"Äiti,
ajatella,
kuinka kivaa voi olla
elämä!"
5-vuotias, ohimennen
tiistai 30. marraskuuta 2010
maanantai 29. marraskuuta 2010
Paluuta tekemässä
Palasin töihin.
Heräsin yöllä kummastelemaan millaiseen rooliin näinkään itseni astumassa.
Osa siitä on vain minun mielessäni olevaa kuvaa.
Ravistin vähän harteitani,
ajattelin mennä samana, samana kuin istun tässä, tekemättä turhaa rajaa.
Marraskuun pimeään sopii supisuomalainen kaunistelemattomuus.
Huomenna pimeä jatkuu,
mutta minä ajattelen jäntevöityä.
Huomenna on pakkaskelin spurtti potkurin kanssa mäkeä kohti.
Vähän täytyy pinnistää, että saan kelkan vauhtiin,
ei liikaa,
välillä lepään jalaksella.
Luen vastauksia. Pinoittain vastauksia.
Joku kirjoittaa sen, mitä tietää, vaikka se ei yhtään sovi kysymykseen.
Alan ajatella, että elämähän on vähän sellaista,
elää minkä osaa, vaikka ei se sopisikaan kysymykseen
jos edes tietäisi, mikä on kysymys :-)
Parempi vastata edes jotain,
sanon aina opiskelijoille.
Heräsin yöllä kummastelemaan millaiseen rooliin näinkään itseni astumassa.
Osa siitä on vain minun mielessäni olevaa kuvaa.
Ravistin vähän harteitani,
ajattelin mennä samana, samana kuin istun tässä, tekemättä turhaa rajaa.
Marraskuun pimeään sopii supisuomalainen kaunistelemattomuus.
Huomenna pimeä jatkuu,
mutta minä ajattelen jäntevöityä.
Huomenna on pakkaskelin spurtti potkurin kanssa mäkeä kohti.
Vähän täytyy pinnistää, että saan kelkan vauhtiin,
ei liikaa,
välillä lepään jalaksella.
Luen vastauksia. Pinoittain vastauksia.
Joku kirjoittaa sen, mitä tietää, vaikka se ei yhtään sovi kysymykseen.
Alan ajatella, että elämähän on vähän sellaista,
elää minkä osaa, vaikka ei se sopisikaan kysymykseen
jos edes tietäisi, mikä on kysymys :-)
Parempi vastata edes jotain,
sanon aina opiskelijoille.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Kohtuullistamista ja nautiskelua
Istun olohuoneessani ja nautin kaikesta mitä, minulla on.
Olen tänään siivonnut. Huone on parhaimmillaan.
On sellaista vanhaa, johon olen kiintynyt ja sellaista uutta, johon tiedän kiintyväni.
Tuikkukynttilän lyhty on ripustettu ikkunaan. Lyhty on ainoani ja sen ovat mies ja tytär joskus kauan sitten yhdessä valinneet.
Rakastan keittiön lamppua ja sen tuomaa tunnelmaa. Muistan, kuinka näimme sen miehen kanssa ollessamme toimittamassa ihan muuta. Ja että se oli meille silloin vähän kallis, mutta olimme yksimielisiä.
Tänään lampun valossa käytiin keskustelua.
Tyttären ystävä oli siivonnut äitinsä kanssa omaa vaatekaappiaan.
Kaappi oli tyhjentynyt. Liian pienet vaatteet oli siirretty pois.
- Mulla on enää kamalan vähän vaatteita, selittää ystävä. Mulla oli vaan jotain viidet tai kuudet farkut enää ja sit parit, jotka oli pesussa...
Tytär miettii omia vaatteitaan:
- Mulla on neljät farkut. Riittää ihan hyvin.
Olen myös lampun valossa koonnut erittäin salaisia joululahjasuunnitelmia.
Aamulla kirjasin joitakin lasten toiveita. Niitä oli kohtuullisesti, ei mitään kovin ihmeellistä.
Tänä vuonna olen siirtänyt lelukuvastot suoraan paperinkeräykseen.
En myöskään haluaisi viedä lapsia kauppakeskusten ja markettien ylitsevyöryvien leluvuorien ääreen.
Itseänikin haluaisin vähän suojella.
