Sivut

lauantai 14. marraskuuta 2009

Huomenna mummon kropsua!

Eilen keskimmäiseni istui ruokapöydässä
ja natusti lämmintä, tuoksuvaa vehnäpatonkia.
Minä itkin hupsua allergisen lapsen äidin
helpotusitkua, joka kumpuaa niistä päivistä,
jolloin en mitenkään varmasti voinut tietää
tulisiko tämä päivä juuri lapseni kohdalle,
tulisiko ajoissa, tulisiko koskaan.
Siinä hän istuu, niin suloisena ja kauniina
ja syö vehnäpatonkin hyvällä ruokahalulla.

Yksivuotiaana: kaksi ruoka-ainetta
Kaksivuotiaana: kolme ruoka-ainetta
Kolmevuotiaana: seitsemän - muistakaanseni
Neljävuotiaana: parikymmentä tai enemmänkin
Joskus tuossa kahden vuoden kohdalla tajusin,
että osa näin vaikeasti allergisista lapsista
menee vielä kouluunkin vain kourallisella sopivia
ruoka-aineita.
Vehnän sopiminen on näissä kuvioissa tuntunut
aika kaukaiselta haaveelta.

Vehnä tuntuu vedenjakajalta,
melkein sellaiselta, kuin aikanaan riisin sopiminen.
Menin kauppaan ja ostin kyyneleet silmissä
kaikkiea riisistä tehtyä.
Riisi taisi olla se neljäs ruoka-aine pitkän kolmella sinnittelyn jälkeen.

Vehnä on sosiaalinen vedenjakaja: leipää, pastaa, keksejä, jopa pullaa (maidotonta);
tavallista, ei erikoisruokavaliolle.
Vehnä tarkoittaa meillä myös helpostusta arkeen. Näyttää kovasti siltä, että kaikki pienimmän sopivat ruoka-aineet sopivat myös keskimmäiselle, joten heille voisi sitten tarjota samaa ruokaa.

Huomenna meillä pidetään juhlat.
Niissä syödään "Mummon kropsua" Herra Heinämäen lato-orkesterin reseptin mukaan: vehnäjauhoa, sokeria, kananmunaa, voita ja (kaura-)maitoa. (Voitakin olemme siis kokeilleet, lähinnä miettiessämme kuinka pärjäämme reissussa, jossa maidotonta margariinia ei välttämättä löydy helposti.)

Helpottavaa
ja ihmeellistä.
Toiveissa viisivuotiaana: Lyhyessä listassa epäsopivat ruoka-aineet sopivien sijasta.

torstai 12. marraskuuta 2009

Iltatöihin

Olen aloittamassa illan työt.
Koululla tein jo täyden päivän.
Tällä viikolla olen istunut tässä joka ilta.
Viime yö meni huonosti.
Väsyttää.

Tätä ennen kävin kävelyllä.
Verhottomasta ikkunasta näin vanhan pariskunnan olohuoneessaan. He istuivat siinä katsomassa televisiota, aivan kuin viime viikollakin.
Siinä valossa toimien täyttämät iltani ja päiväni tuntuivat äkkiä rakkailta. Ajattelin pienteni lämpöä ja elävyyttä, jatkuvaa puhetta, syliin kapuamista... Ajattelin työni täyttävää vuorovaikutusta, kohtaamisia, olemisia, tekemisiä, sykettä.
Ajattelin, että jaksan tänään vielä miettiä ne tunnit,
että olen kiitollinen tästä keskiaikuisuuden täydestä elämästä.

