Sivut

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

on / off , läsnä / poissa



Eilen oli kokous, jossa keskustellaan tieto- ja viestintätekniikasta.

Ennen kokousta ilmoitetaan, että kunnan taloustilanne on lähes mahdoton.
Yt neuvottelut aloitetaan kunnassa ja kaikki kivet käännetään säästöjen löytämiseksi.

Torstaina hallitus päättää lukion uuden tuntijaon ja todennäköisesti lyö sille kireän aikataulun vuoteen 2016.

Meidän koulussa ei ole ollut sijaisia sairastuneelle opelle taikka pääsyä maksullisiin koulutuksiin hyvinäkään vuosina. Meillä ei ole mitään ylimääräistä.

Sen arvaa, mitä sitten on, jos vielä kiristetään.
Lomautuksia vähintäänkin ja sen sellaista.

No sitten on se kokous, jossa puhutaan tietotekniikkaa.
Minulla ei ole mitään tietotekniikkaa vastaan, voin ihan hyvin digitalisoitua ja mobiilioppia ja vaikka mitä, jos vaan netti toimii ja on laitteita, millä leikkiä.

Kilahdan kuitenkin kokouksessa vähän
tietotekniikkapainotuksesta ja yhden asian ylivallasta

Haluaisin tukea muillakin aluilla, tarkoitan.

Se on huolestuttavaa, että en osaa käyttää exceliä.
Tämä on valtakunnan virallinen huolenaihe.
Se, että en mahdollisesti jaksa kohdata oppilaitani tai osaa olla taitavalla tavalla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan, ei huolestuta ketään. Siihen ei ole saatavissa mitään resurssia, eikä sitä myöskään työyhteisössä mitenkään pohdita tai tueta...
Minulla on kymmenen muutakin riittämättömyyden aihetta, kuin excelin osaaminen.
Entä jos ne ovat oikeasti tärkeitä asioita? Eikä kukaan puhu niistä? Entä jos millekään muulle ei ole tilaa, eikä tukea, entä jos kaikki muu jää sivuun,

yksin koettavaksi, sanoitettavaksi, selvittäväksi, jaksettavaksi?

Entä jos minä en ole vain herkkä yksittäinen minä, jossa on jotain vikaa, 
vaan olen, se herkkä tunnelmien poimija,
joka yrittää sanoittaa sitä, mitä muutkin jotenkin kokevat?

Siis vaikka se, joka saa kesken päivän jonkinlaisen fyysisen sairausuupumuskohtauksen ja on päivän poissa ja jatkaa taas?
Tai se joka huokaisee joka välissä ja viestii kiirettä, stressiä, huolta...
Tai se, joka sanoo, että melkein itkettää, kun ajattelee tätä kaikkea, että hän vielä ajattelisi, että se ihminen on tärkein ja se kohtaaminen ja se ihmisenä toiselle... ja sisällöt, oikeat asiat, ymmärtäminen...
Ehkä sekin, joka johtavasta asemasta viestittää, että valittaa ei pidä, eikä puhua asioista väärällä sävyllä, että hyvä kun meillä sentään on töitä ja tehdään kaikissa olosuhteissa korkeatasoista opetusta ja ollaan melkein pelkästään erinomaisia.

Tänään sain koulussa halauksen ja
tiedän, että en ole ainut.

Mutta en jaksaisi tätä.
Kasataan ylimääräistä vaikeutta,
kun se ihan perusasia jo oma kenttänsä,
jota ajatellessa saa yhden työuran hyvin kulumaan
ja silti ymmärtää vasta osan.







keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Työ, työ, työ

Kummasti hiertää tuo työ.

Tänään mietin burnoutin tunnuspiirteitä, joita opiskelin joskus kauan sitten yliopistossa...
työlleen omistautunut työntekijä ihmissuhdeammatissa
vähitellen väsyy, 
jaksaa jonkinaikaa kompensoida yrittämällä enemmän, 
yrittämällä jotakin uutta, 
jossain vaiheessa alkaa kyynistyä...
työ ei tuota samaa iloa kuin ennen, 
mikään ei tunnu kovin palkitsevalta, riittävältä, 
epäkohdat ja epäonnistumisen tai riittämättömyyden tunne korostuu.... 

En usko, että olisin burnoutissa,
mutta pelottavan tarkasti tuo yllä kuvattu sopii tämän syksyn työfiiliksiin. 