En kuitenkana ole mikään jouluminimalisti. Nautin lahjojen antamisesta ja ilon tuomisesta.
Otan itsekin mielelläni vastaan lahjoja, jos joku niitä sattuu minulle antamaan.
(Emme joudu painiskelemaan miltään suunnalta kohtuuttomien lahjatulvien alla, kuten jotkut ystäväni.)
Mutta - meillä on jo niin paljon. Emme tarvitse juurikaan enempää.
En haluaisi päätyä ostamaan yhtään käyttämättömäksi jäävää lelua tai peliä!
Siksi olen miettinyt lahjoja tarkkaan. Ostan lapsille lahjat myös isäni ja äitini puolesta. Myös toisen puolen isovanhemmat yleensä kysyvät minulta, mitä toivoisin lapsille ostettavan.
Niinpä olen miettinyt kaikkea, mitä lapseni tarvitsevat
ja sitä, mitä he eniten käyttävät ja mistä eniten iloitsisivat.
Ei ole helppo hahmottaa miten asiat loksahtavat sopivaan tasapainoon.
Olen kuitenkin ostanut jo vähän jotakin
- sellaista, mikä on ihan pikkuisen yleellistä, vaikka pohjimmiltaan aivan perustarpeellista ja välttämätöntä... Toivottavasti lapsenikin näkisivät sen pienen ihanuuden, jota olen näihin yrittänyt piilottaa ja osaisivat arvostaa sitä. Pelkään, että lahjakuvastoja ei pääse pakoon, vaan ne tulevat vastaan uudelleen sitten, kun joulun jälkeen vertaillaan, mitä ihmeellistä kukakin on saanut...
Toivon, että lapseni osaisivat arvostaa - hm... arvojamme - jonkinlaista kohtuullisuuuta ehkä hekin, sitä että tavarat ovat tärkeitä ja saavat käytössä tai ilon tuojina merkityksensä - eivätkä ne ole vain osa jatkuvaa kuluttamisen virtaa, kertakäyttöisiä ja aina vaihdettavissa toisiin samanlaisiin...
Minä olen onnellisempi, kun minulla on yksi tuikkulyhty, jota käytän ja johon olen kiintynyt.
Olen tänään siivonnut. Huone on parhaimmillaan.
On sellaista vanhaa, johon olen kiintynyt ja sellaista uutta, johon tiedän kiintyväni.
Tuikkukynttilän lyhty on ripustettu ikkunaan. Lyhty on ainoani ja sen ovat mies ja tytär joskus kauan sitten yhdessä valinneet.
Rakastan keittiön lamppua ja sen tuomaa tunnelmaa. Muistan, kuinka näimme sen miehen kanssa ollessamme toimittamassa ihan muuta. Ja että se oli meille silloin vähän kallis, mutta olimme yksimielisiä.
Tänään lampun valossa käytiin keskustelua.
Tyttären ystävä oli siivonnut äitinsä kanssa omaa vaatekaappiaan.
Kaappi oli tyhjentynyt. Liian pienet vaatteet oli siirretty pois.
- Mulla on enää kamalan vähän vaatteita, selittää ystävä. Mulla oli vaan jotain viidet tai kuudet farkut enää ja sit parit, jotka oli pesussa...
Tytär miettii omia vaatteitaan:
- Mulla on neljät farkut. Riittää ihan hyvin.
Olen myös lampun valossa koonnut erittäin salaisia joululahjasuunnitelmia.
Aamulla kirjasin joitakin lasten toiveita. Niitä oli kohtuullisesti, ei mitään kovin ihmeellistä.
Tänä vuonna olen siirtänyt lelukuvastot suoraan paperinkeräykseen.
En myöskään haluaisi viedä lapsia kauppakeskusten ja markettien ylitsevyöryvien leluvuorien ääreen.
Itseänikin haluaisin vähän suojella.
En kuitenkana ole mikään jouluminimalisti. Nautin lahjojen antamisesta ja ilon tuomisesta.
Otan itsekin mielelläni vastaan lahjoja, jos joku niitä sattuu minulle antamaan.
(Emme joudu painiskelemaan miltään suunnalta kohtuuttomien lahjatulvien alla, kuten jotkut ystäväni.)
Mutta - meillä on jo niin paljon. Emme tarvitse juurikaan enempää.
