää.

Äiti on kuorten sisällä

hänen katseensa ei aina tavoita ketään

hänen päällään on harso, joka peittää osan hänestä

hän on sängyssä, hänellä on kylmä

hänet on sijoitettu eristyshuoneeseen, koska hän kantaa antibiooteille resistenttiä bakteeria

terveyskeskus on nielaissut hänet sisäänsä ja sulkenut suunsa
vierailuja ei sallita influenssaepidemian vuoksi
siksi isäni puhuu kerran päivässä sairaanhoitajien kanssa

ja välittää minulle kuulumiset; hänkin on minun suunnastani katsottuna kuin yksi kerros äidin ympärillä

sitten on satoja kilometrejä Siperian tuulten kylmentämää talvi-ilmaa

ja vielä minussa kaikki se, mistä on kuoreksi tai esteeksi.

***
Puhun ystävän kanssa ohimennen tilanteesta äitini kanssa.
Keskustelu saa kaiken tuntumaan ihan tavalliselta.
On vanhenevia äitejä, sairauksia, kuolemisia,
eipä siinä ole mitään kummalllista.
Aiemmin päivällä olin pakahtua viestin sanoihin, tietämättömyyteen, etäisyyksiin.
Luen surevan tehtävistä (hyväksyä, päästää irti, kohdata ristiriitaisiakin tunteita, sopeutua uuteen arkeen, rakentaa uusi tarina),
luen ennakoivasta surusta ja siitä, miten se voi olla yhtä voimakas, joskus vaikeampikin kuin kuoleman jälkeen tuleva suru.

***
Ajattelen, että jos minulla on vielä äitienpäivänä äiti, olen äitienpäivänä hänen luonaan. Katson kalenteria ja mietin aikoja, jolloin pääsen, ja aikoja, jolloin en pääse lähtemään.
Pelkään katsoa puhelinta ja pelkään olla katsomatta.
Odotan viestiä, käännettä huonompaan tai lisää tietämättömyyttä ja epävarmuutta.
Jostakin syystä odotan viestiä, vaikka tiedän, että isäni soittaa minulle, jos jotakin selkeää muutosta tilanteessa oikeasti tapahtuu.

Toivon, että äiti ei ole yksinäinen.
En tiedä, miten hän käsittää sen, että on nyt siellä osastolla ilman vierailijoita monta monta päivää;
en tiedä sitäkään, merkitseekö se hänelle jotakin,
usein hän tuntuu sopeutuvan kaikkeen, melkein kuin asioilla ei olisi hänelle erityistä merkitystä suuntaan tai toiseen.




maanantai 5. maaliskuuta 2018

Välimatka

Asun kovin kaukana äidistä.
Äiti ei osaa käyttää puhelinta tai jaksa.
Äiti ei ehkä oikein osaa kaivata mitään. Hän ei ole ensimmäisen aivovaurion jälkeen koskaan soittanut minulle, eikä myöskään koskaan ilmaissut isälleni, että haluaisi soittaa tai kaipaisi tietoa siitä, miten minulla menee. Jos pyydän häntä puhelimeen, hän sanoo ehkä jotakin, sitten puhe hyytyy ja olemme molemmat vaivautuneita, on vaikea keskustella luontevasti mitään.

Olen kuitenkin halunnut ajatella, että äiti välittää, mutta ei vaan osaa ilmaista sitä.
Onneksi tiedän, että hän välittäisi, jos olisi ehjä.
Mutta hän ei ole ehjä ja tällä hetkellä hän on sairaampi kuin koskaan.
Minä olen täällä kaukana, enkä tiedä onko sillä hänelle mitään merkitystä olenko täällä vai matkustanko kuusi tuntia sinne ja kuusi tuntia takaisin häntä katsomaan.

Olin hänen luonaan talvilomalla. Muutama päivä vierailun jälkeen hän ei lainkaan muistanut meidän käyneen siellä.
En oikein tiedä, onko minulla mitään erityistä merkitystä äidilleni niissä lyhyissä aikaikkunoissa, joissa vielä voin jollakin tavalla olla äitini kanssa tekemisissä. Niillä hetkillä lienee merkitystä lähinnä minulle itselleni ja siksi olen varannut päivät kalenteriin ja menen, jos tilanne silloin lähempänä tuntuu yhtään sopivalta.

Yritän oikeastaan selittää, miltä tänään tuntuu, kun olen äitini suhteen outojen numeroiden ja isäni kanssa käytyjen keskustelujen varassa.

