Kotitielle käännyttäessä pienempi pojista toteaa:
- Nyt ollaan jo perillä.
Isompi korjaa:
- Ei olla vielä ihan perillä. Ollaan melkein perillä.
Asiasta alkaa keskustelu, jossa molemmat haluavat olla oikeassa. Isompi tietää olevansa oikeammassa, mutta pienempikin haluaa pitää päänsä. Molemmat inttävät.
Sitten pienempi:
- Älä vaan välitä musta! Ei sun tarvi välittää...
- Tarviipas.
- Älä vaan välitä.
- No en, ollaan me jo perillä.
- Ootko mun kaveri?
- Joo, ollaan kavereita.
Tässä keskustelussa näkyy, että mikään ei jää pieneltäkään huomaamatta. Olen joskus ohjastanut isoveljeä olemaan välittämättä, jos pienempi inttää itsepäisesti jotain epätotuutta... Nyt sitten hän itsekin osaa ohjastaa isompaa tälle tielle.
Kesän kuluessa on ollut suuri ilo huomata, että pojista löytyy hyvänä hetkenä kykyä joustaa ja rakentaa rauhaa. Aika usein on kyselty: Ollaanko kavereita? Tai Ollaanko ystäveitä? Ja lueteltu sitten kaverit: äiti on mun kaveri, isi on mun kaveri... :-)
3 kommenttia:
Kuulostaa tutulle. Meidän pojat väittelee usein siitä kumpi on "äidin poika" ja kumpi "isin poika". Kaksivuotias pitää hyvin pintansa näinkin kinkkisessa kisassa. Minä yleensä lopetan kiistan kertomalla että olen hyvin varma siitä että molemmat ovat sekä minun että isän :D
Voi Marikki!
Ihana kun kävit niin minäkin löysin luoksesi!
Lukisin vaikka kaiken, mutta en ehdi ja harmittelen, mutta tuo runo!! Voi että.
Hyvää alkavaa työviikkoa sinulle!
Enne: :-) Meilläkin on samanlaisia omistussuhdekeskusteluja...
Ilse: Tervetuloa, mukava kun tulit vierailulle.
Lähetä kommentti