Tänään

Alkoivat arjen kotityöt viisivuotiaani osalta. Hänelle on määrätty Oma Velvollisuus: eteisen kenkien järjestäminen pari kertaa viikossa. Esimmäisella kerralla työote oli rauhallinen ja jälki erittäin viimeisteltyä.

Pihamaalla järjestettiin pitkään valmisteltu ja viimeiseen asti miettitty tanssitapahtuma. Tytär kavereineen esitti kaksi koreografiaa, järjesti yleisölle kilpailun sekä kestityksen ja asianmukaiset palkinnot (osallistumisesta sekä onnistumisesta). Oli tähtisadetta ja kärrynpyöriä, jännitystä ja onnistumisen iloa.

Lopetin tunnin epähuomiossa viisitoista minuuttia etuajassa. Kukaan opiskelijoista ei sanonut mitään. Se ei tavallaan kuulu siihen sopimukseen, jonka puitteissa koulussa toimimme. Niin sen täytyy olla, ajattelen, ja hyvä niin. Vähän kuitenkin nolottaa. Sovellus jäi tekemättä ja huomenna kuitenkin oletan, että osaavat...

Mies pakkaa matkalaukkuja. Painoraja ylittyy, koska lukemisessa pitää olla vaihtoehtoja. Pikkuinen toteaa hänelle: "Ei minulle tule ikävä!". Aamuisin hän itkee, jos mies on ehtinyt lähteä ennen kuin hän herää. Päiväkotipäivän jälkeen pienin ilahtuu ihan koko kehollaan, kun rakas isi tulee kotiin. "Ei tullut ikävä," hän sitten sanoo.

Minulla on ikävä lapsia ennalta. Huomenna on täysi opetuspäivä ja illalla vanhempainilta. Ehdin juuri hakea lapset kotiin, kun taas pitää olla menossa.

Minulla on myös ikävä romaaneja. Seuraavaa luettavaa ei ole käsillä. En tiedä mikä mieluilemistani se olisi, ehtisinkö edes lukea, kun emme ole moneen viikkoon ehtineet edes kirjastoon, vaikka kassi on odottamassa lastenhuoneen  nurkassa ja vihkossa nimiä, joiden perään pujahtaa.

Haluaisin myös lukea pojilleni. Minulla ei ole valmiiksi montaa pidempää kirjaa, jota lukisin. Panamakirja on. Ja Fedja setä. Mikä muu sopisi jatkoluettavaksi fiksuille pikkupojille? En meinaa jaksaa pelkkiä lyhyitä kuvakirjoja. Haluaisin itsellekin sanaruokaa.

Kokkasin keskellä päivää lounasruokaa. Huomenna pitää ottaa eväät. Ostin vihreää. Laitan niistä.