Olen täällä lasten kanssa, mutta olen poissaoleva äiti.
Lapset ovat levittäneet leikkinsä vanaksi lastenhuoneesta eteisen kautta olohuoneeseen. He leikkivät. Minä haahuilen.
Tänään en tehnyt melkein mitään.
En ole päässyt alkuun siinä, missä pitäisi. Harmittelen ja toisaalta en.
Lehdessä lukee, että kesän keskilämpötila on tähän asti ollut korkein 23 vuoteen. Saisi olla välillä raikasta. En oikein tiedä, mitä haluan. En osaa tehdä päätöksiä. Olen vähän uhrimielellä. Tuskastun omiin kiviini, joita pyöritän mäkeä ylös, ne ovat raskaita ja pyörivät aina päälle, takaisin.
Setvin vielä lisää papereita, koulupapereita, tulin kyllästyneeksi, miten minun pitäisi tietää niin monenlaista ja vielä kiinnostavasti. Mitä ihmettä minulta odotetaan? Päätin jo aiemmin etten lue tänä vuonna opettamista koskevia kirjoja. Niin päätin. Vähän vanhigossa, mutta kun se tuntui niin hyvältä.
Jätän rauhaan, itseni.
Jos opin, opin elämällä, kiitos.
Muutan aion kyllä lukea ja aion kirjoittaa jotain, saa nähdä mitä siitä tulee, mitä minusta tulee, ajatuksista.
Tytär on viisas, tuntee tunteensa ja osaa niille sanat, on ollut sellainen pienestä pitäen. Se on kovasti avuksi, jos tulee sykkyrää, eilen sellaista oli, selvitti, auttoi minut selvittämään, olin vaan siinä ja juteltiin ja se selvisi, vaikka ensin pelkäsin, että jäisimme myttyrään, että miten itseni selittäisin, riittäisikö se mitenkään.
Tänään kaikki ovat olleet hyvällä tullella, mitä vain ailahtavalla, vähän apealla, tahdottomalla.
Paju osaa laulaa aidon kuuloisesti "All night, all day angels watching over me my Lord",vaikkei ymmärrä sanaakaan englantia. Olen turmellut Pajun antamalla hänen katsoa liikaa Hirveää Henriä telkkarista. Hän on alkanut keksiä metkuja. Eilen hän pani Italiasta tuomiani kiviä suuhunsa ja kastoi ne sitten sokeriin. Sokerikuorrutettuja kiviä, aika vänkää nääs. Olisittepa nähneet ilmeen, joka hänellä oli naamallaan, kun hän odotti, että tulen ihmettelemään tätä keksintöä. (Ai että on luovuus hauskaa!)
torstai 28. heinäkuuta 2011
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Satusattumus
Sattuu kummia. Kirjoitan iltapäiväni iloksi sadun ja luen sen lapsille illalla.
Esikoinen kysyy, enkö voisi alkaa kirjailijaksi, satukirjailijaksi.
Keskimmäinen ehdottaa, että kirjoittaisin lisää satuja ja tulostaisin ne kaikki heille kansioon, niin että niitä voitaisiin lukea.
Pienin ei sano mitään. Jaksoi kuitenkin kuunnella.
Aamulla yritän vähän parannella sitä, mutta en oikein osaa.
En ole muistaakseni koskaan ennen kirjoittanut satua.
Esikoinen kysyy, enkö voisi alkaa kirjailijaksi, satukirjailijaksi.
Keskimmäinen ehdottaa, että kirjoittaisin lisää satuja ja tulostaisin ne kaikki heille kansioon, niin että niitä voitaisiin lukea.
Pienin ei sano mitään. Jaksoi kuitenkin kuunnella.
Aamulla yritän vähän parannella sitä, mutta en oikein osaa.
En ole muistaakseni koskaan ennen kirjoittanut satua.
