Sivut

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Pikkuveli saa matkata vaunuissa,
kun isoveljen pitää kävellä.
Epäreilua, ihan kamalan epäreilua!

Timotei romahtaa aamulla tienpenkalle.
Minä kovistelen vähän: ei tähän voida jäädä,
on mentävä, vaikka tuntuisi kurjalta.

Timotei kyhjöttää tien vierustalla.
- Meidän pitää mennä, minä sanon,
miten minä nyt voisin sinua auttaa!?!

- Minua pitäis vähän lohduttaa,
saa hän soperrettua.

Menen viereen, halaan ja puhun,
sovitaan, että pidän kädestä.
Jatketaan matkaa.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Neljä voittoa ja yksi häviö

Opin tänään letittämään pullapitkon neljällä pullalangalla. Teimme Mintun kanssa pullia. Laskiaisen sopii tulla.

Timotei askarteli legoista mäkihyppymäen monttuineen ja parkkipaikkoineen. Siellä järjestettiin legoukkojen maailmanmestaruuskilpailut. Japani voitti.

Paju halusi pelata muuttuvaa labyrinttia. Veljekset olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että häviän pelissä huomattavasti useammin kuin Paju, joten he hyvää hyvyyttään alkoivat kehitellä keinoja tasoittaa peliä hyväkseni. Se oli vähän kiusallista, sillä yleensä ongelmana on lähinnä se, kuinka onnistuisin tekemään tarpeeksi huonoja siirtoja peliä tarkkailevan Timotein huomaamatta... Hävisin ensimmäisen tasoitetun pelin ihan reilulla pelillä. Seuraava peli pelattiin ilman tasoitusta ja minä mokoma - edelläkuvatusta tasoittelusta rohkaistuneena - menin ja voitin pelin. Kun Paju tajusi, että minä voitin, hänen olemuksensa lysähti kerrasta, hän kääntyi itkeämään selkä minuun käännettynä ja tiuskaisi vain välillä: "tyhmä äiti!".

Mintulla on kaveri yökylässä. He katsoivat Miss Suomi -kilpailua ja arvioivat kilpailijoiden pukuja ja hiuksia. Tauolla järjestettiin yöpukukierros ja homman päätteeksi hammaspesukierros. Ilmeet ja eleet olivat autenttisia. Tämän blogin ihannetyttöjä :-) ehdottomasti.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Muutama merkintä ajasta

"You'll need to identify your concentration span for each activity you undertake. This is only way to find the exact, productive compartment of time for particular projects."
Kenneth Atchity

Olen kokeillut erilaisille puuhilleni erilaisia paikkoja ja erilaisia aikoja.
Viime syksynä kärsin ajankäytön suunnittelun sokeista pisteistä.
Nyt olen oivaltanut pieniä, mutta tärkeitä asioita siitä, millaista aikaa millekin toimille kannattaisi varata.

Atchity (s. 35) kiinnittää huomion tekemiselle varatun ajan pituuteen.
Hänen mukaansa on ratkaisevan tärkeää tietää, milloin lopettaa tiettyyn tehtävään keskittyminen.

Jos tekemiselle varattu aika on liian pitkä sitä ei pysty täysin käyttämään hyödykseen. Liian pitkän ajan varaamisesta seuraa vetkuttelua, tyytymättömyyttä, syyllisyyttä, vihaisuutta. Minulla on kokemusta näistä kaikista. Syksyllä varasin tietylle tehtävälle aina pitkän yhtenäisen ajanjakson. En saanut tehdyksi, joten olin epämääräisesti tyytymätön itseeni. Koin lievää syyllisyyttä siitä, mihin sitten olinkin aikani "tuhlannut". Lisäksi olin ärtynyt siitä, että olin "menettänyt" pitkän ihanan yhtenäisen ajan saamatta kunnolla mitään aikaiseksi.

Jos tekemiselle on varattu liian vähän aikaa seurauksena on toisenlaista turhautumista. Asia ei käynnisty, toistuvissa käynnistely-yrityksissä tuhlautuu aikaa ja energiaa. Sitä, minkä saa liikkelle, joutuu seuraavaksi topputtelemaan.

Sopivasti aikaa on varattu silloin, kun tekeminen säilyy eheänä, keskittyminen on mahdollista ja lopettaminen tapahtuu ennen kuin turtuminen ja väsyminen ovat nostaneet päätään liian korkealle. Tekemisestä jää hyvä maku suuhun. Kun tekeminen on lopetettu ennen katkeruutta herättävää uupumista, tehtävän ääreen palaaminen tuntuu seuraavallakin kerralla houkuttelevalta.

