Joutuessani pysähtymään
huomaan kuinka asiat vyöryvät kohti, päälleni, ohitseni,
omalla vääjämättömällä voimallaan.
Siinä on lohdutusta: aika kulkee ratojaan,
jokainen hetki jää ennen pitkää taakse,
eikä maailma minun tuntojeni mukaan pysähtele tai kiepu.
Hetkellisen voimattomuuden vallassa
kohti pyörivä tuntuu myös murskaavalta,
liian nopealta,
liian ehdottomalta se, etten mitenkään voi hidastaa vieriviä kiviä,
en pyytää niitä odottamaan, että ehtisin mukaan ja olisin tehtävän tasalla,
ne vain rullaavat kohti,
ovat kohta ohitetut nekin.
Seison helma märkänä ajan virrassa.
Vähän paleltaa.
tiistai 12. tammikuuta 2010
torstai 7. tammikuuta 2010
Suon kutsuma
Olin kylmällä suolla. Vihmoi. Kiedoin kaulaliinaa, yritin ottaa vakaita askeleita.
Vaan putosin tummaan pelonsilmään, samaan, jota olen kiertänyt, nämä viikot, kuukaudet, ehkä jo vuodetkin. Astunut varovasti, ollut hiljaa.
Mutta nyt huusin
syvältä, olemasta lakkaamisen kauhusta, päättymisen kauhusta, kesken jäämisen surusta, ilman loppumisesta, tilan loppumisesta, liikkeen pysähtymisestä,
omaa kamalaa muut karkoittavaa huutoani
joka samalla oli minulle vieras ja järkyttävä
kuin olisin lainannut sen jostakin,
kuin eläisin kuitenkin jonkun toisen elämää
ja sanoittaisin jonkun toisen roolia.
Oliko se äitini ääni,
joka kaikui minussa näiden vuosien läpi,
vaikka sitä ei koskaan päästetty ilmoille
sen aallot olivat kerääntyneet minuun,
koska vaikka en nähnyt ja ymmärtänyt,
minä tiesin kuitenkin,
vaikka sanat jäivät
aivan kokonaan sanomatta?
Kaikki tapahtui väärään aikaan ja väärällä tavalla.
Ei pitänyt olla silmäkettä,
märkää sammalta vain,
ei pitänyt olla suo,
piti olla jokin muu, ihan muu, ihan toinen polku, suoraan pitkospuilla katettu, pientä tihkua siinä kävellessä: pyyhitään se pois, ollaan hetki vähän lähempänä, jatketaan matkaa, kiipeän kivelle, katselen maisemia, hyppään alas, en tiedä, mitä hän katsoo, en kysy, kävellään vaan, on tätä matkaa tässä kuitenkin paljolti edessä.
Anna anteeksi, tämä meni pilalle.
Miedän piti kiertää suot ja olla siinä sivussa ihan ihmisiksi.
Vaan putosin tummaan pelonsilmään, samaan, jota olen kiertänyt, nämä viikot, kuukaudet, ehkä jo vuodetkin. Astunut varovasti, ollut hiljaa.
Mutta nyt huusin
syvältä, olemasta lakkaamisen kauhusta, päättymisen kauhusta, kesken jäämisen surusta, ilman loppumisesta, tilan loppumisesta, liikkeen pysähtymisestä,
omaa kamalaa muut karkoittavaa huutoani
joka samalla oli minulle vieras ja järkyttävä
kuin olisin lainannut sen jostakin,
kuin eläisin kuitenkin jonkun toisen elämää
ja sanoittaisin jonkun toisen roolia.
Oliko se äitini ääni,
joka kaikui minussa näiden vuosien läpi,
vaikka sitä ei koskaan päästetty ilmoille
sen aallot olivat kerääntyneet minuun,
koska vaikka en nähnyt ja ymmärtänyt,
minä tiesin kuitenkin,
vaikka sanat jäivät
aivan kokonaan sanomatta?
Kaikki tapahtui väärään aikaan ja väärällä tavalla.
Ei pitänyt olla silmäkettä,
märkää sammalta vain,
ei pitänyt olla suo,
piti olla jokin muu, ihan muu, ihan toinen polku, suoraan pitkospuilla katettu, pientä tihkua siinä kävellessä: pyyhitään se pois, ollaan hetki vähän lähempänä, jatketaan matkaa, kiipeän kivelle, katselen maisemia, hyppään alas, en tiedä, mitä hän katsoo, en kysy, kävellään vaan, on tätä matkaa tässä kuitenkin paljolti edessä.
Anna anteeksi, tämä meni pilalle.
Miedän piti kiertää suot ja olla siinä sivussa ihan ihmisiksi.
tiistai 5. tammikuuta 2010
Paluutunnelmia
Matka oli hyvä.