En haluaisi päätyä ostamaan yhtään käyttämättömäksi jäävää lelua tai peliä!
Siksi olen miettinyt lahjoja tarkkaan. Ostan lapsille lahjat myös isäni ja äitini puolesta. Myös toisen puolen isovanhemmat yleensä kysyvät minulta, mitä toivoisin lapsille ostettavan.
Niinpä olen miettinyt kaikkea, mitä lapseni tarvitsevat
ja sitä, mitä he eniten käyttävät ja mistä eniten iloitsisivat.
Ei ole helppo hahmottaa miten asiat loksahtavat sopivaan tasapainoon.
Olen kuitenkin ostanut jo vähän jotakin
- sellaista, mikä on ihan pikkuisen yleellistä, vaikka pohjimmiltaan aivan perustarpeellista ja välttämätöntä... Toivottavasti lapsenikin näkisivät sen pienen ihanuuden, jota olen näihin yrittänyt piilottaa ja osaisivat arvostaa sitä. Pelkään, että lahjakuvastoja ei pääse pakoon, vaan ne tulevat vastaan uudelleen sitten, kun joulun jälkeen vertaillaan, mitä ihmeellistä kukakin on saanut...
Toivon, että lapseni osaisivat arvostaa - hm... arvojamme - jonkinlaista kohtuullisuuuta ehkä hekin, sitä että tavarat ovat tärkeitä ja saavat käytössä tai ilon tuojina merkityksensä - eivätkä ne ole vain osa jatkuvaa kuluttamisen virtaa, kertakäyttöisiä ja aina vaihdettavissa toisiin samanlaisiin...
Minä olen onnellisempi, kun minulla on yksi tuikkulyhty, jota käytän ja johon olen kiintynyt.
torstai 25. marraskuuta 2010
Tom Yam Nam!
Tänään söin taivaallisen hyvää Tom Yam keittoa.
Kaikki muu pysähtyi. Oli vain maku.
Olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisesti.
Taivaallista keittoa tavallisena maallisen elämän päivänä.
En muista tapahtuiko muuta.
Edellisen kerran söin samalla tavalla viime kesänä.
Olin yksin mökillä ja tein hyvän salaatin.
Söin ulkona. Kävi pieni tuulenvire.
Keskityin maistamaan ja tuntemaan kaiken.
Tiedän, että on kovin latteaa kirjoittaa ja lukea mausta, jota en voi tässä kuitenkaan jakaa. Haluaisin avata teille höyryävän padan ja antaa maistiaisia, mutta pata ei ole minun, eivätkä keinoni siihen muutoinkaan riittäisi.
Minusta on kuitenkin jotenkin niin ihmeellistä, että ruuan maku voi jonakin hetkenä nousta kaiken yläpuolelle ja olla niin palkitseva, jopa luomoava... En malta olla kirjoittamatta siitä. Kuitenkin niin suuri osa syömisestä(ni) on tavallista arkista vatsan täyttämistä, jossa maut ovat totuttuja ja mukiinmeneviä, mutta joiden kohdalla maistaminen ei useinkaan avaudu tänään kokemallani tavalla.
Kesäisen salaattini ainekset eivät olleet erikoisia, eivätkä mautkaan, mutta niiden maistaminen keskittyneenä rauhallisena hetkenä oli silti samalla tavalla kiehtovaa ja voimaa antavaa.
Olen imettänyt kolmea pientä ja mietin, syövätkö vauvat kenties tänään kokemallani tavalla keskittyneesti ja tullen jotenkin kokonaisvaltaisesti ravituksi...?
Kaikki muu pysähtyi. Oli vain maku.
Olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisesti.
Taivaallista keittoa tavallisena maallisen elämän päivänä.
En muista tapahtuiko muuta.
Edellisen kerran söin samalla tavalla viime kesänä.
Olin yksin mökillä ja tein hyvän salaatin.
Söin ulkona. Kävi pieni tuulenvire.
Keskityin maistamaan ja tuntemaan kaiken.
Tiedän, että on kovin latteaa kirjoittaa ja lukea mausta, jota en voi tässä kuitenkaan jakaa. Haluaisin avata teille höyryävän padan ja antaa maistiaisia, mutta pata ei ole minun, eivätkä keinoni siihen muutoinkaan riittäisi.