Olen nyt oppinnut, että tehtävät, joille ennen varasi pitkiä yhtenäisiä jaksoja, sopivat minulle paljon paremmin lyhyemmissä työskentelyjaksoissa. Alkuun pääsemiseen kuluu jonkin aikaa, joten ensimmäinen työjakso saa olla muita pidempi. Sen jälkeen sopivat esimerkiksi noin tunnin spurtit, jollaisia pystyn tekemään päivässä muutaman. Pidemmät työjaksot uuvuttavat ja puuduttavat ja saavat välttelemään toimeen tarttumista. Lyhyemmissä pätkissä samat tehtävät tuntuvat ihan mukavilta. Jopa nautin siitä, että tehtävässä edistymistä on helppo seurata ja työn tulokset saa näkyviin heti.

Monien tekemisieni kanssa en tunne vielä hyvin niitä aikoja, joita tekemiselle olisi hyvä varata. Olen kuitenkin tehnyt sen verran elämiskokeita, että ymmärrän pikkuisen paremmin mitä ja milloin minun kannattaa työssäni (ja harrastuksissani) tehdä.
Kokeilut - ja Atchityn lukeminen - jatkukoot...

maanantai 28. helmikuuta 2011

Ajattelin eilen, että kirjoitan aamulla jotakin...

Älä koskaan istu alas kirjoittamaan, jos et tiedä, mitä aiot kirjoittaa.
- Kenneth Atchity teoksessa A Writer's Time

Aikominen on unelmoinnista seuraava askel.

Aikomukset, jotka toteutuvat ovat suunnitelmia.


Jos aion sen, minkä teen,
aikominen itsessään voi olla tekemisen palveluksessa.
Aikominen luo mielessä valmiuden tekemiseen
ja huomaamattani virityn siihen, mitä tulisi tehdä.
Jokin minussa valmistelee ja kuplii,
raivaa risuja polulta
niin, että aloittaminen muuttuu helpommaksi.

Atchity ehdottaa, että kirjoittajan pitäisi aina lopettaa kirjoittaminen luomalla aikomus siitä, mitä hän seuraavan kerran kirjoittaessaan aikoo tehdä. Näin hänen mielensä saa mahdollisuuden valmistautumiseen, luovien ideoiden keräämiseen ja ongelmien ratkaisemiseen. Kun aikomisen ja tekemisen välillä on aikaa, huonoimmat ideat ehtivät nousta ja lakastua. Tietoisen tekemisen vaiheessa on sitten mahdollista tarttua niihin vähän lupaavampiin ratkaisuihin.

En ole koskaan käyttänyt aikomista Atchityn kuvaamaan tapaan - hyvin tietoisesti.
Petyn, jos en tee aikomaani. Niinpä olen joskus myös ajatellut, että paras tapa tehdä asioita olisi aikomatta, ajan virrassa purjehtien, tarttuen siihen, mikä kulloinkin käsille tarjoutuu, sitomatta itseään ennalta mihinkään suunnitelmaan, luottaen, että kaikki välttämätön tulee kuitenkin viimekädessä tehdyksi.
Toisaalta ajan hallinta ja suunnittelu on työssäni keskeistä. Suunnittelen työkseni toisten aikaa. Siinä yhteydessä näen, että on oltava rakenteita, tehtäviä, määräpäiviä; airoja, jotka työntävät veneen liikkeeseen ja oikeaan suuntaan.

Tavoitteellisuus edellyttää aikomista.
Sopiva määrä tavoitteellisuutta virittää liikettä ja tuo elämäniloa.
Minulle ei tee hyvää aikoa paljon ja tehdä vähän.
Olisi ymmärrettävä aikoa sopivasti.
Ehkä siihenkin kätkeytyy taito, jota voin opetella.
Ajatella tekevänsä ensisijaisti sen, minkä haluaakin tehdä ja silloin, kun on sille sopiva aika.

Aion opetella aikomista
(ja olla lempeä, jos en heti osaa).

sunnuntai 27. helmikuuta 2011


Lämmin kiitos Kirsi-Tuulille Onnenkoukkuun. Sain lämpimien sanojen saattelemana oheisen tunnustuksen. Tunnustukseen liittyy sarja kysymyksiä, joita Lumikko on Meijerielämää blogissaan vielä lisännyt muutamalla (merkitty plussalla). Tässä minun vastauksiani:

1.Milloin aloitit blogisi?
Vuonna kuusi. Muistaakseni maaliskuussa. Ajattelin, että kirjoitan sen vuoden ja vaihdan sitten nimeä.

2.Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet?
Yritän kuunnella itseäni ja katsoa ympärilleni.

3.Mikä tekee blogistasi erityisen?
"Siksipä oli se niin merkillistä, kun se mun oli onneni juuri."

