Sivut

tiistai 7. syyskuuta 2010

Aamulla kokeita korjatessa

Olen lukenut puolesta puolet,
enkä viitsisi enempää.
Saanko vähän laiskotella,
vaikka opetan muille,
että on aivan turhaa
siirtää työtä edellään?


Istuisin vain hetken
tässä hiljaisuudessa
ennen luokkaan pelmahtavia nuoria,
ennen kauppakeskuksen vilinää,
ennen lasten ääniä: äiti, kato kun mä hyppään!

Kysyisin itseltäni jotain,
en vastaisi, ajatukset olisivat
jo harhautuneet keittiön pöydälle unohtuneisiin astioihin
tai siihen, miten iltapäivän aikataulu järjestyy.
Huomaisin vatsassa pienen jännityksen
ja rauhoittelisin itseäni, sanoisin: kyllä tästäkin päivästä selvitään.

Muistaisin, että pieni tulee koulusta kotiin ennen minua,
kirjoittaisin lapun, jossa kertoisin, että jääkaapissa on
jogurttia ja marjapiirakat hänelle ja ystävälleen.
Mietisin rakkaiden silmiä ja istuisin vaan.
Kun olisi aika lähteä, muistaisin ottaa oikeat paperit mukaan.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Syksyn selviytymissuunnitelma

Syksy ravistaa oksilta kylmiä sadepisaroita.
Katson kalenteria liian pitkään.
Katson väärällä silmällä. Olennaista ei ole kirjoitettu lehdille.
Lasken viikkoja. En osaa oikein odottaa mitään.
Joudun kummalle, synkälle miellelle,
en näe kalenterissa arjen kauniita hetkiä ja mahdollisuuksia,
pelkät velvollisuudet vain.
En ole kovin innostunut tästä syksystä.
On tulossa kummaa, erilaista, vähän pelottavaaksin.
Tai ehkä se on vain tämä hetki, joka värittää tulevan.
Olen väsynyt. Kurkku on kipeytynyt aamusta alkaen
ja uusi työviikko on edessä.
Huomenna on yksi niistä päivistä, jolloin emme oikein selviä,
on liian monta asiaa päällekäin.  
Oli syy mikä tahansa, tänään tajusin, että syksystä en selviä, ilman selviytymissuunnitelmaa.

Tässä siis sellainen:
1) Ostan mahdollisimman nopeasti kaappiin syksynmittaisen varaston kauniita ja houkuttelevia kynttilöitä syksyn aamuja ja iltoja valaisemaan.
2) Alan käyttää syystakkia, joka on paljon mukavampi, kuin kesätakkini. Jos se on liian kuuma käytän villatakkia.
3) Käyn kirjastossa ja varmistan, että syksyn synkän lukupäivilleni on saatavilla sitä luettavaa, jota kaipaan.
4) Alan haaveilla lomapäivistä, levollisista päivistä. Mietin valmiiksi, mitä mukavaa haluan niihin sisällyttää.
5) Muistan syksyn kuulaat päivät. Kävelen ulkona aina, kun se on mahdollista.
6) Yritän huomata hyvän.
7) Muistan, että voin olla levossa, missä olenkin. En kapinoi liikaa. Suostun siihen, mikä on kohdalla.
8) Katson kalenteria vähemmän ja lapsia enemmän.
9) Kuuntelen hämmennystä ja etsin oman tien.

Testaan uutta

Ostin oman minikannettavan.
Se on vähän isompi kuin tyttären Nintendo.
Tarvitsen silloin tällöin mukaan otettavaa kirjoituskonetta.
Yleensä kirjoitan omalla vanhalla ja hyvällä koneellani.
Tähän asti olen selvinnyt kodin ulkopuolella miehen kannettavan varassa,
mutta sekin alkaa olla jo vanha. Ja painava. Ja kuumeneva. Ja vähän epäluotettava muutekin.

Ostin miniläppärin.
En osta siihen ohjelmia, vaan käytän avoimia. Niitä käytetään meillä töissäkin.
(Mikrosoftin tuotteiden 30 pv:n tutustumispaketin koodi ei muuten toimi.)