Minusta on kuitenkin jotenkin niin ihmeellistä, että ruuan maku voi jonakin hetkenä nousta kaiken yläpuolelle ja olla niin palkitseva, jopa luomoava... En malta olla kirjoittamatta siitä. Kuitenkin niin suuri osa syömisestä(ni) on tavallista arkista vatsan täyttämistä, jossa maut ovat totuttuja ja mukiinmeneviä, mutta joiden kohdalla maistaminen ei useinkaan avaudu tänään kokemallani tavalla.
Kesäisen salaattini ainekset eivät olleet erikoisia, eivätkä mautkaan, mutta niiden maistaminen keskittyneenä rauhallisena hetkenä oli silti samalla tavalla kiehtovaa ja voimaa antavaa.
Olen imettänyt kolmea pientä ja mietin, syövätkö vauvat kenties tänään kokemallani tavalla keskittyneesti ja tullen jotenkin kokonaisvaltaisesti ravituksi...?
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Tekemistä ja tekemisen välttämistä
Miten suoriutua loputtomalta tuntuvista keskivähän innostavista tehtävistä? Toistuvista, loputtomilta tuntuvista keskivähän innostavista tehtävistä, sellaisista joista voi tulla riesa tai peikko tai joillekin jopa se asia, jonka vuoksi ei vaan enää jaksa...
Ratkaisuyrityksiä:
1) MOTIVOITUMINEN
Yrittää innostua. Tekee tekemisestä mahdollisimman kivaa. Yrittää oppia tehtävästä jotakin. Ennakoi omaa tuskaansa ja pyrkii antamaan siihen mahdollisimman vähän aihetta.
+ jos innostuu, niin onnistuu
+ ennakointi on vaan ihan perusjärkevää
- jos innostuu suunnitteluvaiheessa, ennakointi epäonnistuu
- ei toimi defaultisti
2) TAVOITTEET JA AIKATAULUT
Yrittää hallita loputtomuutta tekemällä aikataulun siitä, milloin mikäkin asia tulee suoritetuksi. Kalenteria katsomalla saa tuntuman työn tosiasiallisesta rajallisuudesta sekä siitä, kuinka elämä vähitellen etenee kohti työstä vapautumista. Suunnittelussa voi huomioida luppoaikoja, jotka näin saadaan valjastettua tuottavaan työhön. Aikataulua voi viritellä lähituntumassa ihan minuuttipeliksi.
+ auttaa loputtomuudentunteeseen
+ sopii, jos haluaa ruksia asioita listoilta ja kokea itsensä tehokkaaksi
+ aikaa vastaan kilpaileminen on tehokas moottori, jos mielentila on muutoin sopiva
- on vaikea arvioida realistisesti kuinka kauan asioiden tekemiseen menee
- systeemi prakaa, jos laiskuus (tai joku muu) iskee työlle varattuna hetkenä
- masentaa, jos jää tavoitteista jälkeen ja on liian hidas
- mielentila ei ole aina sopiva, vaikka kalenterissa olisikin tilaa
3) VIRRAN MUKANA
Työhön tartutaan heti kun vain siltä tuntuu ja tehdään sen verran kuin sopii / suosiolla jaksaa jne. Työn edistymistä ei erityisesti seurata, jos deadline ei ole ihan käsillä, vaan luotetaan siihen, että aikanaan kaikki tulee tehdyksi, kun vaan aina sopivalla hetkellä tulee tarttuneeksi työhön. Tarkoituksena on yrittää tehdä aina siellä täällä yhden tai pari, jotta tulisi tunne, että pino vajenee silmissä.
+ aikataulusta ei voi olla jäljessä, jos sitä ei ole
+ ottaa huomioon mielialan ja muut liikkuvat tekijät
+ voi olla melko kivaa, jos hommat kaikesta huolimatta etenevät tarpeeksi nopeasti
- saattaa olla liian tehotonta, jolloin vaarana on viimehetken työsuma / paniikki / lannistuminen
- ei tue hallinnan tunnetta ainakaan kokemattomalla (vaatii luottamusta)
- tehtävästä ei pääse henkisesti irti ennen kuin kaikki on valmista
Jossain muodossa olen kokeillut näitä kaikkia. Omaa rauhallista työtapaani en ole löytänyt.
