Pieni havainto ensimmäisen lomaviikon jälkeen: kun lapset ovat kaikki paljon kotona, he löytävät toisensa leikkikavereina paremmin, kuin muualla vietettyjen päivien jälkeisinä, lyhyinä iltoina.
Keskimmäinen ja esikoinen leikkivät, että keskimmäisen jalka oli kipeä. Esikoinen hoivasi häntä tunnollisesti. Potilaan "huone" oli kukkia myöten sisustettu ja tehty mahdollisimman mukavaksi...
Poikasilla on myös löytynyt yhteistä leikkiä. Heidän leikkinsä näyttää möyryämiseltä, nujuamiselta ja riehumiselta. Tärkeintä lienee, että on hauskaa. Jonkinlainen legorakenteluleikkikin oli tänään vireillä.
Aluksi pelkäsin, että lomasta tulee pelkkää riitelyä, kun poikasilla sosiaaliset taidot jo riittävät myös toinen toistensa ärsyttämiseen. Onneksi näköjään myös leikkin ja yhteiseen hauskanpitoon.
Esikoinen oli tänään vanhan kodin kaverin luona kylässä. Tuntuu hyvältä, että yhteys on säilynyt, vaikka tapaamisia on harvemmin.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Kirottu aloituskynnys!
Olen potenut pitkään ihan mieltöntä aloituskynnystä tehtävään tarttumisessa, ahdistunut ja melkein jumittunut, joskus aloittanut mutta vältellyt henkisesti ja siirtynyt nopeasti pois...
... asiassa, joka nyt kun sitä teen, on melkein jopa kivaa, eikä ollenkaan niin vaikeaa ja johon ei edes kulu mielettömästi aikaa.
Olisin voinut tehdä tämän aikapäivää sitten sen sijaan, että olen kuukausi/viikkotolkulla potenut sen tekemättömyyttä ja aloittamisen ahdistavuutta.
MIKSI siis en vain tee asioita silloin kun ne ovat kohdalla?
Onhan siihen tietysti syitä,
jotkut aika hyviäkin, ainakin joskus.
Kummallista ja turhaa kuitenkin tämä ylimitoitettu takkuaminen tällä kertaa.
Ehkä olen tehnyt asiaa jotenkin väärin: Varannut sille erityismerkittyjä aikoja kalenterista: SILLOIN minä teen SITÄ, nyt ei tarvitse. Ja sitten kun SILLOIN on tullut, en ole pystynyt tekemään. Paljon olennaisempaa kuin pitkät työajat on tehdä säännöllisesti, edes ihan vähän, jotain pientä, seuraava asia, joka on tarpeen... Silloin mieli ehtii väliaikoina kipittää tekemisen kintereille. Tällainen kertakaikkinen tässä nyt tätä suurta -tekeminen - se on liian vaativaa ja uhkaavaa. Minun pitää tehdä vähän siellä vähän täällä vähän itseltäkin huomaamatta. Ehkä se ahdistuskin silloin jakaantuu tasaisemmin ja jää melkein kokematta.
Tietysti nyt, kun saanut tiedoston lisäksi ajatuksen auki, voisin ehkä ajatella jatkavani tauotta ja saavani kamalasti aikaan...
Mutta sitä en tänään voi tehdä, koska lähden tästä kuljettamaan jälkikasvua paikasta toiseen.
Tavallaan harmi.
Pelkään että ahdistus palaa ja kynnys kasvaa taas.
Yritän kutsua mieleeni keveyttä... entä jos minä ihan vähän... vaikka tätä pientä vielä... jos tämän ensin ratkaisisin, voisin sitten ehkä tuotakin...
viivyttää sitä
viittyttää tätä tunnelmaa, että asiat ovat tehtävissä ja ettei ruohonjuuritasolla tarvitse kaikkea suurta kantaa samanaikaisesti.
... asiassa, joka nyt kun sitä teen, on melkein jopa kivaa, eikä ollenkaan niin vaikeaa ja johon ei edes kulu mielettömästi aikaa.