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Kukkiva vankila
Ajattelen prinsessoja, jotka nukahtavat rapistuviin linnoihin, joita ruusupensaat ympäröivät. Kuinka he herätessään katsovat vihreää piikikästä vankilaansa, etsivät tietä ulos, tarttuvat mihin tahansa kättä pidempään, ovat silti haavoilla, turhautuvat ja uupuvat maahan, mutta nousevat uudestaan, oksa oksalta repivät tietä päästäkseen sinisen taivaan alle, sinne mistä ruusujen peittämä linna näyttää viehättävältä ja romanttiselta. Prinsassoilla on risuja ja lehtiä hiuksissaan ja käsivarret täynnä piikkien viiltoja, he kävelevät omilla jaloillaan, omiin suuntiinsa ja tietävät oman heikkoutensa ja oman voimansa. He ovat nälkäisiä ja heitä pyöryyttää, heidän keukonsa vetävät sisään raikasta ilmaa, he puistelevat ympäriltään ruusuntuoksua ja juoksevat kettujen perään.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Oksasaksille töitä
Epävirallisesti viimeisen lomapäivän kunniaksi hautauduin selvittämään joka puolella kasvukauden voimassa versovia epämääräisten paikantamattomien paperien pinoja. Pelkäsin, että ne tukahduttaisivat minut, kuolisin okaiden keskelle muodostuneeseen vankilaan (olin vähän dramaattisella tuulella)--- mutta en sitten tukahtunut, vaan raivasin ja oksastin, karsin, siirsin, säilytin: sain muodot esille, kannoin piikkiset risut tunkiolle. Nyt polku on vähän selvempi, sitä mahtuu kulkemaan, löytää mustikat ja lepokivet.
Huomenna aloitan tekemisen.
Pienesti ja lasten kanssa, mutta kuitenkin.
On odottava ja kysyvä mieli.
Kantavatkohan ajatukset? Oivallanko? Osaanko?
Ja onko päivässä ylipäätäänkään yhtään tarpeeksi rauhallista hetkeä :-)?
Oksastan mieltäkin: leikkaan rungosta, istutan pienen matkan päähän.
Yritän juurtua itseeni, kasvaa siitä sinne, mistä valo lankeaa.
En voi versota jokaiseen ajateltavissa olevaan suuntaan.
Karsin, siirrään sivuun.
Kuuntelen juurta ja multien puhetta,
en jokaisen vastapuhjenneen lehden lepatuksia.
Otan opetuksen puun ytimestä,
muut puhukoot nyt muille, joilla on puheiden kuulemisen aika.
Minä käännän oksat itseeni ja kurotun juuresta,
kuuntelen kohinaa omien syideni ympärillä.
Olen pyörtänyt päätöksen, jonka tein ymmärtämättömyyttäni vuosikymmeniä sitten.
Piirsin uuden kummallisen rajan, alitajunnan aallolla, ajatuskokeena, josta nousi päätös.
Enkä arvannut,
vapaaksi kokisin itseni,
että melkein villiksi sisältä.
Huomenna aloitan tekemisen.
Pienesti ja lasten kanssa, mutta kuitenkin.
On odottava ja kysyvä mieli.
Kantavatkohan ajatukset? Oivallanko? Osaanko?
Ja onko päivässä ylipäätäänkään yhtään tarpeeksi rauhallista hetkeä :-)?
Oksastan mieltäkin: leikkaan rungosta, istutan pienen matkan päähän.
Yritän juurtua itseeni, kasvaa siitä sinne, mistä valo lankeaa.
En voi versota jokaiseen ajateltavissa olevaan suuntaan.
Karsin, siirrään sivuun.
Kuuntelen juurta ja multien puhetta,
en jokaisen vastapuhjenneen lehden lepatuksia.
Otan opetuksen puun ytimestä,
muut puhukoot nyt muille, joilla on puheiden kuulemisen aika.
Minä käännän oksat itseeni ja kurotun juuresta,
kuuntelen kohinaa omien syideni ympärillä.
Olen pyörtänyt päätöksen, jonka tein ymmärtämättömyyttäni vuosikymmeniä sitten.
Piirsin uuden kummallisen rajan, alitajunnan aallolla, ajatuskokeena, josta nousi päätös.
Enkä arvannut,
vapaaksi kokisin itseni,
että melkein villiksi sisältä.
torstai 14. heinäkuuta 2011
Lukemispäiväkirja: Odelma
Luin vihdoin tämän:
Katja Kaukonen - Odelma.
Luin pitkään.
Aloitin talvella. Hain kauniin pienen kirjan tuulen ja lumen keskeltä. Se etsi minulle myyjä, joka ei tiennyt ovatko kirjat aakkosissa tekijän vai kirjan nimen mukaan. Hm...
