Tänään tein yhtä asiaa yhdessä paikassa koko työpäivän ajan.
Sitten kävelin päiväkodille poikieni luo.
Olen harvoin paikallani.
Miltähän tuntuisi, jos työ olisi aina tällaista?
Soitin ystävälle, joka tekee samaa työtä, puhuakseni työasiasta.
Puhuimme matkalla päiväkodista kotiin ja vielä oven ulkopuolellakin
ja minulla oli harvinainen, hyvä tunne, hänessä oli tilaa ja hän pystyi selittämään minulle jotakin sellaista työstäni, mitä en ollut ajatellut,
kun yleensä selitän itse muille, joilla on toinen näkökulma.
Voisin olla enemmän yhteydessä myös sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ilmene minulle vain teksteinä.
Tytär tekee kouluun elämänsä ensimmäistä esitelmää. He kävivät tänään ystävän kanssa kirjastossa hakemassa kirjallisuutta. Esitelmän aiheen he ovat saaneet itse valita: Kotikissa. Luonnospaperissa on hoito-ohjeita ja terveen kissan tuntomerkkejä. Tytär on innostunut ja pätevänoloinen.
Illalla hän ilmoittaa olevansa pääsiäislomalla ihan pieni. Häntä pitää kohdella siten, ei saa odottaa liikaa, että hän tekee itse. Pitää päästä äidin lataukseen.
Myöhemmin hän toivoo, että pääsisi äidin kanssa konserttiin tai jonnekin. Mutta ei mitään herra Heinämäkeä, vaan jotain isompien juttuja. Chisu kolahtaa.
Huokaisen.
Pitäisi mennä nukkumaan, jotta huomenna jaksaisi taas.
Olen taas paikallani, mutta tehtävää on jo vähän vähemmän.
2 kommenttia:
On kyllä tärkeää vaihtaa ajatuksia sellaisen ystävän kanssa, joka ymmärtää omaa arkitodellisuutta. Lataa kummasti akkuja.
Meidänkin esikoisella oli tänä vuonna ensimmäinen esitelmä, jonka hän piti yleisurheilusta. Ihailin kovasti, kun hän väänsi sujuvasti aiheesta ensin mind mapin. Minä en ikinä oppinut oikein käyttämään mind mappeja apuna opiskelussa. Hienoa oli huomata, miten tärkeä asia esitelmän teko oli. Joka päivä sain kuulla kertomuksia myös muiden esitelmistä.
Näin on. Minulle se on tavallaan harvinaista, koska vaikka minulla on paljon työtovereita, kenelläkään ei ole täsmälleen samaa työtehtävää eikä samaa taustakoulutusta kuin itselläni. Se on tietysti myös rikkaus, mutta yllättäen tuo "ihan samasta asiasta" puhuminen tuntuikin kovin hoitavalta.
Esitelmä on jotenkin koskettava juttu. Se innostuneisuus... ja se, että sen myötä lapsi on kyllä jo osallinen ihan oikeiden isojen koululaisten jutuista, esitelmän tekoa tulee riittämäään seuraavat 10 v. ennen yo-kirjoituksia... Tämä on jo toista kuin lukemaan opettelu... samat elementit heillä on tekemisessään, kuin omilla opiskelijoillani lukiossa. Tästä se siis alkaa. Onneksi tytär on innokas tiedonhankkija. Ainoa on, että hän jännittää kaikkea etukäteen, vaikka selviääkin sitten itse tilanteessa liikaa jännittämättä (tullut äitiinsä tässä).
Lähetä kommentti