Oksasaksille töitä

Epävirallisesti viimeisen lomapäivän kunniaksi hautauduin selvittämään joka puolella kasvukauden voimassa versovia epämääräisten paikantamattomien paperien pinoja. Pelkäsin, että ne tukahduttaisivat minut, kuolisin okaiden keskelle muodostuneeseen vankilaan (olin vähän dramaattisella tuulella)--- mutta en sitten tukahtunut, vaan raivasin ja oksastin, karsin, siirsin, säilytin: sain muodot esille, kannoin piikkiset risut tunkiolle. Nyt polku on vähän selvempi, sitä mahtuu kulkemaan, löytää mustikat ja lepokivet.

Huomenna aloitan tekemisen.
Pienesti ja lasten kanssa, mutta kuitenkin.
On odottava ja kysyvä mieli.
Kantavatkohan ajatukset? Oivallanko? Osaanko?
Ja onko päivässä ylipäätäänkään yhtään tarpeeksi rauhallista hetkeä :-)?

Oksastan mieltäkin: leikkaan rungosta, istutan pienen matkan päähän.
Yritän juurtua itseeni, kasvaa siitä sinne, mistä valo lankeaa.
En voi versota jokaiseen ajateltavissa olevaan suuntaan.
Karsin, siirrään sivuun.
Kuuntelen juurta ja multien puhetta,
en jokaisen vastapuhjenneen lehden lepatuksia.
Otan opetuksen puun ytimestä,
muut puhukoot nyt muille, joilla on puheiden kuulemisen aika.
Minä käännän oksat itseeni ja kurotun juuresta,
kuuntelen kohinaa omien syideni ympärillä.

Olen pyörtänyt päätöksen, jonka tein ymmärtämättömyyttäni vuosikymmeniä sitten.
Piirsin uuden kummallisen rajan, alitajunnan aallolla, ajatuskokeena, josta nousi päätös.
Enkä arvannut,
vapaaksi kokisin itseni,
että melkein villiksi sisältä.

Luen.
Kirjoittaminen on kuuntelemista.

Kuuntelen muistoja.

Ainekirjoitusvihkoissa oli kannet keltaista ja oranssia,
jonkinlaisia vähä kerrassaan muuttuvia geometrisia kuvioita.

Muistan, mitä ajattelin, kun luin Runotyttöä. Oli itselleni aika armoton. Vedin ennenaikaisia johtopäätöksiä, vaikka osuinkin oikeaan. Ei minusta tullut runoilijaa.

Jostain syystä muistan sen, kun tapasin ehkä ensimmäistä kertaa oikean kirjailijan. Sen hämmästyksen, että tuo, ihan oikea ihminen, herttainen pikku mummo, jonka sukujuuret ulottuivat tänne lähelle, oli kirjoittanut kirjan. Myöhemmin sain hänen kirjansa lahjaksi. Olen pitänyt sen, vaikka tämä oli kaukana, kauan sitten.

Olen ajatellut alkaa kirjoittaa. Ei sillä, että olisin koskaan lopettanut, mutta vähän tietoisemmin.

Olin käymässä lapsuudenkodissani.
Siivosin nuoruuteni aikaisia mappeja, jotka isäni oli kaivanut varaston perukoilta.
Olen ollut aina sama.
En usko, että tulen enää olennaisesti muuksi
- vaikka kyllä minä yritän - ajoittain.
Olin hämmästynyt. Luulin vuosien, koulutuksen, lasten, työelämän... tämän kaiken muuttaneen minua, mutta näin nuoruuteni papereissa
nämä samat ainekset, saman intensiteetin,
samat tulvat, samat patorakennelmat, saman järjestelemällisyyden,
saman haparoinnin, keskenjättämisen, rohkeuden puutteenkin ehkä. Saman jaon hyväksyttävään julkiseen sekä yksityiseen nimettömään.

Vähän aikaa sitten löysin papereita kymmenen vuoden takaa.
Niissäkin olin sama,
melkein pelottavalla tavalla sama.
Ikäänkuin ihmisellä olisi kutsumus tai luonto, jota kohti hän kuroo itseään kerta toisensa jälkeen.
Lähietäisyydeltä on vaikeaa nähdä mitään; tuntuu, että on uusia polkuja, muutosta, vaihtelua, häilymistä, epäselvyyttä, monituisuutta.
Kun onkin vain sitä samaa.

Siihen, kun osaisin asettua
ja tehdä siitä jotakin.

Asettua itseeni. Kuunnella pitkäjänteisesti.