Kirja oli alusta alkaen erityinen, enkä voinut lukea sitä huolettomasti.
Myös teksti tuntui kutsuvan lukemaan rauhassa, maistelemaan sanoja,
muistelemaan jo sanottua.
Silti lyhyissä luvuissa oli myös jotakin keveää, tuuleen tarttuvaa,
jossakin rivien välissä ikäänkuin myös lupa unohtaa ja antaa mennä.
Kävi siis niin, että luin kirjan kahdessa osassa. Alun talvella,
jonka kiireet sitten muurasivat umpeen. Suurimman osan nyt, kun sanoille oli mielessä ja ajassa oma tilansa.
Tulin temmatuksi luontoon, pois ihmisten rakentaman esineistön kuvista, maailmaan jossa ei ole tienvarsimainoksia tai hissimusiikkia. Tapahtumat, tunteet, muuntumiset, siirtymiset - oli kuvattu luonnonelementtien kielellä.
Kirjoittaessani tätä lukemisesta on jo vähän aikaa, mutta on helppo palata, taloon, joen rannalle, pellon reunaan, jossa kettu saattoi hetki sitten vaeltaa. Kirjan maailma kulkee mukana ja tarina puhuu lukemisen jälkeenkin, se antaa ajatella itseään, siirtyä muualle, melkein pois ajasta, melkein pois täältä ja kuitenkin sellaiseen, joka juurtuu omaan maahan, omaan kieleen ja maisemaan.
Kirjan lukeminen tuntui merkitykselliseltä siksikin, että kirjan kirjoittaja ei ollut kokonaan toinen, joku vieras taitaja, tuntematon suuri, vaan ihan tästä läheltä, blogin naapurista :-), Vuorovettä-blogin Katja. Hänen bloginsa kautta olen saanut nähdä vilahduksia siitä maailmasta, jonka keskellä Odelman maailma on hioutunut ehyeksi ja syntynyt kansien väliin. Se tuntuu tärkeältä - ja myös rohkaisevalta.
Katja Kaukonen - Odelma.
Luin pitkään.
Aloitin talvella. Hain kauniin pienen kirjan tuulen ja lumen keskeltä. Se etsi minulle myyjä, joka ei tiennyt ovatko kirjat aakkosissa tekijän vai kirjan nimen mukaan. Hm...
Kirja oli alusta alkaen erityinen, enkä voinut lukea sitä huolettomasti.
Myös teksti tuntui kutsuvan lukemaan rauhassa, maistelemaan sanoja,
muistelemaan jo sanottua.
Silti lyhyissä luvuissa oli myös jotakin keveää, tuuleen tarttuvaa,
jossakin rivien välissä ikäänkuin myös lupa unohtaa ja antaa mennä.
Kävi siis niin, että luin kirjan kahdessa osassa. Alun talvella,
jonka kiireet sitten muurasivat umpeen. Suurimman osan nyt, kun sanoille oli mielessä ja ajassa oma tilansa.
Tulin temmatuksi luontoon, pois ihmisten rakentaman esineistön kuvista, maailmaan jossa ei ole tienvarsimainoksia tai hissimusiikkia. Tapahtumat, tunteet, muuntumiset, siirtymiset - oli kuvattu luonnonelementtien kielellä.
Kirjoittaessani tätä lukemisesta on jo vähän aikaa, mutta on helppo palata, taloon, joen rannalle, pellon reunaan, jossa kettu saattoi hetki sitten vaeltaa. Kirjan maailma kulkee mukana ja tarina puhuu lukemisen jälkeenkin, se antaa ajatella itseään, siirtyä muualle, melkein pois ajasta, melkein pois täältä ja kuitenkin sellaiseen, joka juurtuu omaan maahan, omaan kieleen ja maisemaan.
Kirjan lukeminen tuntui merkitykselliseltä siksikin, että kirjan kirjoittaja ei ollut kokonaan toinen, joku vieras taitaja, tuntematon suuri, vaan ihan tästä läheltä, blogin naapurista :-), Vuorovettä-blogin Katja. Hänen bloginsa kautta olen saanut nähdä vilahduksia siitä maailmasta, jonka keskellä Odelman maailma on hioutunut ehyeksi ja syntynyt kansien väliin. Se tuntuu tärkeältä - ja myös rohkaisevalta.
tiistai 28. kesäkuuta 2011
Luen.
