torstai 2. huhtikuuta 2009

Haikeus

Aamulla puristin unentuoksuista poikaa syliini. Tuntui mahdottomalta päästää häntä menemään ja kuitenkin hetken päästä hän lähti talvipuvussaan pikkuveljen kanssa päiväkotia kohti.

4 kommenttia:

mm kirjoitti...

...muistelee...
...en tiedä, aavistiko jo tuolloin, pientä pukiessaan, että tulee aika, jolloin ne lähtevät...

kirsi t kirjoitti...

Sinä sanoitat minunkin kipuani. Jokin minussa kieltäytyy aavistamasta. Lapsen varttuminen tuntuu peruuttamattomalta - ilolta ja menetykseltä yhtäaikaa.

Marikki kirjoitti...

:-) ymmärrätte hyvin,
niinkuin arvasinkin...

Minun keskimmäiseni on tällä hetkellä NIIN suloinen uskomaton pikkupoika nappisilmä, että voi sentään, voisin rutistaa hänet syliin ikuisiksi ikuisiksi ajoiksi...

Katja kirjoitti...

Tuota se on, juuri tuota. Voi näitä kaikkia äidin tunteita!