Olisin voinut tehdä tämän aikapäivää sitten sen sijaan, että olen kuukausi/viikkotolkulla potenut sen tekemättömyyttä ja aloittamisen ahdistavuutta.
MIKSI siis en vain tee asioita silloin kun ne ovat kohdalla?
Onhan siihen tietysti syitä,
jotkut aika hyviäkin, ainakin joskus.
Kummallista ja turhaa kuitenkin tämä ylimitoitettu takkuaminen tällä kertaa.
Ehkä olen tehnyt asiaa jotenkin väärin: Varannut sille erityismerkittyjä aikoja kalenterista: SILLOIN minä teen SITÄ, nyt ei tarvitse. Ja sitten kun SILLOIN on tullut, en ole pystynyt tekemään. Paljon olennaisempaa kuin pitkät työajat on tehdä säännöllisesti, edes ihan vähän, jotain pientä, seuraava asia, joka on tarpeen... Silloin mieli ehtii väliaikoina kipittää tekemisen kintereille. Tällainen kertakaikkinen tässä nyt tätä suurta -tekeminen - se on liian vaativaa ja uhkaavaa. Minun pitää tehdä vähän siellä vähän täällä vähän itseltäkin huomaamatta. Ehkä se ahdistuskin silloin jakaantuu tasaisemmin ja jää melkein kokematta.
Tietysti nyt, kun saanut tiedoston lisäksi ajatuksen auki, voisin ehkä ajatella jatkavani tauotta ja saavani kamalasti aikaan...
Mutta sitä en tänään voi tehdä, koska lähden tästä kuljettamaan jälkikasvua paikasta toiseen.
Tavallaan harmi.
Pelkään että ahdistus palaa ja kynnys kasvaa taas.
Yritän kutsua mieleeni keveyttä... entä jos minä ihan vähän... vaikka tätä pientä vielä... jos tämän ensin ratkaisisin, voisin sitten ehkä tuotakin...
viivyttää sitä
viittyttää tätä tunnelmaa, että asiat ovat tehtävissä ja ettei ruohonjuuritasolla tarvitse kaikkea suurta kantaa samanaikaisesti.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Kotiäitiloman alussa
Lomamuistoja viimevuosilta:
Monen lomapäivänä päätteeksi kaadumme miehen kanssa iltaisin rättipoikkisina sänkyyn.
***
Loma ei lapsiperheessä tarkoita ihan sitä, millaisena naistenlehtimielikuvani sen kuvittavat: kiireitön loikoilu riippukeinussa siistin kukkien koristan huvilan pihamaalla ei tule olemaan tämänkään kesän ohjelmassa.
Loma on kuitenkin muutos tekemisen tavassa:
Huomenna emme nouse kellon soittoon.
Olemme enemmän yhdessä.
On kesän valoa ja lämpöä.
En tarvitse kelloa enkä paperipinoja. Ei haittaa jos muistikortti unohtuu kiinni tietokoneeseen. Vieraiden ihmisten virrasta on siitäkin tämä hyvää tekevä tauko.
Monen lomapäivänä päätteeksi kaadumme miehen kanssa iltaisin rättipoikkisina sänkyyn.
***
Loma ei lapsiperheessä tarkoita ihan sitä, millaisena naistenlehtimielikuvani sen kuvittavat: kiireitön loikoilu riippukeinussa siistin kukkien koristan huvilan pihamaalla ei tule olemaan tämänkään kesän ohjelmassa.
Loma on kuitenkin muutos tekemisen tavassa:
Huomenna emme nouse kellon soittoon.
Olemme enemmän yhdessä.
On kesän valoa ja lämpöä.
En tarvitse kelloa enkä paperipinoja. Ei haittaa jos muistikortti unohtuu kiinni tietokoneeseen. Vieraiden ihmisten virrasta on siitäkin tämä hyvää tekevä tauko.
perjantai 4. kesäkuuta 2010
Verhon löytämisestä
Kirjahyllyn vieressä ennen ikkunaa oli verhoton nurkkaus.