Kirjoittaminen on kuuntelemista.
Kuuntelen muistoja.
Ainekirjoitusvihkoissa oli kannet keltaista ja oranssia,
jonkinlaisia vähä kerrassaan muuttuvia geometrisia kuvioita.
Muistan, mitä ajattelin, kun luin Runotyttöä. Oli itselleni aika armoton. Vedin ennenaikaisia johtopäätöksiä, vaikka osuinkin oikeaan. Ei minusta tullut runoilijaa.
Jostain syystä muistan sen, kun tapasin ehkä ensimmäistä kertaa oikean kirjailijan. Sen hämmästyksen, että tuo, ihan oikea ihminen, herttainen pikku mummo, jonka sukujuuret ulottuivat tänne lähelle, oli kirjoittanut kirjan. Myöhemmin sain hänen kirjansa lahjaksi. Olen pitänyt sen, vaikka tämä oli kaukana, kauan sitten.
Olen ajatellut alkaa kirjoittaa. Ei sillä, että olisin koskaan lopettanut, mutta vähän tietoisemmin.
Olin käymässä lapsuudenkodissani.
Siivosin nuoruuteni aikaisia mappeja, jotka isäni oli kaivanut varaston perukoilta.
Olen ollut aina sama.
En usko, että tulen enää olennaisesti muuksi
- vaikka kyllä minä yritän - ajoittain.
Olin hämmästynyt. Luulin vuosien, koulutuksen, lasten, työelämän... tämän kaiken muuttaneen minua, mutta näin nuoruuteni papereissa
nämä samat ainekset, saman intensiteetin,
samat tulvat, samat patorakennelmat, saman järjestelemällisyyden,
saman haparoinnin, keskenjättämisen, rohkeuden puutteenkin ehkä. Saman jaon hyväksyttävään julkiseen sekä yksityiseen nimettömään.
Vähän aikaa sitten löysin papereita kymmenen vuoden takaa.
Niissäkin olin sama,
melkein pelottavalla tavalla sama.
Ikäänkuin ihmisellä olisi kutsumus tai luonto, jota kohti hän kuroo itseään kerta toisensa jälkeen.
Lähietäisyydeltä on vaikeaa nähdä mitään; tuntuu, että on uusia polkuja, muutosta, vaihtelua, häilymistä, epäselvyyttä, monituisuutta.
Kun onkin vain sitä samaa.
Siihen, kun osaisin asettua
ja tehdä siitä jotakin.
Asettua itseeni. Kuunnella pitkäjänteisesti.
Kirjoittaminen on kuuntelemista.
Kuuntelen muistoja.
Ainekirjoitusvihkoissa oli kannet keltaista ja oranssia,
jonkinlaisia vähä kerrassaan muuttuvia geometrisia kuvioita.
Muistan, mitä ajattelin, kun luin Runotyttöä. Oli itselleni aika armoton. Vedin ennenaikaisia johtopäätöksiä, vaikka osuinkin oikeaan. Ei minusta tullut runoilijaa.
Jostain syystä muistan sen, kun tapasin ehkä ensimmäistä kertaa oikean kirjailijan. Sen hämmästyksen, että tuo, ihan oikea ihminen, herttainen pikku mummo, jonka sukujuuret ulottuivat tänne lähelle, oli kirjoittanut kirjan. Myöhemmin sain hänen kirjansa lahjaksi. Olen pitänyt sen, vaikka tämä oli kaukana, kauan sitten.
Olen ajatellut alkaa kirjoittaa. Ei sillä, että olisin koskaan lopettanut, mutta vähän tietoisemmin.
Olin käymässä lapsuudenkodissani.
Siivosin nuoruuteni aikaisia mappeja, jotka isäni oli kaivanut varaston perukoilta.
Olen ollut aina sama.
En usko, että tulen enää olennaisesti muuksi
- vaikka kyllä minä yritän - ajoittain.
