keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Yöllä

Pikkuiseni kitisee.
Nostan hänet viereeni.
Hän painautuu tiukasti minua vasten
ja rauhoittuu.
Puoliunessa ajattelen:
olen saanut stipendin,
parhaan stipendin, mitä kukaan voi saada
ja se on tässä sylissäni.

Olen tyytyväinen ja onnellinen,
äitiys tuntuu vaivan arvoiselta.

Aamulla ajatus hymyilyttää.

Kannustusstipendistä on varmaankin kysymys.
Hymyäitipatsaaseen on näillä ansioilla vielä matkaa.

3 kommenttia:

Elina Koivisto kirjoitti...

Ihana postaus! Äidin tehtävä on kyllä hieno kutsumus!

enne kirjoitti...

Minun yksivuotiaani tarrautuu minuun entistäkin enemmän. Ei yölläkään tahtoisi olla erossa minusta. Näin tiivis läheisyys välillä ahdistaa. Mietin heikkona hetkenä, että hän vain rakastaa niin valtavasti. Tuli vaan mieleen. :)

Marikki kirjoitti...

Kiitos Elina. Enne, mietin kyllä tuota ahistuspuolta myös... pienin näet ei oikein viihdy ollenkaan kotona, jollei hänen kanssaan jatkuvasti puuhata jotain... muuten pienemmästäkin asiasta tulee itkua ja parkua. Silloin ei pelkkä syli edes riitä. Ja samoihin aikoihin helposti perheen aikuiset kaipaisivat myös rauhaa ja lataushetkeä. Onkohan puolitoistavuotiailla vaan joku tällainen kausi?