Oli puhuttu, että siihen etsittäisiin jotain uutta.
Minulla on kaapissa käyttämättömiä verhoja,
mutta ei niistä mikään juuri siihen sopinut.
Silti sopivan etsiminen ja valitseminen kaupassa ei sekään tuntunut houkuttelevalta. Minä pidän enemmän siitä, mikä jo on.
Lastenhuoneen vauvatavaroiden joukosta löysin kudotun kantoliinan, joka jäi aikanaan aika vähälle käytölle, kun kannoin trikoisella.
En ole halunnut luopua siitä, koska se on niin kaunis.
Kokeilin saisinko sen ripustettua verhoksi.
Pienellä taittelemisella kantoliinan raidat koristavat nyt hyllyn pielustaa.
Voisihan sen leikata ja ommella helmat sopivaan muotoon,
mutta pidän siitä näin. Ehkä pidän ajatuksesta, että sen voisi milloin tahansa ottaa alas ja kietoa siihen pienen, jos joku tarvitsisi lämpöä ja syliä.
En osaa selittää, miten hyvältä tuntuu katsoa:
punaista, violettia, vihreää.
Oli puhuttu, että siihen etsittäisiin jotain uutta.
Minulla on kaapissa käyttämättömiä verhoja,
mutta ei niistä mikään juuri siihen sopinut.
Silti sopivan etsiminen ja valitseminen kaupassa ei sekään tuntunut houkuttelevalta. Minä pidän enemmän siitä, mikä jo on.
Lastenhuoneen vauvatavaroiden joukosta löysin kudotun kantoliinan, joka jäi aikanaan aika vähälle käytölle, kun kannoin trikoisella.
En ole halunnut luopua siitä, koska se on niin kaunis.
Kokeilin saisinko sen ripustettua verhoksi.
Pienellä taittelemisella kantoliinan raidat koristavat nyt hyllyn pielustaa.
Voisihan sen leikata ja ommella helmat sopivaan muotoon,
mutta pidän siitä näin. Ehkä pidän ajatuksesta, että sen voisi milloin tahansa ottaa alas ja kietoa siihen pienen, jos joku tarvitsisi lämpöä ja syliä.
En osaa selittää, miten hyvältä tuntuu katsoa:
punaista, violettia, vihreää.
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Eräänä päivänä
Matkalla päiväkotiin minua vastaan käveli kolme naista lastenvaunujen kanssa. Minä olin yksin, nousin reppu selässä ylämäkeen. Vain lyhyet kuukaudet - vuosiko jo? - erottaa minut heistä. En ole enää mukana lastenvaununaisten armeijassa.
Jo edellisessä korttelissa ennen päiväkodin porttia päiväkodin laajalta pihalta, monesta eri suunnasta alkaa kuulua laulu: "*oo*oo tultiin hakemaan... *oo*oo tultiin hakemaan..." Lapset, joita en tunne, tuntevat minut. Pihan keskivaiheilta juoksee portille sinitakkinen poika ja ottaa minut lämpimästi vastaan.
Illalla matkustan kokouksesta bussilla kotiin. Minulla on takki, josta on nappi irronnut. Bussi pysähtyy koulun kohdalla. Nousen ja huomaan, että toinen nappi irtoaa. Katson kuinka se vierii pimeään bussikuskin tuolin alle. Astun ulos bussista. Takki repsottaa.
Jo edellisessä korttelissa ennen päiväkodin porttia päiväkodin laajalta pihalta, monesta eri suunnasta alkaa kuulua laulu: "*oo*oo tultiin hakemaan... *oo*oo tultiin hakemaan..." Lapset, joita en tunne, tuntevat minut. Pihan keskivaiheilta juoksee portille sinitakkinen poika ja ottaa minut lämpimästi vastaan.