Tänään sain isältä viestin: "äidin sokeriarvot matalalla 4, tulehdusarvot koholla 14, otetaan verikokeita." Päätin vielä soittaa isälle, vaikka tiesinkin, ettei mitään sen ihmeempää varmaan ole kerrottavana. Ehkä isä ihmetteli miksi viesti ei riitä. Ehkä hän oli väsynyt kertaamaan näitä vointitietoja, jotka eivät kuitenkaan kummallekaan meille kerro sitä, mitä pohjimmiltaan haluaisimme tietää.



Mitä äidille tapahtui I

Aion kirjoittaa äidistä, koska minulla ei ole oikein mitään muuta tapaa olla hänen kanssaan.
Haluan muistaa
ja ajatella
ja olla torjumatta vaikeaa ja surullista, jotta en menettäisi sitä muutakin.
En halua kulkea sen ohi, mikä vielä on mahdollista.

Olen puhunut ystävieni kanssa,
mutta ei kukaan halua koko ajan ajatella vanhenemista, menetystä ja kuolemaa.
Minun on kuitenkin pakko ajatella juuri niitä asioita.

Äidiltäni löydettiin vuonna 2007 syksyllä iso meningeooma, joka leikattiin silloin välittömästi.
Leikkauksen jälkeen äiti oli tehohoidossa ja hyvin lähellä kuolemaa. Lääkäri sanoi minulle ja isälleni, ettei toivoa juuri enää ole.

Äiti kuitenkin selvisi ja jatkoi elämää.
Oikeastaan minun tekisi mieleni kirjoittaa: Osa äidistäni kuitenkin selvisi ja jatkoi elämää.
Tuon synkän ennusteen valossa äidin selviäminen oli ihme ja suuren kiitollisuuden aihe, kuten sekin, että äiti säilytti puhekykynsä ja liikuntakykynsä normaaleina.
Mielsin sen pitkään juuri tämän kautta: äiti säilyi hengissä, minulla on vielä äiti.
Se, että samanaikaisesti menetin sellaisen äidin, joka minulla oli ollut, jäi pitkäksi aikaa surematta jokinlaisen tunnelukon taakse.

Vuosien kuluessa totuimme tilanteeseen (jotenkin) ja tilanne myös koko ajan muuttui, ehkä voi sanoa, että äiti kuntoutui jonkin verran ja vanha persoonallisuus pilkahteli useammin sairauden heittämän sumuverhon takaa. Äiti lauloi joskus. Joskus äiti toi kukkia pihastaan meille tuliaisiksi.

Vuoden vaihteessa äiti sai aivoverenvuodon.
Jälleen kerran se muutti kaiken tavalla, jota on vaikea hahmottaa.
Ei selkeitä näkyviä aivovaurion merkkejä. Puhekyky säilyi. Äiti pystyy liikkumaan.
Mutta hän ei tiedä, mikä kuukausi on menossa. Hän on läsnä kussakin hetkessä enimmäkseen ihan tavallisesti, mutta se hetki ei hahmotu hänellä osaksi mitään selkeää kokonaisuutta. Hän ei ehkä ihan muista mitä edellisessä hetkessä tapahtui. Välillä hän sekottaa unimielikuvia tosiasioihin. Välillä hän käyttää esineitä väärin tai tekee jotakin ihan omituista.
Enimmäkseen hän ei tee mitään. Hän väsyy hetkessä ja nukkuu suurimman osan päivistä (ja öistä).

Aivoverenvuodon jälkeen äidin sydän ei ole enää jaksanut sitäkään, mitä ennen.
Lääkärit eivät pohdi aivovauriosta kuntoutumista vaan vaikeaa sydämen vajaatoimintaa.
Äiti jaksaa kävellä vain pienen matkan, seisoa pienen hetken, olla hetken aikaa pystyssä ruokapöydässä, jutella vähän aikaa tai ei sitäkään.

Talvilomaviikolla äiti oli vielä kotona ja me olimme hänen luonaan.
Lähtöpäivän aamuna äidin kunto oli huonontunut niin, että isäni ja minä päätimme viedä hänet terveyskeskukseen. Silloin oli perjantai. Äiti jäi tarkkailtavaksi ensin yhdeksi yöksi, mutta siellä hän on edelleen.

Ensin lääkäri kehoittaa isääni hakemaan äidille pysyvämpää hoitopaikkaa. Äiti ei tule pärjäämään kotona edes kotihoidon ja isän tuella.
Sitten lääkäri tekee elvyttämättä jättämispäätöksen.
Parin päivän päästä tehdään päätös siitä, että tehohoitoon ei turvauduta.