Nyt sitten mietin, että oliko hyvä ratkaisu.
Kokonaista kannettavaa en olisi viitsinyt nyt ostaa, kun pöytäkoneeni on kunnossa, enkä halua sitä syrjäyttää ennen kuin se on oikeasti jotekin huono.
Ihan oikealta tietokoneelta tämä notebookikin tuntuu ja kirjoittaminen käy näppärästi. Tuntikausia tässä asennossa ei varmaan kannata kirjoittaa, mutta näin saan tarvittaessa tekemiset alakerrasta sinne, missä lapsetkin ovat. (Pojat ovat siinä vaiheessa, että leikkivät iloisesti, jos olen samassa huoneessa, eivätkä näytä vähääkään tarvitsevan minua tai edes välittävän minusta. Mutta kun menen alakertaan tekemään jotain, viimeistään viiden minuutin kuluttua tulee lähetystö ihmettelemään, missä äiti on.) 

Keittön pöydän ääressä läppäröinti on kyllä ihan kotoisan tutuista. Lapset pyörivät ympärillä. Astianpesukone surisee...   Ehkä tulen kirjoittaneeksi muistiin enemmän lasten puheita ja leikkejä. Sitä ainakin toivoisin tekeväni.  Ensimmäinen jälkeläispalaute on jo saatu junarataa rakentavalta keskimmäiseltä: "Nyt ku sä oot tossa keittiön pöydällä... sä voit sit aina joskus kattoa, että miten multa sujuu se." Niin voin. Ja hyvä niin.

Ihan pikkuisen on huono omatunto siitä, että perheessä on nyt kolme tietokonetta. Tämän elektroniikan määrää ei olisi ollut ihan pakko lisätä, ja nyt sen kuitenkin tein. Aika spontaanisti vielä. Kun oli välitön tarve ja vielä rahaa tilillä. Oi sentään. Vähän voin lohduttautua sillä, että on se iso läppäri miehenkin matkatöissä aika hankala. Lupaan lainata tätä kaunotarta hänenkin kainaloonsa.

Ajattelin virkata tai neuloa läppärille pussin paksuista valkoisista ja mustanharmaista villalangoista, joita minulla pitäisi olla jossain. Suora pussukka saattaisi jopa onnistua taitotasollani.  :-) Teen vielä yhden syöksyn sekatavaravarastona toimivaan poikien vaatehuoneeseen. // Löysin sieltä valkoisen kerän. Muutkin jäljitin. Ne olivat työpöydälle korokkeeksi kääntämässäni muovilaatikossa... Ei tullut ihan ensimmäisenä mieleen etsiä sieltä, paperipinojen keskeltä. Nyt sitten vaan silmukoita luomaan... (Wish me luck...)

 

perjantai 3. syyskuuta 2010

väritysselitys

Ihan pakko pistää sinistä. Vuosien, vuosien tauon jälkeen sininen kolisee taas.

Minusta on tullut "tunneihminen"?

Kuulen itseni
kun puhun työtovereille,
että tänään on hyvä aamu,
kukaan ei herännyt yöllä, kaikki heräsivät ajoissa,
pojat ehtivät päiväkotiin, miten hienosti päivä alkoi...

Minun äänenikö se on?
Tunneääni? Tunnelmaääni?

Enkö minä olekaan se asiallinen,
joka ennemmin katsoo ja odottaa,
se, joka pitää tunteet itsellään
ja puhuu sitten, kun jo jotain sanottavaa. 

Miksi minä puhun näin paljon?
Olenko minä muuttunut vai enkö ennen ole nähnyt itseäni? 
Onko kaikessa pulputuksessa kuitenkin jotain minulle vierasta? 

Hiljainen tunneääneni
tuntee kirjaimet ja tekstin.
Se kuuluu vasta, kun on hiljaista.

Minä haluaisin paljon hiljaista
vähemmän hälyä,
paljon vähemmän hälyä.

Kuintenkin minussa on tämä räiskyvä
ja tilaaottava, dramatisoija, tarinankertoja,
tunneihminen - järkeillyn ja asiallisen
pehmentäjä ja inhimillistäjä.

Kenties se on jonkinlaista läpivalahdusta:
Lasten kanssa tunne on päällimmäisin,
ja subjektiivisin on se tärkein.
En osaa sulkea lukkuja, kun menen muualle.
Viihdyn niin hyvin siinä:
läheisessä, omassa ja henkilökohtaisessa.