Illalla matkustan kokouksesta bussilla kotiin. Minulla on takki, josta on nappi irronnut. Bussi pysähtyy koulun kohdalla. Nousen ja huomaan, että toinen nappi irtoaa. Katson kuinka se vierii pimeään bussikuskin tuolin alle. Astun ulos bussista. Takki repsottaa.
maanantai 31. toukokuuta 2010
Lukemispäiväkirja III
Olen aloittanut kolmen kirjan lukemista.
Se on ilmeisesti liikaa. Olen ahnehtinut. En oikein tiedä, mikä niistä minun pitäisi lukea. Jos kerran ajattelen, että alan lukea kirjallisuutta, seuraa siitä loppumattomien mahdollisuuksien ja rajallisen ajan välinen jännite.
Entä jos kanttaisi sittenkin enemmin lukea vielä se joku muu, se josta joku sanoi jotakin tai se jonka näin elokuvana tai se, jota kaikki tuntuvat niin arvostavan...?
Ei ole oikein lupaakaan lukemiselle, kun työasiat uhkaavat rästiytyä.
Lapsena kyllä luin aina montaa kirjaa samaan aikaan.
Se on ilmeisesti liikaa. Olen ahnehtinut. En oikein tiedä, mikä niistä minun pitäisi lukea. Jos kerran ajattelen, että alan lukea kirjallisuutta, seuraa siitä loppumattomien mahdollisuuksien ja rajallisen ajan välinen jännite.
Entä jos kanttaisi sittenkin enemmin lukea vielä se joku muu, se josta joku sanoi jotakin tai se jonka näin elokuvana tai se, jota kaikki tuntuvat niin arvostavan...?
Ei ole oikein lupaakaan lukemiselle, kun työasiat uhkaavat rästiytyä.
Lapsena kyllä luin aina montaa kirjaa samaan aikaan.
tiistai 25. toukokuuta 2010
Viimeiset oppitunnit on pidetty ja vallan ilman allamainittuja kirjallisia sentimettejä. Eilen kärsin kirjallisuusvieroitusoireista, kun minulla ei ollut teosta, johon tarttua. Onneksi kirjastoon on tullut varaamani kirja. Sitä ennen täytyy kuitenkin lukea opiskelijoiden tuotantoa. Yritän puhkua itseni hyvään ja tuottavaan arviointiputkeen.
maanantai 24. toukokuuta 2010
Lukemispäiväkirja II
Aloitin uuden kirjan heti edellisen jälkeen. Tällä kertaa luin jo tottuneesti ja tarina veti nopeasti mukaansa. Luin kaikissa sopivissa väleissä ja vähän niissäkin, joissa olisi ollut tarkoitus saada muuta aikaiseksi. Viehätyin siitä, että vaikka kirjassa ei oikeastaan tapahtunut melkein mitään (alkupuolella), kertoja sai minut niin tehokkaasti kiinnostumaan ja jatkamaan lukemista. Henkilöt olivat yhtä aikaa myötätuntoa herättäviä ja hieman ärsyttäviä. Minulla ei ollut kiire loppuratkaisuun. Takakannen tekstin luoma odotus tosin häiritsi lukukokemusta kirjan keskivaiheilla.
Miten lukeminen sitten vaikutti minuun?
Viihdyin sekä lukiessa, että lukemisen herättämissä ajatuksissa.
Olin lukemisen vuoksi poissaoleva tilanteissa, joissa olisin voinut olla läsnäoleva. Viipyilin tilanteissa, joissa olisin voinut olla ripeä. Olin illalla virkeä, kun olisi pitänyt nukkua, koska kirjan herättämät ajatukset herättelivät minua. Pohdin arvioiden kirjallisuusharrastuksen korkeaa statusta vaikkapa tietokonepeliriippuuvuuteen verrattuna.