Äiti palelee koko ajan.
Äidin keho kuivuu.
Toisaalle kehoon kertyy nestettä.
Äidin jalat ovat kipeät. Äidillä on diabetes,
mutta sokeriarvot ovat liian alhaalla.
Tulehdusarvot ovat vähän koholla, mutta testeissä ei löydy mitään.
Äiti ei syö, äitiä syötetään.
Äiti harhailee yöllä toiselle osastolle.
Äiti väsyy, Äiti ei jaksa jutella.
Äiti...






sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Syntymäpäivä

Äidilläni oli eilen syntymäpäivä.
Hän täytti 74 vuotta.
Hän vietti päivän terveyskeskuksen osastolla.
Isäni ei päässyt häntä katsomaan. Vierailijat on kielletty influenssavaaran takia.
Äidin isosisko ja hänen tyttärensä olivat kuitenkin päässeet tervehtimään.
He olivat ajaneet toiselta puolelta Suomea sen takia.
Onneksi pääsivät sisään.
Kun oli syntympäiväkin.


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Vilpittömyys

Tänään nostin kauniiden korttieni joukosta kortin, jossa luki sana "Vilpittömyys".
Olin juuri tekemässä vaikeaa päätöstä
ja mietin, mitä tämä siinä tilanteessa tarkoittaisi.

Ajattelin rehellisyyttä,
sitä että ei huijaa ketään (ei edes itseään),
sitä, että sanoo sen, mitä tarkoittaa ja mitä ajattelee, eikä jotakin muuta.

Mietin asiaa "ääneen" viestissä ystävälleni
ja tavoitin ehkä jotakin vilpittömyyttä.
Huomasin, että olen usein vilpitön,
mutta että usein myös ikäänkuin syytän itseäni vilpittömyyden puutteesta
ja esimerkiksi suhtaudun epäilleen omiin motiiveihini.

Sen huomaaminen helpotti päätöksentekoa tänään.
Pystyin tunnistamaan sen, että teen niinkuin teen ihan vilpittömästi,
rehellisesti vaihtoehtoja arvioiden ja (tarvittaessa) avoimesti perustellen.

Aluksi vilpittömyys tuntui vieraalta ja vähän moralisoivaltakin sanalta siinä kortissa.
Etäiseltä ja sellaiselta, jota en itse käytä.
Mutta ystävä siitäkin tuli.

Terveyskysely

Minttu toi kotiin lapun, joka pitää täyttää ennen terveystarkastusta.

En ole jutellut nuoreni kanssa ehkäisystä.
Enkä tiedä, kuinka paljon "ruutuaikaa" hänellä on päivittäin.
Ei hänellä ole edes kotiintuloaikaa.

Mutta näin, kun tytär rastitti laittoi rastin kohtaan "erittäin hyvät", kun kysyttiin millaiset välit hänellä on vanhempiinsa.

Ja moneen muuhun tärkeään kohtaan oli niin hyvä ja helppo vastata,
kun on niin paljon hyvää
ja olemme säästyneet niin monelta vaikealta ja hankalalta.
Niinpä olen nyt kiitollinen kyselyn tuomasta peilistä

ja monin verroin vielä kiitollisempi
ihanasta Mintustani.



tiistai 12. tammikuuta 2016

Myötätunto ja sisäinen äiti

Minulla on laminoitu pino kauniita kortteja, joissa on erilaisia voimasanoja.
(Kortteja saa Leikkiväen puodista.)
Joskus nostan satunnaisen kortin pinosta ja katson, mitä se sanoo minulle.

Keltainen kortti. Myötätunto.

Tänä iltana tarvitsen myötätuntoa itselleni itseäni varten, vaikka varmasti myös muita varten.
Aamulla tauti tuntui hellittäneen otettaan, mutta illalla jäsenet taas jäykyistyivät ja kipeytyivät ja kurkkuun palasi ilkeä pisto. Hellittäminen johtui särkylääkkeistä, ei paranemisesta.
Tarvitsen myötätuntoa puutteisiini ja tekemiini virheisiin.
Tarvisen myötätuntoa siihen, että en nyt oikein saa kiinni kirjoittamisesta, vaikka päivät vierivät ja olisi jo kiire saada tekstiä ruudulle ja projektia eteenpäin.
Tarvitsen myötätuntoa, luottamusta, suhteellisuudentajua
JA päättäväisyyttä, sitkeyttä, periksi antamattomuutta sen edessä, minkä täytyy muuttua.

Ja tarvitsen kirjoittavat sormet, joita en nyt jotenkin osaa tai uskalla päästää tehtäväänsä.

Eilen jouduin perumaan hammaslääkäriajan taudin vuoksi.
Virkailija oli myötätuntoinen, antoi hoito-ohjeita ja toivotteli paranemisia.
Pieni arkinen tilanne ja miten hyvältä se tuntui.

Tänäänkin sain myötätuntoa kollegalta ja esimieheltäni, joka on hänkin juuri ollut viisi päivää kunnon flunssassa.