Nyt en ole enää niin levollinen, enkä niin kiitollinen.
Mietin, kauanko mahtaa mennä, juutunko vai sujuuko kaikki,
koska saan nukkua ja kuinka väsynyt mahdan huomenna olla.
Yhtä kaikki olen tässä,
teen oloni mukavaksi,
suostun tähän,
toivon myönteisiä käänteitä ja yllättäviä oikopolkuja.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Kaksi vuotta täyttävä suhtautui juhlaan rauhallisesti.
Hän ei odottanut sitä, enkä tiedä oliko pienellä juhlallamme hänelle erityistä merkitystä. Paketteja oli toki mukava avata.
Tein hänelle erikseen kakun: munaton kääretorttupohja, banaanimössöä, päällä tomusokerikuorutetta ja nonparelleja. Päivänsankari ei suostunut maistamaan kakkua, vaikka oli se kaunis. Hän söin banaania, luumusosetta ja yhden mariekeksin.

Parasta marraskuussa

Parasta marraskuussa on pieni,
joka ei ole enää niin pieni,
vaan puhuu monen sanan lauseita,
tapailee loruja ("aurinko, aurinko lettuja paistaa..."),
rakastaa rekka-autoja erityisesti ja
autoja ihan yleisesti,
istuu sylissä,
katsoo isin kainalossa urheiluruutua,
ja minne menemmekin vahtii, että kaikki pysyvät mukana,
eivätkä sisko ja veli jää minnekään.
Yöllä hän painautuu viereen ja ottaa kädestä.
Hänellä on maailman valoittava hymy -
hymy, jota saa joskus odottaa,
mutta joka on aina odotuksen arvoinen.
Hän nauraa siskon höpsötyksille
ja on muutenkin kovasti huumorintajuinen.

Parasta marraskuussa
on tämä minun rakkaani.
Hän on tänään kaksivuotias.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Pohdintoja stressistä II

Ystävä kertoi tavastaan hallita stressiä.
Hän tekee työnsä kunnollisesti ja tunnollisesti.
Sopivin väliajoin, lomilla, vapaapäivinä tai silloin, kun muuten on keveämpää, hän sairastuu ja saa korkean kuumeen.
Silloin hän pysähtyy pakosta,
lepää ja poltaa itsestään kaiken stressin.
Sitten hän aloittaa alusta.

Pohdintoja stressistä

Minulle stressi on huolestuneisuutta.
Sen vastakohtana on luottamus.

Tekeminen vähentää huolestumista.
Siksi tekemättömyys voi olla stressaavaa.

Katve tekemisen määrässä herttää huolen:
näin ei voi olla,
olenko unohtanut jotakin?

Minä tahansa hetkenä saattaa paljastua jotakin, jota minun olisi pitänyt ymmärtää hoitaa
nyt, kun on hiljaista, eikä mikään tekeminen näytä välttämättömältä.

lauantai 31. lokakuuta 2009

Omilla mailla

Mieli on raskas ja keveä yhtä aikaa. Mies tulee aamulla kotiin. Hän lentää yön pois lämpimästä tänne kylmään, raikkaaseen, kauniiseen pimeään.

Minun pieneni nukkuvat kolmion kärjissä. Menen keskelle makaamaan. Joka suunnalta kuuluu tasainen hengitys. Vajoan, tulen samaksi.

Mieli on raskas ja keveä yhtä aikaa. Kuulostelen näppäinten ääniä. Haluaisin, että joku olisi vielä tässä, että voisin jatkaa keskustelua aamuun, olla vähän vielä irti konkreettisesta, ystävyyden luomassa poikkeustilassa. Kaleidoskoopista katsoisin vaihtuvia kuvioita. Onko siinä peili? Itsenikö näin?

Kävin siellä, minkä olen jättänyt taakse. Tapasin ihmisen, joka asuu minun kodissani nyt. Olin lämmössä ja puheen sorinassa. Kun astuin taikapiiristä ulos olin kipuun saakka haikea ja kuitenkin kummallisen vapaa, ikäänkuin minulla vain täällä olisi aivan täydesti tilaa kasvaa siksi, joksi olen tulossa, mutta jota en itsekään vielä tiedä. Miten minussa on jotain näin paljon tilaa tarvitsevaa, näin tummaa, näin vihreää, näin hidasta? Onko minussa jokin vakaa, onko minun oltava näin varma ja kuitenkin näin hauras, näin kovin rajoitettu?