Emme ole ennen olleet ulkomailla koko perheen kanssa,
ja taisin jännittää etukäteen kaikenlaista mahdollista matkalla tapahtuvaa.
Menomatkalla kaikki vaiheet tuntuivatkin venyvän: jonotimme erittäin hitaasti etenevässä chek-in jonossa niin pitkään, että suunnittelemamme lounashetki vaihtui eväsleipiin. Päiväunivalmis pikkuinen känisi väsyneenä koko jonotusajan. Lento viivästyi vähän ja määränpäässä jouduimme odottamaan lentokenttäbussia meluisassa ja rumassa betonikäytävässä yli tunnin ajan (vaikka bussin pitäisi kulkea puolen tunnin välein). Sitä ennen odottelimme matkalaukkuja ainakin 50 minuuttia. Kun bussi vihdoin tuli, se eteni ajoittain hitaammin kuin lentokentän liukuhihnat :-). Taas ostimme kiireesti evästä ja vaihdoimme seuraavaan kulkuvälineeseen. Kun pääsimme määränpäähän kotoa lähdöstä oli kulunut monta tuntia enemmän, kuin mitä alun perin arvelimme.
Seuraavat päivät olivat kaiken vaivan arvoisia. Kävelimme, katselimme, söimme hyvin ja tapasimme ystäviä. Palasin matkalta ihanasti arjesta irrottautuneena sekä ylpeänä lapsistani ja siitä, kuinka mukavaa heidän kanssaan oli matkustaa (vaikka tiettyä tasapainottelua tietysti olikin koko ajan tehtävä). Kroppa tuntuisi kiittävän pitkistä kävelypäivistä ja ulkoilmasta sekä omaksumastamme ruokarytmistä. Emme tietenkään nähneet paljoakaan siitä kaikesta, mitkä aikuisen mieltä voisi Pariisin kokoisessa kaupungissa kiehtoa - tärkeintä oli kuitenkin olla yhdessä uusissa ympyröissä ja uusissa kokemuksissa.
Paluumatkalla se, mikä meni pieleen tullessa, tuntui korjaantuvan: siirryimme junasta suoraan meitä odottavaan bussiin, chek-iniin ei ollut jonoa lainkaan ja meidät otettiin kieppuilevan bebén vuoksi turvatarkastusjonon ohi. Lennolla näkymät olivat hienot sekä lähtiessä, että palatessa. Pääkaupunkiseudun valojakin ihastelimme lennon ikkunasta, vaikka laskeuduttuamme ja päästyämme autolle edessämme oli hurjin lumipyry aikoihin!
Kotiseudut ovat nytkin idyllisen valkoiset. Talven kauneus ympäröi meitä ja pari päivää lomaakin on vielä jäljellä. On tyytyväinen mieli.
Emme ole ennen olleet ulkomailla koko perheen kanssa,
ja taisin jännittää etukäteen kaikenlaista mahdollista matkalla tapahtuvaa.
Menomatkalla kaikki vaiheet tuntuivatkin venyvän: jonotimme erittäin hitaasti etenevässä chek-in jonossa niin pitkään, että suunnittelemamme lounashetki vaihtui eväsleipiin. Päiväunivalmis pikkuinen känisi väsyneenä koko jonotusajan. Lento viivästyi vähän ja määränpäässä jouduimme odottamaan lentokenttäbussia meluisassa ja rumassa betonikäytävässä yli tunnin ajan (vaikka bussin pitäisi kulkea puolen tunnin välein). Sitä ennen odottelimme matkalaukkuja ainakin 50 minuuttia. Kun bussi vihdoin tuli, se eteni ajoittain hitaammin kuin lentokentän liukuhihnat :-). Taas ostimme kiireesti evästä ja vaihdoimme seuraavaan kulkuvälineeseen. Kun pääsimme määränpäähän kotoa lähdöstä oli kulunut monta tuntia enemmän, kuin mitä alun perin arvelimme.
Seuraavat päivät olivat kaiken vaivan arvoisia. Kävelimme, katselimme, söimme hyvin ja tapasimme ystäviä. Palasin matkalta ihanasti arjesta irrottautuneena sekä ylpeänä lapsistani ja siitä, kuinka mukavaa heidän kanssaan oli matkustaa (vaikka tiettyä tasapainottelua tietysti olikin koko ajan tehtävä). Kroppa tuntuisi kiittävän pitkistä kävelypäivistä ja ulkoilmasta sekä omaksumastamme ruokarytmistä. Emme tietenkään nähneet paljoakaan siitä kaikesta, mitkä aikuisen mieltä voisi Pariisin kokoisessa kaupungissa kiehtoa - tärkeintä oli kuitenkin olla yhdessä uusissa ympyröissä ja uusissa kokemuksissa.
