Mokako eli lukematon (luku)vuosi

Päätin elokuussa, että en lue tänä lukuvuonna yhtään opettamista käsittelevää kirjaa.
Ajattelin, että rauhoitun. Opin kokemuksista. Siirrän itseni syrjään jatkuvan ja ristiriitaisen kehittymisen paineesta.

Se oli hyvä päätös.
Olen rauhoittunut.
Olen kokenut paremmin riittäväni.

Yksi kirja piti silti lukea.
Se vain osui kohdalle oikealla hetkellä
ja oli muutenkin oikea.

Nyt repsahdin Amazonissa
ja tilasin uutta opettamisesta (Choice words ja Art of Slow Reading).
En tiedä oliko ihan pakko... Toistamispakko?

Eikö olisi parempi lukea uudelleen se yksi, sisäistää, soveltaa?
Lue vähemän, ajattele enemmän. 


Hyllyssä on onneksi tilaa.
En tiedä vielä, mitä teen, kun kirjat tulevat.
Olen vähän kummallinen.

Kiukkuinen äksy osittaisella hoitovapaalla? (tai Pelkoja työetiikkapohdintojen taustalla)

Kun on kiire, voi sanoa: aion tehdä, mutta kun ei ole aikaa.
Jos aikaa on, eikä siltikään tee, aikailee.
Ja aikailemistaan peitelläkseen keksii ehkä jotakin muuta.

On hiukan pelottavaa ostaa aikaa.
Jos ajan on myynyt valmiiksi, velvoittanut ja valjastanut itsensä,
tietää sentään pysyvänsä ainakin sen ajan osalta poissa pahanteosta, kuten sanonta kuuluu.

Entä jos ajan ostaa itselleen,
eikä osaa käyttää sitä?
Kasailee mielikuvia etukäteen ja takakäteen
ja ne jäävätkin toteutumatta?
Entä jos aika vain valuu käsistä, eikä muutu miksikään sellaiseksi, joksi se oli aiottu?

Entä jos kiireetön äiti on yhtä kiukkuinen kuin kiireinenkin? Entä jos unelmat jäävät toteuttamatta, mansikat poimimatta? Joku sata teekupillista on ehkä juotu ja sen lisäksi enimmäkseen katsottu keskitasoisia brittiäisiä sarjoja ja pyöritty nurkissa päätä kääntämässä? Entä jos stressi ei vähene, kun ihminen alkaa stressailla sitten vaan niistä pienistä ja keskisuurista asioista?

Entä jos aika,
silloin kun sitä on "omana",
asettaakin ihmisen ikävällä tavalla vastakkain itsensä kanssa?
Kiireisyys ja tehokkuus on joskus aika mukavaa, silleen selkeän yksiarvoista (voin olla muuten mitä vaan ja tuli tuossa vähän turhaan huudettua lapsille, mutta ainakin oon tehokas).
Mitäs sitten, kun huutaa niille lapsille keskellä levollista selkeää ja kaunista kevätpäivää?
Tai jos tuli kyllä tilaisuus toteuttaa omia unelmia, mutta en toteuttanu - tai ei niistä nyt sitten vaan tullu mitään, oli varmaan väärät unelmat?
Kyllä olisi varminta pysyä töissä 
tekemässä yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä, oikeita asioita.

Huh, huh.
Tällaista on mielessä.
Aion silti jäädä sille hoitovapaalle.  :-)

yksin ei voi ajatella

on ajateltava aukealla

kun muodoton hahmo nousee tuulen mukana ilmaan

on oltava joku, joka sieppaa sen lennosta 

ja katsoo sitä avoimesti, hymyillen

aukean reunat täyttyvät läsnäolosta

ne jotka oliva ennen minua ja minun kanssani 

ovat minussa:

en voisi ajatella yksin

jos olen onnekas,

joku katsoo minua rohkaisevasti silmiin,

ideat avautuvat minussa,

mutta en se ole
vain minä

Perjantai-iltana

Väsymys.
Ilo.

Ensimmäinen opetusviikko on takana. Olen tullut kotiin väsyneenä. Olen ylittänyt rajoja, räpännyt luokassa :-), puhunut totta ja kokeillut erilaisia ääniä. Olen ihmetellyt miten hauskaa tekeminen voi olla ja seuraavassa hetkessä tajunnut, että tällä intensiteetillä en kyllä jaksa. Olen hakenut vähän suojaa. Olen ollut sanaton ja nyt olen tässä.

Härkäviikkomietteitä möhkäleisen tekemisestä

On töitä, jotka ovat aidosti päättymättömiä ja sitten niitä, jotka vain vaikuttavat siltä.

Pölyjen pyyhkiminen on aidosti päättymätöntä: kun pölyt saa pyyhittyä, voi hetken päästä aina aloittaa alusta.
Viisauden hankkiminen on aidosti päättymätöntä: siinä ei koskaa voi tulla valmiiksi.

Monet tekemisiset tuntuvat loputtomilta, vaikka ne eivät sitä ole.
Esimerkiksi gradun tekeminen,
ja sittemmin moni muu vähäisempikin asia.

Jotkut tekemiset ovat niin möhkälemäisiä ettei niihin saa otetta,
ne jössöttävät pöydällä hahmottomina ja luotaantyöntävinä.

Kun tein sitä gradua,
aloin epäillä, ettei tutkimus koskaan valmistu.
Puhuin itselleni järkeä - onneksi olin lukenut filosofiaa: ei ole olemassa ikuisesti jatkuvia, päättymättömiä sarjoja, gradun tekeminen on rajallinen tapahtumasarja,
johon kuluu vain tietty määrä aikaa.
Minun ei ole välttämätöntä tietää, kuinka paljon aikaa tekemiseen lopulta kuluu, tietääkseni, että jos nyt ahkeroin tunnin pari, olen ainakin sen tunnin pari lähempänä loppua.
Joskus nämä ajatukset auttoivat.
Joskus myös työ valmistui.

Sama ajatus auttaa pienemmässäkin mittakaavassa.
Vaikka se onkin hieman noloa myöntää, koen välillä paljon vähäisemmänkin urakan muodottomana päättymättömänoloisena möhkäleenä, johon tarttuminen tahtoo siirtyä.
Kokeilin vanhaa ajatustani:
Tähän menee jokin rajattu aika. Ei rajaton. Rajattu.
Kun nyt teen tämän, jäljellä olevaa aikaa on vähemmän.
Ei tarvitse tietää kauanko. Ei tarvitse mitata tai arvioida.
Voi asettua tekemään ja luottaa, että tekemällä asiat lopulta tulevat tehdyksi.