Olin hämmästynyt. Luulin vuosien, koulutuksen, lasten, työelämän... tämän kaiken muuttaneen minua, mutta näin nuoruuteni papereissa
nämä samat ainekset, saman intensiteetin,
samat tulvat, samat patorakennelmat, saman järjestelemällisyyden,
saman haparoinnin, keskenjättämisen, rohkeuden puutteenkin ehkä. Saman jaon hyväksyttävään julkiseen sekä yksityiseen nimettömään.
Vähän aikaa sitten löysin papereita kymmenen vuoden takaa.
Niissäkin olin sama,
melkein pelottavalla tavalla sama.
Ikäänkuin ihmisellä olisi kutsumus tai luonto, jota kohti hän kuroo itseään kerta toisensa jälkeen.
Lähietäisyydeltä on vaikeaa nähdä mitään; tuntuu, että on uusia polkuja, muutosta, vaihtelua, häilymistä, epäselvyyttä, monituisuutta.
Kun onkin vain sitä samaa.
Siihen, kun osaisin asettua
ja tehdä siitä jotakin.
Asettua itseeni. Kuunnella pitkäjänteisesti.
Tunnisteet:
kirjoittaminen,
lapsuus,
muutos,
samuus
lauantai 25. kesäkuuta 2011
Kuulumisia päästä
Tänä iltana olen täynnä ääniä ja reagoimista, pyyntöjä, vaatimuksia, kiljumista.
***
Junassa ystävällinen nainen tuli sanomaan:
On niin ihana... nuo lasten äänet, ne ovat kuin laulua kuulisi.
Neljän tunnin matkan aikana kaivoin reppua uudelleen ja uudelleen,
jotta matka kuluisi pojiltani hyvin, jotta viihtyisivät ja jaksaisivat.
Jaksoivathan he. Toivat iloa - minulle ja niille neljälle, jotka istuvat meidän vieressämme vastakkaisilla penkeillä ja ovat matkalla Espanjaan.
Yksi heistä tuli minulle todistajaksi. Sanoo: Kyllä sitä pittää olla yhtä ja toista, että suapi pienet viihtymmään.
En sanonut, että olen matkalla vieraaseen maahan
ja että haluaisin kietoutua heidän kieleensä ja olla vuan
siellä missä myyjät jutustelloo asiakkaille ja elämä hymmyilöö.
Ei se minun kieleni ole,
mutta on se, joka on ympäröinyt minut ja taas on sitä ikävä.
***
Ensi viikon mies on töissä ja minä lasten kanssa täällä.
Lomalla olemisesta ei ole sopivaa tuskailla, mutta kun tähän asti jokainen hetki on ollut niin intensiivinen, enkä ole ollut viikkoihin yksin. Kotiäitilihakseni ovat veltostuneet työn puristuksissa. Lisäksi pitäisi miettiä ja on vaikea miettiä, jos joku koko ajan kysyy miksi hänelle ei ole vielä leikattu kurkkua ja miksi polentassa ei ole vielä kanelia ja joku voi romahtaa mistä tahansa väärinkäsityksestä kovaääniseen, loppumattomalta tuntuvaan protestiin.
Odotin tänä keväänä poikkeuksellisen intensiivisesti sitä, että saisin olla lasten kanssa kotona. Ehkä siinä idealisoin vähän. En ole ollut ihan valmistautunut.
(Ja nyt tässä valmistaudun.
Viikosta tulee ehkä parempi, kun lähestyn sitä realistisin odotuksin.)
***
Olen riippuvainen sanoista.
Jos en kuuntele itseäni, en oikein pärjää.
***
Junassa ystävällinen nainen tuli sanomaan:
On niin ihana... nuo lasten äänet, ne ovat kuin laulua kuulisi.
Neljän tunnin matkan aikana kaivoin reppua uudelleen ja uudelleen,
jotta matka kuluisi pojiltani hyvin, jotta viihtyisivät ja jaksaisivat.
Jaksoivathan he. Toivat iloa - minulle ja niille neljälle, jotka istuvat meidän vieressämme vastakkaisilla penkeillä ja ovat matkalla Espanjaan.
Yksi heistä tuli minulle todistajaksi. Sanoo: Kyllä sitä pittää olla yhtä ja toista, että suapi pienet viihtymmään.