4.Mikä sai sinut aloittamaan blogin?
Olin aivan muutama päivä ennen blogin aloittamista "löytänyt" netistä henkilökohtaista elämää kuvaavat blogit. Ne tuntuivat heti omilta. Halusin heti mukaan kokeilemaan. Blogin kirjoittaminen oli alusta alkaen pysähtymispaikka ja henkireikä muuten vaativassa elämäntilanteessa (alussa siis vaikeasti allergisen vauvan äitinä).

5.Mitä haluaisit muuttaa?
Kaipa aina haluaisin kirjoittaa todemmin ja tarkemmin, viisaammin ja keveämmin, leikkisämmin ja samalla syvästi... En mieli mitään muutossuunnitelmia :-).

+6.Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella?
Alussa olin sekä leikkisämpi että varovaisempi.
Nyt luulen olevani enemmän urautunut tavallisimpaan kirjoitustyyliini...

+7.Parasta mitä sinulle on blogisi myötä tapahtunut?
Olen saanut tuntea ihmisiä, joiden elämää olen heidän kirjoitustensa kautta seurannut. He ovat ystäviä, vaikka en tunne heitä muualla.
Olen ymmärtänyt, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Olen löytänyt omaa ääntäni ja saanut voimaa elämäntuntojen sanoittamisesta.

+8.Kadutko jotakin postaustasi?
Enpä taida. Poistan vanhat postaukset aika-ajoin.

+9.Tekisitkö jotain toisin, jos aloittaisit bloggaamisen vasta nyt?
En tiedä. Olen joskus leikkinyt uudestaan aloittamisen ajatuksella...

+10.Millaisia blogeja itse luet/katselet mieluiten?
Minulle sanat ovat tärkempiä kuin kuvat. Luen mieluiten sellaisia blogeja, joiden kirjoittajat tuntuvat aidoilta ja eläviltä. Luen myös teemablogeja, jotka liittyvät kiinostuksenkohteisiini. Ne ovat enemmän niinkuin lehtien korvikkeita.

Tunnustukseen kuuluisi sen jakaminen eteenpäin,
mutta koska tämä on jo levinnyt niin laajalle, jätän virallisen listan väliin. Rakastan niitä monia ihania blogeja, joita käyn lukemassa.
Jos tämän kuitenkin jonnekin siirtäisin, se olisi Merja, jonka kirjoittama blogi oli tärkein syy siihen, että aloitin oman blogini. Kiitos, Merja!

perjantai 25. helmikuuta 2011

Talvi ei väisty,
siis minä taivun:
sytytän kynttilät,
mietin glögin laittamista.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Loppumietteitä käpyvaraston juurelta

Orava istuskelee käpyvaraston suulla ja ottaa mittaa. Kevät saa tulla. Orava on turvallisin mielin: ruokaa on (vieläkin) jäljellä!
Käpyvaraston vajentaminen on onneksi sekin jossain määrin edennyt :-).

Pakastimesta on syöty enimmät sinne varastoidut ateriat.
Alkuperäisellä inventaariolistalla on jäljellä muutama pussi erilaisia papuja (hyvä!), vähän mausteyrttejä (ok), pari banaania (odottavat seurakseen sopivia smootieaineksia), yksi perunalaatikko (syödään tällä viikolla) sekä ihan muutama epämääräisempi rasia (keittoa, kasvislisäkettä).

Jauhokaapista olen käyttänyt lähinnä quinoajauhoa ja spelttimannaa - niitäkin vain pieniä määriä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että olen tehnyt pitkästä aikaa leipäkoneleipää. Leipäkone on "lainassa" vanhemmiltani ja ollut aika monta vuotta todella vähällä käytöllä. Maissijauho ja kikhernejauho odottavat siis vielä vuoroaan... Muistan tehneeni joskus allergiadiettiaikana pelkistä maissijauhoista joitain leipäsiä, jotka olivat todella hyviä. En vain enää muista miten. Jenkkiläistä cornbreadia olen myös harkinnut. Ja kikhernejauhojen käyttöön sainkin aiemmin jo kommenttilaatikossani kiinnostavan vihjeen, jota en ole ehtinyt kokeilla.

Jääkaapissa on edelleen monenlaisia pulloja ja purnukoita, mutta ei mitään kovin tarpeetonta tai haastavaa. Misokeitot lämmittäkööt kevättalveani!

Säilykkeitä en ehtinyt pohtia lainkaan. Haastavien käytettävien osastossa ovat siis edelleen sardiinit sekä jotkin vihannessäilykkeet (joita ei tee mieli käyttää, jos tuoretavaraa on saatavissa). Nostan esille haastavimmat ja päivämäärän puolesta kiireisimmät. Jään toivomaan parasta :-)

Muista kuivatavaroista hyvä muistaa -osastoon kuuluvat soijarouhe ja soijasuikaleet, joita siis en ole saanut tässä välissä käytetyksi. Tässä on taas allergiaperheen muutosvaiheen kitkaa: Paju on siirtynyt syömään yhä enemmän meidän muiden kanssa samaa ruokaa ja hän on allerginen soijalle.