"Itsemyötätunto" on minusta sanana huono, mutta ajatuksena hyvä.
Kipeänä sellaista "sisäistä äitiä" tarvitsisi oikein erityisen paljon.


maanantai 11. tammikuuta 2016

Sittenkin kipeänä

Tänään eilisten tunnelmien päältä kuoriutui yksi peite, kun aamupäivän lähestyessä loppuaan kurkkukipu alkoi selvästi saada seurakseen kuumeen ja muita flunssan oireita.
Iltapäivä menikin sitten sohvassa palellessa ja aika alhaisella tietoisuuden tasolla.
Illan suussa kuume oli yli 38 ja päätin helpottaa oloa kuumelääkkeellä.
Nyt olo on parempi, vaikkakin väsynyt.
Huomenna ei tarvitse mennä töihin, kun tauti on näin selvästi päällä. Hyvä kun ei tarvitse arpoa ja miettiä sitä.




sunnuntai 10. tammikuuta 2016

"Kaikenlainen kärsimys kuuluu elämään," on lause, jonka olen oppinut jostain terapiaan liittyvästä asiayhteydestä. Ymmärsin, että sillä sopii palauttaa suhteellisuudentajua silloin, kun jonkin ongelman pelkkä olemassaolo uhkaa muodostua ongelmaa suurentavaksi asiaksi. Siis että jo se on ongelma, että on ongelma. Kun elämän pitäisi olla helppoa ja mukavaa, tunteiden aina myönteisiä jne.

Tänään on ollut hyvien hetkien pilkuttama, 
mutta raskas päivä. 
Ei mitään suurta, ei mitään Oikeaa Kärsimystä, 
mutta jotain raskasta kuitenkin,
jotain, minkä suhteen on vaarana alkaa kapinoida sitä vastaan niin, että ongelman olemassaolo suurentaa tilanteen ongelmallisuutta ainakin kaksinkertaiseksi. 

Pohjalla on ikävä kurkkurefluksin aiheuttama kurkkukipu,
johon liittyy valtavasti harmitusta ja myös vähän (turhaa) itsesyytöstä. 
Tein eilen Timotein kanssa spagettia ja jauhelihakastiketta. Ensimmäinen ruoka, jonka Timotei valmisti oikeastaan lähes kokonaan itse. Ja minä ajattelin, etten ole koskaan kokeillut, josko vehnä kävisi pastan muodossa... ja ajattelin, että pienet vehnäkokeiluni ovat menneet melko pienillä oireilla viime aikoina... ja ajattelin, miten mukava on vaan yksinkertaisesti syödä sitä, mitä on tehty ruuaksi, miettimättä mitään... Ja niin sitten söin pienen pasta-annoksen ja niin sitten kärsin suuren osan eilisestä päivästä, yön ja koko tämän päivän (ja tod. näk. monta päivää eteenpäin) pitkiin aikoihin pahimmista refluksioireista (lähinnä terävästä kurkkukivusta, väsymyksestä ja yleisestä huonosta olosta). Lisäksi kärsin sitten siitä, että minun on vaikea hyväksyä tätä, 
siitä, että syytän itseäni jotenkin kun en ole oikein onnistunut luomaan hyvää viljatonta ruokavaliota, vaan sellaisen, jolla selviää, mutta joka ei ole kovin terveellinen tai tasapainoinen. 

Osaa refluksin ja huonojen selviytymisyritysten seurauksista joudun selvittämään hammaslääkärissä ensi keskiviikkona. Tämän ennakoiminen ei nosta mielialaa. Se nostaa ennemmin häpeää. On vaikeaa edes itse nähdä sitä, että jossain mielessä olen kyllä tässäkin yrittänyt parhaani monessa kohden.

Työ jatkuu jo huomenna. Viikonloppu tuntuu liian lyhyeltä ja työhön palaaminen ei ajatuksena niin innosta. Tiedän, että se sitten sujuu, kun ei ole vaihtoehtoa, mutta etukäteen tuntuu välillä siltä, että ei jaksaisi aina jaksaa, olisi niin mukavaa vaan olla lomalla... Ja tästäkin voi tehdä ongelman, että minkä minun nyt on, kun ei innosta. Tai sitten voi vaan ajatella, että "kaikenlainen kärsimys kuuluu elämään" - myös se, että joskus sunnuntaisin maanantai ei tunnu houkuttelevalta. 

Hyvän hetken pilkkuna tajuan, että olen myös kiitollinen työstä ja siitä, että joku jossakin kaipaa minua ja tekemisiäni ja hyötyy niistä. 

On kaunista, mutta maisema on vielä vieras.