Paluumatkalla se, mikä meni pieleen tullessa, tuntui korjaantuvan: siirryimme junasta suoraan meitä odottavaan bussiin, chek-iniin ei ollut jonoa lainkaan ja meidät otettiin kieppuilevan bebén vuoksi turvatarkastusjonon ohi. Lennolla näkymät olivat hienot sekä lähtiessä, että palatessa. Pääkaupunkiseudun valojakin ihastelimme lennon ikkunasta, vaikka laskeuduttuamme ja päästyämme autolle edessämme oli hurjin lumipyry aikoihin!
Kotiseudut ovat nytkin idyllisen valkoiset. Talven kauneus ympäröi meitä ja pari päivää lomaakin on vielä jäljellä. On tyytyväinen mieli.
tiistai 29. joulukuuta 2009
Matkan ennakkotuntuja...
Ulkona sataa lunta.
Pariisissa sataa vettä.
Vaihdamme valkoisen läpinäkyvään.
Huonen tasoilla on kolme pinoa vaatteita ja salainen kassi lasten viihdyttämiseksi lentokoneessa. Lattialla ovat sadevaatteet. Muistilistaan on kirjoitettu alku. Mielen perukoille huolilistaan kaikki mahdollinen.
Mies haluaa Versaillesiin, Louvreen ja Effelin torniin,
minä Notre Dameen ja vain jonnekin, missä olisi kaunista ja tunnelmallista.
Lähdemme reissuun väsyneinä ja kolmen pienen lapsen kanssa.
Etsin paitsi laukkujen täytteitä, myös matkaan sopivaa mielenlaatua.
Yritän jättää pois odotuksiani siitä, miltä tässä vaiheessa pitäisi tuntua; miten mielen pitäisi olla onnellisen odottava ja utelias; miten tietyillä paikoilla tai kokemuksilla pitäisi olla minulle(kin) tiettyjä merkityksiä ja arvoa; miten minun ehkä kuitenkin pitäisi vain yksinkertaisesti olla vähän toisenlainen...
Ei kai se niin voi olla...
ei kai?
Pariisissa sataa vettä.
Vaihdamme valkoisen läpinäkyvään.
Huonen tasoilla on kolme pinoa vaatteita ja salainen kassi lasten viihdyttämiseksi lentokoneessa. Lattialla ovat sadevaatteet. Muistilistaan on kirjoitettu alku. Mielen perukoille huolilistaan kaikki mahdollinen.
Mies haluaa Versaillesiin, Louvreen ja Effelin torniin,
minä Notre Dameen ja vain jonnekin, missä olisi kaunista ja tunnelmallista.
Lähdemme reissuun väsyneinä ja kolmen pienen lapsen kanssa.
Etsin paitsi laukkujen täytteitä, myös matkaan sopivaa mielenlaatua.
Yritän jättää pois odotuksiani siitä, miltä tässä vaiheessa pitäisi tuntua; miten mielen pitäisi olla onnellisen odottava ja utelias; miten tietyillä paikoilla tai kokemuksilla pitäisi olla minulle(kin) tiettyjä merkityksiä ja arvoa; miten minun ehkä kuitenkin pitäisi vain yksinkertaisesti olla vähän toisenlainen...
Ei kai se niin voi olla...
ei kai?
lauantai 26. joulukuuta 2009
Joulu
Joulussa melkein parasta on sen odottaminen. Tänä vuonna ehdin nauttia odottamisesta, sytytellä adventtikynttilöitä, askarrella piparkakkutalon ja joulukalenterin.
Olemme joskus ennenkin olleet joulua omalla perheellä kotona, mutta jostain syystä tämä joulu tuntui kuin ensimmäiseltä itse tehdyltä, vain oman perheen kanssa vieteltyltä. (Mihin katosi viime joulu? Emme muista.) Ehkä se johtuu siitä, että tavanomainen sukulaismatkamme jää nyt yllätysreissumme vuoksi joulunajasta pois. Tähän tapanille sopisi kyllä yhteys perheisiimme, mutta he ovat niin kovin kaukana. Kaikkea emme saa samalla kertaa.
Tein omaan mittaani paljohkosti jouluvalmisteluja. Enimmäkseen hyvillä mielin. Ruoka oli hyvää. Oma jouluateriani oli lähes vegaaninen, koska pidän joulun kasvisruuista ja se tuntui sopivan juhlavalta tavalta viettää joulua. Maito oli jätetty pois muista syistä - ja iloisista syistä. Tänä jouluna allerginen keskimmäiseni söi kanssamme kaikkea jouluruokaa (rosollia lukuunottamatta)! Vuosi sitten mentiin vielä aivan toisissa tunnelmissa.