Aina olen ihmetellyt sitä, että opettajan työ on vaativa ihmissuhdeammatti,
jossa työnohjausta tai muuta mahdollisuutta reflektoida omaa tekemistä ei ole millään tapaa järjestetty. Minulla on ihan mukava työyhteisö, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta siellä on nyt ollut aina vaan vähemmän mahdollisuuksia keskustella ja reflektoida olennaisia asioita, esim. sitä miten jaksetaan, miltä työ tuntuu, miten käsitellään sitä raskasta puolta työssä, jota ei millään kikoilla saa ratkaistua pois. Keskitymme kollektiivisesti olemaan päteviä edelläkävijöitä hyvämaineisessa koulussa, jossa opiskelijat viihtyvät. Vältämme oikein tietoisesti ongelmakeskeistä puhekulttuuria. 

Aiempi yhteisön pedagogisen reflektion aika käytetään nyt tietoteknisiin valmiuksiin.

Ei siinä oikein ole tilaa sanoa, että mikähän nyt on, kun työ ei tunnu kovin palkitsevalta,
eikä ole kiva lähteä aamulla opettamaan.

Eikä se edes ole koko totuus.

Mutta se, että tällaiselle ei ole mitään tilaa - käsitellä sitä, päästä yli.
Jokainen miettii yksin mielessään.

Ja tietystin jokaisen yksilön sotkut sekottuvat hänen elämänsä muihin sotkuihin...

Minä olen nyt vähän kyynisyyteen taipuvainen ja synkkä.
Menen kohta koululle ja yritän olla olematta sitä, kohdata ihmiset ja opettaa entiseen malliin tai kehittää jotakin uutta ratkaistakseni jotakin, jota en oikein ymmärrä ja
ja jonka ymmärtämiseen haluaisin tilaa ja tukea.

Sanonpa sen nyt edes täällä. :-).








lauantai 1. marraskuuta 2014


On jonkinlainen taite.
Mietin paperille koottuja sanoja ja niiden
jättämistä taakse.
Mietin tulevia asiallisia sanoja, valtavaa palapeliä,
loputtomia työtunteja, elämän tasapainottamista
sen kaiken keskellä.
Odotan muiden päätöksiä ja eleitä,
mutta on olo, että valmistautuminen
täytyy aloittaa nyt.

Luen kirjaa introversiosta.
Takana on herkillä vietettyjä opetustunteja,
pahassa se on herkkyyttä ympäristölle ja omille kokemuksille,
hyvässä se on herkkyyttä ympäristölle ja omille kokemuksille.
Kirjassa (Susan Cain: Quiet) on tavoitettu jotakin tästä.

Tuntuu hyvältä, että on olemassa kokonaan
omilla ehdoilla tehtyjä sanoja. Vaikka se jäisi siihen,
niinkuin varmaan jääkin, kun tulee tämä toinen, joka kuitenkin
enemmän se, mitä jo osaan.
On paluun tunnettakin tuossa toisessa.
Ihan hyvällä tavalla,
vaikka paineitakin ja riittämättömyyttä,
mutta missäpä ei sitä olisi, ei missään.

Olen yksin kotona ja on ihan hyvä olla,
luen ja katson televisiota ja annan kaiken olla silleensä.







keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Olen ollut pitkään niin hiljaa,
koska olen yrittänyt opetella kirjoittamaan runoja.

Erikoinen matka.
Sanoista täällä sanoihin, jotka yrittävät olla olemassa tästä välittömästä, henkilökohtaisesta asiayhteydestä irrallaan.

Olen myös lukenut vähän enemmän runoja kuin aiemmin.
Monet runot tuntuvat vierailta ja käsittämättömiltä.
Joskus mietin, etteivät omat sanani varmaankaan ole sitä, mitä pidetään kirjallisuutena.

Olen havainnoija ja mielikuvittelijakin vähän.
Mutta en ole paneutunut kirjallisuuteen,
enkä yritä uudistaa ilmaisua tai tutkia sen rajoja.

Kirjoittaminen on silti ollut tärkeää. Totuudellisuuden vaatimuksesta vapautuminen ja se, että osa teksteistä tosiaan muistuttaa runoa, ovat olleet tärkeitä kokemuksina.
Ja osa teksteistä tuo minulle iloa.

Uuden oppiminen ja opetteleminen,
sekin on niin hyvää.