Minussa syntyi mielikuvia toisista ihmisistä, toisessa ajassa ja paikassa. Kuljin ajatuksissani näissä mielikuvissa ja tarkastelin heitä. Tunsin osan heidän tunteistaan. Ihmettelin, kun he toimivat minusta käsittämättömästi. Mietin, saattaisiko meidänkin olla niin mahdotonta puhua toisillemme totta joissakin sellaisissa asioissa, jotka nykyisin muodostavat erikoisia läpinäkyviä rajapintoja. Ainakin yhtenä iltana kohtelin läheisiäni ärtyisämmin kuin oli tarpeen, koska olin samaistunut kirjan henkilöihin ja heidän välisensä suhteen tunnelmiin ja heijastelin sitä omaan elämääni.
Kirjailija sai minut uskomaan olemattomien ihmisten elämään. Hän esitti todellisuuden oman tulkintansa mukaan, itsevaltaisesti ja ehdottomasti, ja minä uskoin häntä, koska halusin uskoa häntä ja tulla tarinan kantamaksi. Kävellessäni tiellä omissa ajatuksissani, huomasin kuulostelevani, millaisin sanoin kirjailija kuvaisi minua ja elämäni tapahtumia. Kuvittelin, kuinka pelkillä sanoilla minusta luonnehdittaisiin tietynlainen hahmo, kuinka sanojen osoittamat piirteet tarkentuisivat ja piirtyisivät terävinä ja kaikki muu jäisi sumeaksi taustaksi sille, minkä yksinvaltijaan poimimat sanat onnistuisivat kantamaan mukanaan. Aloin nähdä elämääni eteenpäin romaanihahmon elämänä. Mietin, kuinka tulen huomenna kotiin lukuvuoden viimeisen opetustunnin jälkeen ja kuinka kirjailija kuvaisi tilanteen:
Aion jatkaa lukemista (ja myös sen pohtimista).
Minulla on yksi pokkari ostettuna. Siitä kirjoitetut arviot viittaavat siihen, ettei sitä pitäisi aloittaa ennen kuin saan tekemättömät työt kohtuulliselle mallille. Minulla ei ole varaa koukuttua nyt uuteen tarinaan, joka on neljäsataasivuinen ja painettu tiheästi pienellä kirjasinkoolla.
***
Lukemani kirja oli Yatesin: Revolutionary Road, suomennos.
Miten lukeminen sitten vaikutti minuun?
Viihdyin sekä lukiessa, että lukemisen herättämissä ajatuksissa.
Olin lukemisen vuoksi poissaoleva tilanteissa, joissa olisin voinut olla läsnäoleva. Viipyilin tilanteissa, joissa olisin voinut olla ripeä. Olin illalla virkeä, kun olisi pitänyt nukkua, koska kirjan herättämät ajatukset herättelivät minua. Pohdin arvioiden kirjallisuusharrastuksen korkeaa statusta vaikkapa tietokonepeliriippuuvuuteen verrattuna.
Minussa syntyi mielikuvia toisista ihmisistä, toisessa ajassa ja paikassa. Kuljin ajatuksissani näissä mielikuvissa ja tarkastelin heitä. Tunsin osan heidän tunteistaan. Ihmettelin, kun he toimivat minusta käsittämättömästi. Mietin, saattaisiko meidänkin olla niin mahdotonta puhua toisillemme totta joissakin sellaisissa asioissa, jotka nykyisin muodostavat erikoisia läpinäkyviä rajapintoja. Ainakin yhtenä iltana kohtelin läheisiäni ärtyisämmin kuin oli tarpeen, koska olin samaistunut kirjan henkilöihin ja heidän välisensä suhteen tunnelmiin ja heijastelin sitä omaan elämääni.