Näin asiat sujuvat silloin, kun ne EIVÄT SUJU:
Ajan varaaminen asialle. Asian tekemättä jättäminen. Uuden ajan varaaminen. Tekemättä jättäminen. Syyllisyys. Oheistoimintoja. Välttelyä. Minimisuoritus. Itsen palkitseminen siitä, että on tehnyt edes jotakin. Lisää ajan varaamista ja työn välttelyä. Uusi minimisuoritus. Lopulta asian tekeminen sitten, kun on jo oikeasti ihan pakko.
+ varmistuu että itse työn tekemiseen ei käytetä turhaa aikaa
- päivä/viikkokausia huonolla omallatunnolla turhiin asioihin käytettyä työ/vapaa-aikaa kuluu tehtävää vältellessä, mikä maksimoi kärsimyksen (mikä tekee edellisen kohdan tyhjäksi)
Mietin
mietin...
jokin toimiva tyyli tarttis kehittää...
Tähän viimeksi kuvattuu on niin kovin helppo lipsua.
Ratkaisuyrityksiä:
1) MOTIVOITUMINEN
Yrittää innostua. Tekee tekemisestä mahdollisimman kivaa. Yrittää oppia tehtävästä jotakin. Ennakoi omaa tuskaansa ja pyrkii antamaan siihen mahdollisimman vähän aihetta.
+ jos innostuu, niin onnistuu
+ ennakointi on vaan ihan perusjärkevää
- jos innostuu suunnitteluvaiheessa, ennakointi epäonnistuu
- ei toimi defaultisti
2) TAVOITTEET JA AIKATAULUT
Yrittää hallita loputtomuutta tekemällä aikataulun siitä, milloin mikäkin asia tulee suoritetuksi. Kalenteria katsomalla saa tuntuman työn tosiasiallisesta rajallisuudesta sekä siitä, kuinka elämä vähitellen etenee kohti työstä vapautumista. Suunnittelussa voi huomioida luppoaikoja, jotka näin saadaan valjastettua tuottavaan työhön. Aikataulua voi viritellä lähituntumassa ihan minuuttipeliksi.
+ auttaa loputtomuudentunteeseen
+ sopii, jos haluaa ruksia asioita listoilta ja kokea itsensä tehokkaaksi
+ aikaa vastaan kilpaileminen on tehokas moottori, jos mielentila on muutoin sopiva
- on vaikea arvioida realistisesti kuinka kauan asioiden tekemiseen menee
- systeemi prakaa, jos laiskuus (tai joku muu) iskee työlle varattuna hetkenä
- masentaa, jos jää tavoitteista jälkeen ja on liian hidas
- mielentila ei ole aina sopiva, vaikka kalenterissa olisikin tilaa
3) VIRRAN MUKANA
Työhön tartutaan heti kun vain siltä tuntuu ja tehdään sen verran kuin sopii / suosiolla jaksaa jne. Työn edistymistä ei erityisesti seurata, jos deadline ei ole ihan käsillä, vaan luotetaan siihen, että aikanaan kaikki tulee tehdyksi, kun vaan aina sopivalla hetkellä tulee tarttuneeksi työhön. Tarkoituksena on yrittää tehdä aina siellä täällä yhden tai pari, jotta tulisi tunne, että pino vajenee silmissä.
+ aikataulusta ei voi olla jäljessä, jos sitä ei ole
+ ottaa huomioon mielialan ja muut liikkuvat tekijät
+ voi olla melko kivaa, jos hommat kaikesta huolimatta etenevät tarpeeksi nopeasti
- saattaa olla liian tehotonta, jolloin vaarana on viimehetken työsuma / paniikki / lannistuminen
- ei tue hallinnan tunnetta ainakaan kokemattomalla (vaatii luottamusta)
- tehtävästä ei pääse henkisesti irti ennen kuin kaikki on valmista
Jossain muodossa olen kokeillut näitä kaikkia. Omaa rauhallista työtapaani en ole löytänyt.
