Kiukkuinen äksy osittaisella hoitovapaalla? (tai Pelkoja työetiikkapohdintojen taustalla)

Kun on kiire, voi sanoa: aion tehdä, mutta kun ei ole aikaa.
Jos aikaa on, eikä siltikään tee, aikailee.
Ja aikailemistaan peitelläkseen keksii ehkä jotakin muuta.

On hiukan pelottavaa ostaa aikaa.
Jos ajan on myynyt valmiiksi, velvoittanut ja valjastanut itsensä,
tietää sentään pysyvänsä ainakin sen ajan osalta poissa pahanteosta, kuten sanonta kuuluu.

Entä jos ajan ostaa itselleen,
eikä osaa käyttää sitä?
Kasailee mielikuvia etukäteen ja takakäteen
ja ne jäävätkin toteutumatta?
Entä jos aika vain valuu käsistä, eikä muutu miksikään sellaiseksi, joksi se oli aiottu?

Entä jos kiireetön äiti on yhtä kiukkuinen kuin kiireinenkin? Entä jos unelmat jäävät toteuttamatta, mansikat poimimatta? Joku sata teekupillista on ehkä juotu ja sen lisäksi enimmäkseen katsottu keskitasoisia brittiäisiä sarjoja ja pyöritty nurkissa päätä kääntämässä? Entä jos stressi ei vähene, kun ihminen alkaa stressailla sitten vaan niistä pienistä ja keskisuurista asioista?

Entä jos aika,
silloin kun sitä on "omana",
asettaakin ihmisen ikävällä tavalla vastakkain itsensä kanssa?
Kiireisyys ja tehokkuus on joskus aika mukavaa, silleen selkeän yksiarvoista (voin olla muuten mitä vaan ja tuli tuossa vähän turhaan huudettua lapsille, mutta ainakin oon tehokas).
Mitäs sitten, kun huutaa niille lapsille keskellä levollista selkeää ja kaunista kevätpäivää?
Tai jos tuli kyllä tilaisuus toteuttaa omia unelmia, mutta en toteuttanu - tai ei niistä nyt sitten vaan tullu mitään, oli varmaan väärät unelmat?
Kyllä olisi varminta pysyä töissä 
tekemässä yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä, oikeita asioita.

Huh, huh.
Tällaista on mielessä.
Aion silti jäädä sille hoitovapaalle.  :-)

Ajatus tietoisuuden reunamilta:
Jos minusta tulee kirjailija,
sitten kukaan ei rakasta minua.

Oksasaksille töitä

Epävirallisesti viimeisen lomapäivän kunniaksi hautauduin selvittämään joka puolella kasvukauden voimassa versovia epämääräisten paikantamattomien paperien pinoja. Pelkäsin, että ne tukahduttaisivat minut, kuolisin okaiden keskelle muodostuneeseen vankilaan (olin vähän dramaattisella tuulella)--- mutta en sitten tukahtunut, vaan raivasin ja oksastin, karsin, siirsin, säilytin: sain muodot esille, kannoin piikkiset risut tunkiolle. Nyt polku on vähän selvempi, sitä mahtuu kulkemaan, löytää mustikat ja lepokivet.

Huomenna aloitan tekemisen.
Pienesti ja lasten kanssa, mutta kuitenkin.
On odottava ja kysyvä mieli.
Kantavatkohan ajatukset? Oivallanko? Osaanko?
Ja onko päivässä ylipäätäänkään yhtään tarpeeksi rauhallista hetkeä :-)?

Oksastan mieltäkin: leikkaan rungosta, istutan pienen matkan päähän.
Yritän juurtua itseeni, kasvaa siitä sinne, mistä valo lankeaa.
En voi versota jokaiseen ajateltavissa olevaan suuntaan.
Karsin, siirrään sivuun.
Kuuntelen juurta ja multien puhetta,
en jokaisen vastapuhjenneen lehden lepatuksia.
Otan opetuksen puun ytimestä,
muut puhukoot nyt muille, joilla on puheiden kuulemisen aika.
Minä käännän oksat itseeni ja kurotun juuresta,
kuuntelen kohinaa omien syideni ympärillä.

Olen pyörtänyt päätöksen, jonka tein ymmärtämättömyyttäni vuosikymmeniä sitten.
Piirsin uuden kummallisen rajan, alitajunnan aallolla, ajatuskokeena, josta nousi päätös.
Enkä arvannut,
vapaaksi kokisin itseni,
että melkein villiksi sisältä.