Kirjailija sai minut uskomaan olemattomien ihmisten elämään. Hän esitti todellisuuden oman tulkintansa mukaan, itsevaltaisesti ja ehdottomasti, ja minä uskoin häntä, koska halusin uskoa häntä ja tulla tarinan kantamaksi. Kävellessäni tiellä omissa ajatuksissani, huomasin kuulostelevani, millaisin sanoin kirjailija kuvaisi minua ja elämäni tapahtumia. Kuvittelin, kuinka pelkillä sanoilla minusta luonnehdittaisiin tietynlainen hahmo, kuinka sanojen osoittamat piirteet tarkentuisivat ja piirtyisivät terävinä ja kaikki muu jäisi sumeaksi taustaksi sille, minkä yksinvaltijaan poimimat sanat onnistuisivat kantamaan mukanaan. Aloin nähdä elämääni eteenpäin romaanihahmon elämänä. Mietin, kuinka tulen huomenna kotiin lukuvuoden viimeisen opetustunnin jälkeen ja kuinka kirjailija kuvaisi tilanteen:
"Hän alkoi yllättäen itkeä, ikäänkuin se, mitä hän oli tehnyt ja joka nyt oli takana, olisi ollut raskasta ja vastenmielistä ja helpotus kesäloman alkaessa äärimmäisen tervetullut, melkein kuin pelastusrengas hukkuvalle - vaikka tehdessään sitä kaikkea hän oli tehnyt sen kummemmin rasittumatta ja melkein huomaamatta, että viimekädessä halusi jokaisena päivänä ja jokaisena tuntina ensisijaisesti paeta ja päästä pois ihmisten silmien edestä."Minä en ole romaanihenkilö, eikä elämäni siksi ole yhtä siistiä ja sanoin kuvattavaa. Kuvittelemani sanat ovat siis kuvitelmia. En luonnollisestikaan tiedä, mitä tunnen huomenna, kun tulen kotiin. Siksi tämä kuvitelma herättää minussa levottomuutta. Muuttaako lukemisen luoma taipumus mieltää sanoiksi tällä tavalla myös kokemustani? Eikö olisi oikeastaan varsin houkuttelevaa uskoa omaksi itsekseen hyvää tarinaa, kipunoivia, sykkiviä sanoja ennemmin kuin sitä epämääräistä ja häilyvää, jota kokemukseni arkisena tiistaina kotiin tullessa mitä todennäköisimmin on?
Aion jatkaa lukemista (ja myös sen pohtimista).
Minulla on yksi pokkari ostettuna. Siitä kirjoitetut arviot viittaavat siihen, ettei sitä pitäisi aloittaa ennen kuin saan tekemättömät työt kohtuulliselle mallille. Minulla ei ole varaa koukuttua nyt uuteen tarinaan, joka on neljäsataasivuinen ja painettu tiheästi pienellä kirjasinkoolla.
***
Lukemani kirja oli Yatesin: Revolutionary Road, suomennos.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Itkua parkua...
Pieneni itki tänään paljon.
Osa siitä johtui minusta.
Olin ajatellut katsoa sivusilmällä elokuvaa samalla, kun laittelen ruokia uuniin ja odottelen niiden valmistumista.
Pienellä oli joku harmi. Ihan tavallinen, teoriassa pieni kaksivuotiaan vastoinkäyminen. Se kuitenkin paisui paisumistaan niin, että lopulta kukaan ei enää tiennyt itkun syytä. Yritin rauhotella ja sylitellä ja selitellä siinä samalla, ruokaa laitellessa, elokuvan pyöriessä taustalla. Kesti kamalan kauan ennen kuin tajusin, ettei elokuvan katsomisesta tosiaankaan tule mitään, että minun pitää luopua siitä ja laittaa vaikka sitten lastenohjelmaa, jotta pieni saisi muuta ajateltavaa itkukierteeseensä.
Samu ja Salla tehosi.
Huokasin sohvanpohjalta: "Onpas vähän rankka ilta."
Johon juuri noin tunnin parkunut kuopus toteaa: "Ei minulla ole!".
Iltatoimissa otettiin sitten vielä toinen äänenavaus.
Varmaan aika tylsää, kun veljeksillä kerrankin olisi niin kamalan hauskaa mutta äidiltä menee hermo.