Joulupukkikin vieraili poikkeuksellisesti sisällä asti. Hän toi tarpeellisia lahjoja: saajalleen sopivia, iloa tuovia. Ihan pikkuisen pukin kirjanpidossa oli kuitenkin tarkentamisen varaa, kun lapset saivat peräti kolme hienoa kirjaa, jotka meillä on jo ennestään. Usko pukkiin ei silti tainnut horjua ja uskon, että kirjat löytävät aikanaaan uuden onnellisen omistajan.
Tapaninpäivä tuntuu jo sopivan arkiselta.
Ympärillä on lunta, lapsia ja kauneutta.
Olemme joskus ennenkin olleet joulua omalla perheellä kotona, mutta jostain syystä tämä joulu tuntui kuin ensimmäiseltä itse tehdyltä, vain oman perheen kanssa vieteltyltä. (Mihin katosi viime joulu? Emme muista.) Ehkä se johtuu siitä, että tavanomainen sukulaismatkamme jää nyt yllätysreissumme vuoksi joulunajasta pois. Tähän tapanille sopisi kyllä yhteys perheisiimme, mutta he ovat niin kovin kaukana. Kaikkea emme saa samalla kertaa.
Tein omaan mittaani paljohkosti jouluvalmisteluja. Enimmäkseen hyvillä mielin. Ruoka oli hyvää. Oma jouluateriani oli lähes vegaaninen, koska pidän joulun kasvisruuista ja se tuntui sopivan juhlavalta tavalta viettää joulua. Maito oli jätetty pois muista syistä - ja iloisista syistä. Tänä jouluna allerginen keskimmäiseni söi kanssamme kaikkea jouluruokaa (rosollia lukuunottamatta)! Vuosi sitten mentiin vielä aivan toisissa tunnelmissa.
Joulupukkikin vieraili poikkeuksellisesti sisällä asti. Hän toi tarpeellisia lahjoja: saajalleen sopivia, iloa tuovia. Ihan pikkuisen pukin kirjanpidossa oli kuitenkin tarkentamisen varaa, kun lapset saivat peräti kolme hienoa kirjaa, jotka meillä on jo ennestään. Usko pukkiin ei silti tainnut horjua ja uskon, että kirjat löytävät aikanaaan uuden onnellisen omistajan.
Tapaninpäivä tuntuu jo sopivan arkiselta.
Ympärillä on lunta, lapsia ja kauneutta.
tapanin aamuna
herään aikaisin
olen väsynyt
ja vähän yksinäinen
odottamani nietokset eivät tulleet
joulunpunainen polttaa silmiä
mieli on raskautunut
odotan, että pääsen astumaan koskemattomaan lumeen
olen väsynyt
ja vähän yksinäinen
odottamani nietokset eivät tulleet
joulunpunainen polttaa silmiä
mieli on raskautunut
odotan, että pääsen astumaan koskemattomaan lumeen
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
tiistai 22. joulukuuta 2009
Ostoksilla
Kiertelin suuressa tavaratalossa.
Minusta alkoi tuntua, että elämästäni puuttuu kimallusta.
Asia olisi helposti korjattavissa - 50% alennuksella.
Kirjakaupassa avasin kannen,
luin runon, enkä voinut jättää sitä yksin kelmeälle hyllylle.
Runo kertoi puusta.
Puut kantavat kimalluksen paremmin,
eivät vaadi
avaavat tilan, eivät tyhjyyttä.
Minusta alkoi tuntua, että elämästäni puuttuu kimallusta.
Asia olisi helposti korjattavissa - 50% alennuksella.
Kirjakaupassa avasin kannen,
luin runon, enkä voinut jättää sitä yksin kelmeälle hyllylle.
Runo kertoi puusta.
Puut kantavat kimalluksen paremmin,
eivät vaadi
avaavat tilan, eivät tyhjyyttä.
maanantai 21. joulukuuta 2009
lauantai 19. joulukuuta 2009
Takana, edessä, vaan ei nyt
Jätin koulun sinne. Jätin kassista sen, minkä tavallisesti kannan kodin ja koulun väliä, koulun pöydälle. Odottakoon siellä rästissäolevat ja tulevia ennakoivat, kaikki pienet, joita voisi tehdä alta pois jossain sopivassa välissä. Minä ajattelin nyt unohtaa koko jutun. Olla loppiaiseen omilla, jättää silleen, sieltähän löytyvät.
Nyt muuta: kotia ja rakkautta, joulua, kynttilöitä, ruokia. Lomaa. Matkakin tulossa.
Nyt muuta: kotia ja rakkautta, joulua, kynttilöitä, ruokia. Lomaa. Matkakin tulossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)