Näin asiat sujuvat silloin, kun ne EIVÄT SUJU:
Ajan varaaminen asialle. Asian tekemättä jättäminen. Uuden ajan varaaminen. Tekemättä jättäminen. Syyllisyys. Oheistoimintoja. Välttelyä. Minimisuoritus. Itsen palkitseminen siitä, että on tehnyt edes jotakin. Lisää ajan varaamista ja työn välttelyä. Uusi minimisuoritus. Lopulta asian tekeminen sitten, kun on jo oikeasti ihan pakko.
+ varmistuu että itse työn tekemiseen ei käytetä turhaa aikaa
- päivä/viikkokausia huonolla omallatunnolla turhiin asioihin käytettyä työ/vapaa-aikaa kuluu tehtävää vältellessä, mikä maksimoi kärsimyksen (mikä tekee edellisen kohdan tyhjäksi)
Mietin
mietin...
jokin toimiva tyyli tarttis kehittää...
Tähän viimeksi kuvattuu on niin kovin helppo lipsua.
tiistai 23. marraskuuta 2010
Luovista ja dialogia
Pohdin aiemmin sitä, mikä tuo iloa. Taisin oivaltaa siinä jotain niistä suunnista joihin haluan olla pyrkimässä.
1) Luovis
2) Dialogi
3) Kauneudesta nauttiminen
Olen vielä tämän viikon kotona lääkärin määräyksestä. Kävin kuitenkin eilen koululla hakemassa opiskelijoiden töitä arvioitavaksi. Osallistuin myös kokoukseen, jotta en olisi palatessa niin pihalla yhteisistä asioista. Kouluyhteisö on intensiivinen ja (yli-)virikkeinen paikka. Jo lyhyt vierailu herätti minussa paljon kuhinaa.
Nyt onkin hyvä palailla siihen ajattelemisen ja tilan tuntuun, josta olen sairauslomalla nauttinut.
Koen, että oivalsin tuota aiempaa kirjoitusta miettiessäni jotain itsetuntemukseni kannalta tärkeää.
Myös aika mietteissä on jotain sellaista, mitä en haluaisi heti unohtaa.
Monestakin syystä miellän tämän sairausloman yhden kauden päättymisenä ja sen jälkeen avautuvan ajan uuden alkuna. Millaisissa tunnelmissa, millaisiin suuntiin toivoisin uuden ajan avautuvan?
Luovis tarkoittaa kaikkea sellaista tekemistä joka on luovaa ja leikillistä ja joka tuo elämääni sekä haastetta että iloa. Minulle oli tärkeä oivallus tunnistaa luovisteeman toistuvuus monissa sellaisissa kaukaa katsoen erityyppisissä puuhissa, joista olen elämän varrella nauttinut. Nyt haluan muistaa, että on tärkeää vaalia tätä minulle ominaista ja iloa tuovaa tekemisen tapaa, antaa sille mahdollisuuksia eri tahoilla iltasadun lukemisesta työtehtävien suorittamiseen... tai liikuntatuokioista hiljaisiin iltahetkiin...
Nuorena ajattelin, että en ole luova, koska en ollut missään taiteenalassa erityislahjakas. Myöhemminkin olen joskus kavahtanut luovuuteen liittyviä erilaisia mielleyhtymiä. En ole taiteilija enkä käsityöläinenkään, mutta luovasta sopivan leikillisestä tekemisestä minä nautin aivan oikeasti :-). Vuosia taaksepäin jotain sellaista on aina kulkenut mukanani.
Dialogi
Luoviksen kohdalla on kyse tutun tunnistamisesta ja arvostamisesta. Dialogin haluan nostaa avainsanakseni vähän toisesta syytä. Se liittyy enemmän sellaiseen kaipuuseen, jolle en ole ollut erityisen taitava löytämään toteutusta. Haluan, haluaisin kuitenkin useammin ja enemmän asettua aidosti dialogiin ympäristöni kanssa ja tässä ymmärrän ympäristön laajasti. Haluan kuulla ja kuunnella lapsiani avoimesti ja läsnäolevasti; ja myös tutkien ja oppien siitä, mitä reaktioita he minussa herättävät. Haluan työssäni avata mahdollisuuksia pieniin tärkeisiin kohtaamisiin ja laajemmin keskustelevaan, kyselevään ilmapiiriin. Haluan olla ajatuksineni vuorovaikutuksessa niiden ajattelijoiden ja tekstien kanssa joista puhun. Haluan asettua syvemmin ja rohkeammin dialogiin niiden ajatusten kanssa, joita kohtaan minulle tärkeissä kirjoissa. Haluan asettua kuuntelemaan ja ymmärtämään ja ottamaan vakavasti - toisen ja itseni yhtälailla. Minulla on vain tämä elämä ja haluan ymmärtää sitä tästä elämästä käsin ilman turhaa post-modernia etäännyttämistä, kyynisyyttä ja välimatkaa. Haluan asettua ajattelemaan ja tehdä sen vuorovaikutuksessa.