Onko asetuttava avaralle, yksinäisyyden varjoon?

Ovatko vaihtoehdot näin rajatut: olla tänään se, mitä olen tänään? Eikö pitäisi jotain muuta? Eikö aina pitäisi - olla matkalla johonkin, jotain toista, jotain enemmän, jotain vähän juhlavampaa, ei näin arkista, näin sameaa, näin tavallista tai vähän outoa, poikkeavaa? Mutta että pohjia myöten asettua elämään juuri tätä minun omaa kohdalle sattunutta elämääni? En tiedä olenko koskaan kysynyt sitä itseltäni. En ole tullut suostuneeksi - syvältä, pohjia myöten.

Että ihan tavallinen elämä. Ei mitään erityistä.
Eikä tämä päivä mitään tulevaa varten,
jos hyvä elämä, niin ihan tässä, tänään vaikka.

torstai 29. lokakuuta 2009

Jossain tuolla helpottaa

Lasken viikkoja kevyempään. Kolme.
Siinä on vähän petosta. Viisi ennemminkin, tai enemmän.

Lasken,
toivon pysähtymisiä ja päiväunia
ja sitä, että ehdin ja teen, ilman, että jonkin, minkä ehkä olen unohtaunut, tuntuu olevan kaatumaisillaan niskaan.

Katson kalenteria,
odotan, että siinä olisi tilaa aikoa ja suunnitella.

Olen väsynyt. Menen nukkumaan.
Kolme. Kolme. Sitten ainakin vähän jotakin toista.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Kaikki menee ihan hyvin II

On tiivistä. Avaan joskus blogin, mutta en oikein ehdi asettua kirjoittamiseen. Nytkin melkein kuin varastan vähän aikaa...

Edellisen postauksen jälkeen olen ottanut tietoisesti rennommin,
rajannut työtä, mennyt vähän matalammasta kohdasta aitaa.
Olisi ihana sanoa, että se ei ole haitannut mitään - mitä minä höpsö olenkaan ottanut paineita ja stressannut suotta, kaikki sujuu näinkin aivan yhtä hyvin, vain vähemmällä vaivalla...
Kaikki on mennyt ihan hyvin - siis kelvollisesti, tilanteista on selvitty, asiat on saatu jollain mallilla sujumaan...
mutta olen unohtanut yhtä sun toista, monistanut tarvittavia papereita viime tipassa tai tunnin aikana, myöhästynyt pari kertaa tunnilta, aloitellut muitakin vähän viiveellä ja sen sellaista.
Olisi jossain määrin rennompaa pitää tunteja, joita olen suunnitellut niin, että oikeastikin tiedän, mitä olen tekemässä. Mutta siihen menee paljon aikaa, enkä halua antaa sitä kaikkea.
Siispä tasapainottelen jatkossakin hallinnan ja kaooksen välillä.
Kaikki menee ihan hyvin.

torstai 22. lokakuuta 2009

Kaikki menee ihan hyvin

Ostin viikonloppuna sympaattisen kortin, jossa on teksti: "Kaikki menee ihan hyvin."
Kaiken pienen stressin ja kiireen keskellä olen muistellut sitä
ja kaikki on mennyt ihan hyvin,
ellei paremminkin.
Opiskelijat ovat tuoneet iloa. Olen saanut ihastella heitä ja heidän tekemistään, osaamistaan. Olen saanut jättäytyä sivuun, jättää heille tilaa.
Olen saanut tänään olla niissä hetkissä, jotka tekevät tästä työstä kaiken sen vaivan arvoista. Olen tyytyväinen - ja utelias huomisesta.
Yksi hoitava puoli tässä on siinä, että nämä ilot ovat tulleet osakseni nyt, kun olen puoliääninen ja kotona kiireinen. Se vahvistaa tuntua, että "kaikki sujuu ihan hyvin" - joskus minusta riippumatta.