Viihdyn kotona tai yksin.
Silloin sydän saa olla
ihon pinnassa.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Vihasuruviha

Joku on vihainen. Se mitä on, ei istu hänen suunnitelmiinsa.
Ajattelen: minä voin joustaa,
olen avuksi, saan itse pois alta.
Muutan suunnitelmat, ajattelen uusiksi.
Teen tarvittavan, tulen paikalle, olen siinä.
Tunnen itseni turhaksi,
sellaiseksi jota ei arvosteta,
joku matkii eleitäni,
jotkut ovat välinpitämättömiä.
Lopuksi olen itse vihainen,
ärsyyntynyt, loukattu ja vihainen.
Vastentahtoisesti alan maksaa muutettujen suunnitelmien hintaa.

tiistai 31. elokuuta 2010

13

Meillä asustaa kaksi nuorta miehenalkua.
Heillä on suurimman osan vuodesta jaloissaan sukat.
Sukat likaantuvat päivässä.
Sukkia pestään tiheään.
Sukkalaatikkoon pääsevät vain sukat, joilla on pari. 
Sukkalaatikon vieressä on tyypillisessä otoksessa kolmetoista parintonta sukkaa.
Seuraavassa pyykkikierroksessa osa löytää parinsa,
mutta vastaava määrä parittomia hyllytetään niiden tilalle.

Ongelma ei ratkea ostamalla lisää sukkia.
Korkeintaan ostamalla loputon pino samanlaisia sukkia:
Yksi koko. Yksi väri. Seuraava koko. Toinen väri.
Systematisoitu poikasukkajärjestelmä. 

Tyttären sukat löytävät parinsa.
Miehellä ovat kaikki sukat mustia.
Minä ja pojat kylvemme tässä samassa liemessä.
Istun tässä eriparin villasukissa.

maanantai 30. elokuuta 2010

Tänään

Heräsin aamuyöstä aikasin. Olen ollut peloissani, olen ollut viluinen, olen ollut lohdutettu.

Joku oli läsnä arjessani ja näki, mitä tapahtui. Arkinenkin tuntui tänään riittävältä.

Poikani huokuvat minuun lapsentäyteläisyyttään.
Keskimmäinen itki, ei saanut selitettyä, mutta rauhoittui lauluun. Ja sanoi: minä tiedän, miten legoista saisi rakennettua sellaisen kuljetusauton, että se voisi kuljettaa vaikka talon. Paluu normaaliasetuksiin.

Katsoin dokumentin leikistä. Puhun leikistä. Olen leikkinytkin vähän (omiani). Se on eräänlainen motto: play and learn, play and learn. Aikuisuus on helposti vakavaa.

Nyt on kylmä ja maha vähän kipeä,
mieli on kuitenkin rauhallinen, eikä valita mistään.
Unen yksityinen maailma tuntuu kutsuvalta.

Äititutka

Pienin katselee televisioista lempisarjaa. Piipahdan toiseen huoneeseen hetkeksi puuhastelemaan. Kun tulen takaisin pieni sanoo: "Minä tässä istun ja mietin, missä äiti on...".

Nukutan keskimmäistä. "Joskus minulle käy niin, että en huomaa, että olen jo nukkunut ja kun herään niin ihmettelen, mihin äiti on kadonnut. Sitten huomaan, että onkin jo yö ja tulen alakertaan."

Esikoinen ei sanoita äidin varmisteluaan enää näin, mutta taitaa hänkin sitä tehdä. Liiaksi poissaoleva äiti, joka ei näe ja kuuntele, saa hänet särisemään.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Hyvä ilta

Mies pesee poikia saunan suihkuhuoneessa.
Poika sanoo: "Kun päiväkodissa joku ei meinaa totella sit päiväkodin tädit sanoo pestäänkö korvat, ettei oo mitään tukkoa korvassa."
Mies kysyy nuorimmalta, joka istuu kylvyssä: "Kaadetaanko lapsi pesuveden mukana?"
Käyn suihkuttamassa pikkuisen. Tällä kertaa hän ei pelkää, kun vesi vain saadaan valumaan tarpeeksi viileänä.
Pojat nousevat yläkertaan ja sanovat: Hei, äiti ei rikkonu meidän junarataa!
Olin luvannut etten riko. Asema on vielä rakentamatta.