Kolmas sanoista on pienin, mutta silti tärkeä.
Haluan kauneutta ympärilleni.
Ja kun ympärilläni on kauneutta, kuten vaikka tänään lumisen maiseman muodossa, haluan osata ja muistaa nauttia siitä.
Myönnän siis, että haluan käyttöesineiden olevan kauniita, enkä aio häpeillä sitä. (Vaikka se tarkoittaakin sitä, että olen ihminen joka ostaa esim. kännykän - tai kalenterin ulkonäön perusteella...)
Aion kunnioittaa vähän enemmän myös käytännössä sitä tarvetta, että meillä olisi edes joskus siistiä. (Sanoo hän, pientä epäuskoa äänessään...)
Reseptini olisi siis luovaa dialogia kauniissa ympäristössä.
Kuulostaa hyvältä, eikö?
Ja epärealistiselta arjen vaatimusten keskellä?
Silti on parempi, että horisontissa on piste, josta voin ottaa suuntaa.
1) Luovis
2) Dialogi
3) Kauneudesta nauttiminen
Olen vielä tämän viikon kotona lääkärin määräyksestä. Kävin kuitenkin eilen koululla hakemassa opiskelijoiden töitä arvioitavaksi. Osallistuin myös kokoukseen, jotta en olisi palatessa niin pihalla yhteisistä asioista. Kouluyhteisö on intensiivinen ja (yli-)virikkeinen paikka. Jo lyhyt vierailu herätti minussa paljon kuhinaa.
Nyt onkin hyvä palailla siihen ajattelemisen ja tilan tuntuun, josta olen sairauslomalla nauttinut.
Koen, että oivalsin tuota aiempaa kirjoitusta miettiessäni jotain itsetuntemukseni kannalta tärkeää.
Myös aika mietteissä on jotain sellaista, mitä en haluaisi heti unohtaa.
Monestakin syystä miellän tämän sairausloman yhden kauden päättymisenä ja sen jälkeen avautuvan ajan uuden alkuna. Millaisissa tunnelmissa, millaisiin suuntiin toivoisin uuden ajan avautuvan?
Luovis tarkoittaa kaikkea sellaista tekemistä joka on luovaa ja leikillistä ja joka tuo elämääni sekä haastetta että iloa. Minulle oli tärkeä oivallus tunnistaa luovisteeman toistuvuus monissa sellaisissa kaukaa katsoen erityyppisissä puuhissa, joista olen elämän varrella nauttinut. Nyt haluan muistaa, että on tärkeää vaalia tätä minulle ominaista ja iloa tuovaa tekemisen tapaa, antaa sille mahdollisuuksia eri tahoilla iltasadun lukemisesta työtehtävien suorittamiseen... tai liikuntatuokioista hiljaisiin iltahetkiin...
Nuorena ajattelin, että en ole luova, koska en ollut missään taiteenalassa erityislahjakas. Myöhemminkin olen joskus kavahtanut luovuuteen liittyviä erilaisia mielleyhtymiä. En ole taiteilija enkä käsityöläinenkään, mutta luovasta sopivan leikillisestä tekemisestä minä nautin aivan oikeasti :-). Vuosia taaksepäin jotain sellaista on aina kulkenut mukanani.