Osa siitä johtui minusta.
Olin ajatellut katsoa sivusilmällä elokuvaa samalla, kun laittelen ruokia uuniin ja odottelen niiden valmistumista.
Pienellä oli joku harmi. Ihan tavallinen, teoriassa pieni kaksivuotiaan vastoinkäyminen. Se kuitenkin paisui paisumistaan niin, että lopulta kukaan ei enää tiennyt itkun syytä. Yritin rauhotella ja sylitellä ja selitellä siinä samalla, ruokaa laitellessa, elokuvan pyöriessä taustalla. Kesti kamalan kauan ennen kuin tajusin, ettei elokuvan katsomisesta tosiaankaan tule mitään, että minun pitää luopua siitä ja laittaa vaikka sitten lastenohjelmaa, jotta pieni saisi muuta ajateltavaa itkukierteeseensä.
Samu ja Salla tehosi.
Huokasin sohvanpohjalta: "Onpas vähän rankka ilta."
Johon juuri noin tunnin parkunut kuopus toteaa: "Ei minulla ole!".
Iltatoimissa otettiin sitten vielä toinen äänenavaus.
Varmaan aika tylsää, kun veljeksillä kerrankin olisi niin kamalan hauskaa mutta äidiltä menee hermo.
maanantai 17. toukokuuta 2010
Vajaata joo
Editoin omaan tekstiä. Tai yritän editoida, mutten oikein saa edes ajatuksella luettua koko juttua. Teksti tuntuu niin vajaalta. Lauseet tuntuvat tosi töksähteleviltä, mitään kokonaisuutta ei synny, enkä ihmettele, jos kukaan ei saa siitä käytössä juuri mitään irti.
Samaa vajavaisuutta oli koulussakin vastassa. Opiskelijat eivät ole oppineet eivätkä tehneet hommiaan. Itselläkin on nyt meneillään olevista kursseista himpun lattea mieli. En taas oikein tajua, miten minun pitäisi opettaa. Aika valjusti tänään. Samaa rataa huomenna.
Teen listoja hoidettavista asioista. Siirrän tuon muokattavan tekstin huomiseksi. Tai ehkä ylihuomiseksi. Jos vaikka vain pakotan itseni lukemaan sen tänään läpi. Saisi alitajunta jotain pureskeltavaa.
Huomaan, että olen kauhea inspiraationarkkis. Kirjoittelen tällaisen itsesäälisen virren blogiin heti, kun pitäisi tehdä pelkästään tahdonvoimalla arkista työtä. Haluaisin tehdä kaikkea aina silleen, että on itsellä kivaa ja innostunut mieli :-). Silloin ei tunnu niin olennaiselta, että onnistuuko vähemmän vaajaasti tekemään. Sitä ei muista ja helposti vähän vielä luuleekin liikoja.
Samaa vajavaisuutta oli koulussakin vastassa. Opiskelijat eivät ole oppineet eivätkä tehneet hommiaan. Itselläkin on nyt meneillään olevista kursseista himpun lattea mieli. En taas oikein tajua, miten minun pitäisi opettaa. Aika valjusti tänään. Samaa rataa huomenna.
Teen listoja hoidettavista asioista. Siirrän tuon muokattavan tekstin huomiseksi. Tai ehkä ylihuomiseksi. Jos vaikka vain pakotan itseni lukemaan sen tänään läpi. Saisi alitajunta jotain pureskeltavaa.
Huomaan, että olen kauhea inspiraationarkkis. Kirjoittelen tällaisen itsesäälisen virren blogiin heti, kun pitäisi tehdä pelkästään tahdonvoimalla arkista työtä. Haluaisin tehdä kaikkea aina silleen, että on itsellä kivaa ja innostunut mieli :-). Silloin ei tunnu niin olennaiselta, että onnistuuko vähemmän vaajaasti tekemään. Sitä ei muista ja helposti vähän vielä luuleekin liikoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)