En sanonut, että olen matkalla vieraaseen maahan
ja että haluaisin kietoutua heidän kieleensä ja olla vuan
siellä missä myyjät jutustelloo asiakkaille ja elämä hymmyilöö.
Ei se minun kieleni ole,
mutta on se, joka on ympäröinyt minut ja taas on sitä ikävä.
***
Ensi viikon mies on töissä ja minä lasten kanssa täällä.
Lomalla olemisesta ei ole sopivaa tuskailla, mutta kun tähän asti jokainen hetki on ollut niin intensiivinen, enkä ole ollut viikkoihin yksin. Kotiäitilihakseni ovat veltostuneet työn puristuksissa. Lisäksi pitäisi miettiä ja on vaikea miettiä, jos joku koko ajan kysyy miksi hänelle ei ole vielä leikattu kurkkua ja miksi polentassa ei ole vielä kanelia ja joku voi romahtaa mistä tahansa väärinkäsityksestä kovaääniseen, loppumattomalta tuntuvaan protestiin.
Odotin tänä keväänä poikkeuksellisen intensiivisesti sitä, että saisin olla lasten kanssa kotona. Ehkä siinä idealisoin vähän. En ole ollut ihan valmistautunut.
(Ja nyt tässä valmistaudun.
Viikosta tulee ehkä parempi, kun lähestyn sitä realistisin odotuksin.)
***
Olen riippuvainen sanoista.
Jos en kuuntele itseäni, en oikein pärjää.
Juhannusaatto
Juotiin glögiä ja syötiin pipareita.
Aika hilpeät pikkujoulut oli.
Ehkä valtakunnan ensimmäiset.
Aika hilpeät pikkujoulut oli.
Ehkä valtakunnan ensimmäiset.
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Leikki on parasta
Italiassa menin Pajun ja Timotein kanssa pieneen puistoon:
kuuma aurinko, osin kuivunutta ruohoa, kaksi liukumäkeä, joissa toisessa kiipeilyteline. Istuin sivussa. Pojat leikkivät. Leikissä syntyy tarina eksyneistä pojista, joita pelottava akka yrittää ottaa vangiksi. Pojat ovat kuitenkin neuvokkaita ja selviävät akan juonista.
Minä istun ruoholla auringossa ja luen vähän. Kuivaa ruhoa. Muutamia muurahaisia.
Samalla istun eturivissä, istun aitiopaikalla, katson kuinka siipipeilit välähtävät, kuinka jokin lähtee lentoon, kuinka joen pyörteet syntyvät, kuinka taika laskeutuu.
Voi matkustaa Italiaan, voi maksaa viihteestä ja huvituksista, mutta taitaa olla niin, että hyvää leikkiä ei niillä pysty voittamaan.
Leikki on parasta.
Ei saa lopettaa leikkimistä, ei ihan kokonaan!
(Jos haluaa, voi puhua luovuudesta, se kuulostaa aikuisemmalta,
mutta leikki kai siinäkin lumoaa :-))
kuuma aurinko, osin kuivunutta ruohoa, kaksi liukumäkeä, joissa toisessa kiipeilyteline. Istuin sivussa. Pojat leikkivät. Leikissä syntyy tarina eksyneistä pojista, joita pelottava akka yrittää ottaa vangiksi. Pojat ovat kuitenkin neuvokkaita ja selviävät akan juonista.
Minä istun ruoholla auringossa ja luen vähän. Kuivaa ruhoa. Muutamia muurahaisia.
Samalla istun eturivissä, istun aitiopaikalla, katson kuinka siipipeilit välähtävät, kuinka jokin lähtee lentoon, kuinka joen pyörteet syntyvät, kuinka taika laskeutuu.
Voi matkustaa Italiaan, voi maksaa viihteestä ja huvituksista, mutta taitaa olla niin, että hyvää leikkiä ei niillä pysty voittamaan.
Leikki on parasta.
Ei saa lopettaa leikkimistä, ei ihan kokonaan!
(Jos haluaa, voi puhua luovuudesta, se kuulostaa aikuisemmalta,
mutta leikki kai siinäkin lumoaa :-))
Matkatunnelmia
Pujahdimme hetkeksi pois, aurinkoiseen Toscanaan.
Meri oli välillä sininen, välillä vihreä.