***
Kaikenkaikkiaan ruokatavarat ovat käpyvarastokatsauksen jälkeen paremmassa järjestyksessä sekä kaapeissa että mielessäni. Hyllyt ovat hieman väljempiä.
Lisäksi olen muistanut, miten paljon mukavampaa arkinen ruuanlaitto on pienen suunnittelun ja tavoitteellisuuden siivittämänä :-).

perjantai 18. helmikuuta 2011

Loman aattona

Tänään kiisin lumisen maalaismaiseman halki.
Heräsin jo aamulla valoon.
Sain olla mietteissäni,
sain puhuakin.
Olen vielä vähän kierroksilla -
loman alkaminen ei vielä mielly olemiseen.
Huomenna lähdemme liikkeelle
pitkästä aikaa koko perheellä muualle.
Olen vähän väsynyt
ja pikkuisen hyvillä mielin.

Hyvää lomaa,
hyvää yötä!

torstai 17. helmikuuta 2011

Ei työ tapaa vaan...

Olen miettinyt tekemisen tapaa sellaiseen, mistä en kummemin pidä.
Syksy meni vitkuttaen ja kärsien. Lopulta tuli tehdyksi,
mutta saamattomuus suolasi turhaan ne kaikki tekemättömyyden päivät siinä välissä.

Nyt tuntuu, että olen jotakin oivaltamassa.
Lähestyn kahdesta suunnasta:
työlle ajatellun ajan pituudesta
ja työlle ajatellusta tilasta.

Liian pitkäksi varattu yhtäjaksoinen aika tuntuu vankilalta,
johon astumista haluan välttää - jos vielä voin.
Liian lyhyeksi varattu aika lannistaa,
koska etenkin alkuun pääsemien vie totisesti aikansa.
Sopiva aika työlle,
sopivassa paikassa,
sopivasti muuta välissä.

Ja pikkuisen päättäväisyyttä myös,
että nyt teen, enkä huomenna.

Ei liian rauhallista,
ei tälle parasta, rauhallisinta aikaani -
paras aika paremmalle, makeammalle.
Tälle se aika, joka on kulutettavana
ja se aika, josta sanoisin että ei tässä nyt enää viitsi mitään erityistä.

Tänään kokeilin uutta
ja menin kahvilaan
- hyvä paikka, teetä saa hakea lisää, sen ensimmäisen hinnalla.
Siellä tein,
en liikaa, en liian vähän,
ja sitten porhalsin pakkasaurinkoon ja muihin mietteisiin.

Kotona lepäsin ja tein viimeiset, valmiiksi:
loppu on nopeampaa, paljon nopeampaa kuin alku.
Olen hyvillä mielin:
en siirtänyt, en vetkuttanut, en väsynyt, en sirritellyt
ja huomenna en sitten tee, kun tehtävää ei enää ole.
Huomenna ihan muuta.
(Tai mitä muuta se nyt on, itsenäni kuitenkin.)

maanantai 14. helmikuuta 2011

Sanoja ja päänsilitystä

Valvon Pajun unta. Hän sairastui lapsista viimeisenä meitä hitaasti kiertävään vatsatautiin. Nyt hän nukkuu olohuoneen lattialle levitetyllä patjalla,
nukahti ennen kuin ehdimme kantaa patjan yösijaksi ajattelemaamme paikkaan.
Tauti on hänelläkin - kuten Mintulla ja minulla - sitkeää
ja pieni heräilee vähän väliä ja kaipaa äidin apua.

Luen samalla ja mietin. Luonnostelen tulevia sanoja ja en oikein tiedä luottaisinko vai en, ja jos luotan, niin yliarvioinko itseäni tai aliarvioinko toisten odotuksia.
Mietin muitakin sanoja, sen kirjoittamista, joka on vielä aikomista enemmän kuin tekemistä. Se, mikä on jo tekemistä, etenee hiljalleen. Kokeilin tänään yhtä ideaa, joka ei näyttänyt toimivan. Ei ainakaan vielä. On silti kiva keksiä, vaikkei toimisikaan, ihan keksimisen ilosta. Ehkä vielä keksin senkin, miten saan sen toimimaan.

Tänään, kun hain poikia päiväkodista Timotei ei olisi malttanut lähteä, kun hänellä oli kaksi kiinnostavaa konekirjaa kesken lukemisen. Paju pelasi muistipeliä ja oli ilmeisesti pahasti häviöllä. Kun tulin, hän kiipesi pienen apinan tavoin syliini ja oli varauksettoman onnellinen.