Dialogi
Luoviksen kohdalla on kyse tutun tunnistamisesta ja arvostamisesta. Dialogin haluan nostaa avainsanakseni vähän toisesta syytä. Se liittyy enemmän sellaiseen kaipuuseen, jolle en ole ollut erityisen taitava löytämään toteutusta. Haluan, haluaisin kuitenkin useammin ja enemmän asettua aidosti dialogiin ympäristöni kanssa ja tässä ymmärrän ympäristön laajasti. Haluan kuulla ja kuunnella lapsiani avoimesti ja läsnäolevasti; ja myös tutkien ja oppien siitä, mitä reaktioita he minussa herättävät. Haluan työssäni avata mahdollisuuksia pieniin tärkeisiin kohtaamisiin ja laajemmin keskustelevaan, kyselevään ilmapiiriin. Haluan olla ajatuksineni vuorovaikutuksessa niiden ajattelijoiden ja tekstien kanssa joista puhun. Haluan asettua syvemmin ja rohkeammin dialogiin niiden ajatusten kanssa, joita kohtaan minulle tärkeissä kirjoissa. Haluan asettua kuuntelemaan ja ymmärtämään ja ottamaan vakavasti - toisen ja itseni yhtälailla. Minulla on vain tämä elämä ja haluan ymmärtää sitä tästä elämästä käsin ilman turhaa post-modernia etäännyttämistä, kyynisyyttä ja välimatkaa. Haluan asettua ajattelemaan ja tehdä sen vuorovaikutuksessa.
Kolmas sanoista on pienin, mutta silti tärkeä.
Haluan kauneutta ympärilleni.
Ja kun ympärilläni on kauneutta, kuten vaikka tänään lumisen maiseman muodossa, haluan osata ja muistaa nauttia siitä.
Myönnän siis, että haluan käyttöesineiden olevan kauniita, enkä aio häpeillä sitä. (Vaikka se tarkoittaakin sitä, että olen ihminen joka ostaa esim. kännykän - tai kalenterin ulkonäön perusteella...)
Aion kunnioittaa vähän enemmän myös käytännössä sitä tarvetta, että meillä olisi edes joskus siistiä. (Sanoo hän, pientä epäuskoa äänessään...)
Reseptini olisi siis luovaa dialogia kauniissa ympäristössä.
Kuulostaa hyvältä, eikö?
Ja epärealistiselta arjen vaatimusten keskellä?
Silti on parempi, että horisontissa on piste, josta voin ottaa suuntaa.
maanantai 22. marraskuuta 2010
Me ollaan hyviä
- Äiti, me ollaan oltu tänään jo hyviä!
- No, mitä?
- Me ollaan sovitettu riita jo ennen kun se ehti alkaa.
- No, mitä?
- Me ollaan sovitettu riita jo ennen kun se ehti alkaa.
Kolmevuotias havainnoi
I
- Sä et näytä enää äidiltä.
Sä näytät ihan mummilta.
II
- Äiti, sä oot jo aika vanha.
Sulla on erilaiset silmät ja kädet ja massu.
- Sä et näytä enää äidiltä.
Sä näytät ihan mummilta.
II
- Äiti, sä oot jo aika vanha.
Sulla on erilaiset silmät ja kädet ja massu.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Innostuksia
Olipa kerran hiiri, ahkera hiiri,
jolla oli kymmenen hiirilasta.
- Teen lapsille jouluksi tossut, tuumasi hiiri,
ja sitten puuron keitän.
Hiiri uurasti ja ahkeroi, kutoi ja silmukoi.
Kun valmistui työ, hiiri ajattelii:
- Jospa tekisin vielä lakit ja tumput!
Puen koreaksi kullannuput.
Valmistui jouluksi pipot.
Käytiin pöytään puuroa syömään:
tyhjäksi jäivät kipot.
***
(Tarinan yhteydet tosielämään - kuten Marikin alati laajeneviin valokuvakirjaprojekteihin - ovat ilmeisesti täysin satunnaisia...?)
jolla oli kymmenen hiirilasta.
- Teen lapsille jouluksi tossut, tuumasi hiiri,
ja sitten puuron keitän.
Hiiri uurasti ja ahkeroi, kutoi ja silmukoi.
Kun valmistui työ, hiiri ajattelii:
- Jospa tekisin vielä lakit ja tumput!
Puen koreaksi kullannuput.
Valmistui jouluksi pipot.
Käytiin pöytään puuroa syömään:
tyhjäksi jäivät kipot.
***
(Tarinan yhteydet tosielämään - kuten Marikin alati laajeneviin valokuvakirjaprojekteihin - ovat ilmeisesti täysin satunnaisia...?)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)