Pinjametsän varjoisassa tunnellissa oli hyvä levähtää.
Pisan torni yllätti kauneudellaan
ja Firenzen Duomo myös.
Maisemat olivat avaria, värikkäitä, syviä -
nyt kaikki täällä näyttää tasaiselta, yksiväriseltä.
Asuimme paikassa, jossa oli lähinnä italialaisia.
Iltaisin lapsille on järjestetty "baby dance" - laululeikkejä ja tanssikuvioita kunnon biletysmusiikkiin. Timotei oli aluksi epäluuloinen, mutta lähdettyään mukaan letkajenkkaan (!) hän innostui asiasta kovasti.
Suurin osa paikallisista bambiinoista oli kuviossa mukana ainakin puoli yhteentoista joka ilta...
Allergioiden tuomat ruokarajoitukset tulivat tietysti matkalla selvemmin esille. Kotona ne eivät häiritse, olemme niin tottuneet. Päädyimme siihen, että pojille tilattiin ravintoloissa lähes aina sama perusannos: "Penne biancko, no burro, no oil & prosciutto cotto". Onneksi Italialaiset ovat sen verran ylpeitä laadukkaasta ruuasta, ettei heidän kinkuissaan ole soijaa tai muita kummia apuaineita. Huoneiston pikkukeittiössä sitten tehtiin muitakin ruokalajeja.
Paluumatkalla Rooman lentokentälle kiersimme pienen Mount Argentinon kautta. Vuoristoinen saari on oikeastaan kolmen kapean kaistaleen avulla kiinni rannikossa. Sintöimme matkan viimeisen päivän huikein näkymin vuoristoratamaisella tiellä. Tuuli kiidätti hentoisia pilviä vuorenrinteiden yli vain hieman meidän yläpuolellamme...
Olemme matkustaneet perheenä aika vähän ja tällä matkalla saimme nähdä ja kokea niin monenlaista... merta, rannikkoa, vuoria, kaupunkeja, uimista, tanssia, ruokaa...
Olen iloinen siitä, että tämä toteutui näin.
Ehkä joskus vielä uudestaan...
Meri oli välillä sininen, välillä vihreä.
Pinjametsän varjoisassa tunnellissa oli hyvä levähtää.
Pisan torni yllätti kauneudellaan
ja Firenzen Duomo myös.
Maisemat olivat avaria, värikkäitä, syviä -
nyt kaikki täällä näyttää tasaiselta, yksiväriseltä.
Asuimme paikassa, jossa oli lähinnä italialaisia.
Iltaisin lapsille on järjestetty "baby dance" - laululeikkejä ja tanssikuvioita kunnon biletysmusiikkiin. Timotei oli aluksi epäluuloinen, mutta lähdettyään mukaan letkajenkkaan (!) hän innostui asiasta kovasti.
Suurin osa paikallisista bambiinoista oli kuviossa mukana ainakin puoli yhteentoista joka ilta...
Allergioiden tuomat ruokarajoitukset tulivat tietysti matkalla selvemmin esille. Kotona ne eivät häiritse, olemme niin tottuneet. Päädyimme siihen, että pojille tilattiin ravintoloissa lähes aina sama perusannos: "Penne biancko, no burro, no oil & prosciutto cotto". Onneksi Italialaiset ovat sen verran ylpeitä laadukkaasta ruuasta, ettei heidän kinkuissaan ole soijaa tai muita kummia apuaineita. Huoneiston pikkukeittiössä sitten tehtiin muitakin ruokalajeja.
Paluumatkalla Rooman lentokentälle kiersimme pienen Mount Argentinon kautta. Vuoristoinen saari on oikeastaan kolmen kapean kaistaleen avulla kiinni rannikossa. Sintöimme matkan viimeisen päivän huikein näkymin vuoristoratamaisella tiellä. Tuuli kiidätti hentoisia pilviä vuorenrinteiden yli vain hieman meidän yläpuolellamme...
Olemme matkustaneet perheenä aika vähän ja tällä matkalla saimme nähdä ja kokea niin monenlaista... merta, rannikkoa, vuoria, kaupunkeja, uimista, tanssia, ruokaa...
Olen iloinen siitä, että tämä toteutui näin.
Ehkä joskus vielä uudestaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)