En tiedä, minne kirjoittaminen tästä etenee.
Ehkä palaan tänne miettimään. Tai kirjoitan lisää runoja tai
molempia.

Mediasta luen, että runous on marginaalista ja että on runouden kultakausi.
Tiedä sitten.



keskiviikko 20. elokuuta 2014

Viime viikon maanantaina kirjoitettua

Taivaalle nousee superkuu ja minun lapseni menee kouluun ensimmäiselle luokalle huomenna kello kahdeksan. Tänään hän ei saa unta, tänään hän pelästyy, kun kukaan ei tule, vaikka hän huutaa. Sanon hänelle, ettemme jätä häntä yksin, että autamme kaikessa, että kaikki on meille mahdollista — ei tuota viimeistä en sano, koska sitä en usko, niin hauraita me olemme kuitenkin, niin paljossa kaiken armoilla. On luvattu sadetta juuri minun kyläni päälle, kolme paksua pisaraa sääkartassa, kolme pisaraa tarkassa rivissä pääni päällä, minun kyläni päällä. 

Menen huomenna kouluun. 
En halua opettaa. 
En halua sanoa mitään, mitä en halua sanoa. 
Mutta en voi olla runossa ja runototuudessa kaiken aikaa, en niin rehellisesti kuulolla, en niin villisti oma itseni. 

Pitää kuunnella tarkasti,
mutta jokin sanoo, että pitää tuottaa meteliä,
mutta en usko, en usko itsekään. 

Pitää tuottaa hiljaisuutta. 

Oppiminen vaatii ajattelemista. Ajatteleminen vaatii keskittymistä ja hiljaisuutta. 
Pitää tuottaa hiljaisuutta, jossa ajatukset syntyvät. 


Aion olla vähän erikoinen. 

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Viikonloppu on ollut asettumista kotiin ja omaan itseen ja jotenkin olen vähän asettunut sen työroolinkin suhteen. Kaikessa on niin paljon ihanteita ja toisaalta elämä nyt sitten on mitä on, rosoista ja erittäin epätäydellistä, pursuavia sukkaläjiä ja vaatteita, jotka eivät mahdu päälle ja suunnitelmia, jotka eivät toteudu ja niitä oppitunteja joilla kailotan ajattelemisen sijaaan...

Lähden uuteen viikkoon vähän paremmasta rauhasta,
vaikken nyt levollisuudesta ihan menisi puhumaan.

Kirjoittaminenkin auttaa. Auttaa, kun ajattelee asiat sanoiksi.
Auttaa, kun on ajatellut sanoiksi, niin sitten on helpompi myös sanoa toiselle silloin, kun mahdollisuus tuen saamiseen.

Huomenna aion mennä rosoisuuden muistaen ja ne hyvät mielessä, mitä yritän edistää.
Aion laskea niin moneen kuin tarvitaan ja aion nähdä hyvää.




torstai 14. elokuuta 2014

Olen palannut...

Olen palannut Suomeen ja pikku hiljaa palannut arkeen, siihen tavalliseen omaan elämään.

Haluan taas myös kirjoittaa tänne, vaikka on aika sanaton olo.

Aika Saksassa lipuu päivä päivältä kauemmaksi meistä, vaikka matkan vaikutukset varmasti elävät meissä vielä pitkään. En tiedä, mikä oli vaikuttavampaa: avautuminen, avartuminen, maailman näkeminen vai samaan aikaan kuuluva yksinkertaistuminen, rajautuminen ja asettuminen.

Voiko neljässä kuukaudessa jotenkin muuttua tai niksahtaa paikaltaan siten, ettei enää oikein mahdukaan omaan aikaisempaan koloonsa? 

Töissä minusta tuntuu tältä.
Että olen niksahtanut paikaltani,
en loksahda enää kohdalleen,
hierrän tai puristan,
lonksun tai häviän näkymättömiin.

Ulkoisesti kaikki on ihan kohtuullista. Kohtuulliset opetusmäärät, kivat työkaverit, hyvin johdettu organisaatio, tavalliset, mukavat opiskelijat.
Sisäisesti kaikki tai ainakin lähes kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. Asiat sujuvat, mutta tuntuu mahdottomalta. On hyvääkin ja silti tuntuu siltä, ettei loksahda ja siltä, että lähtisin mieluusti pakoon.

Pääsen onneksi välillä pakoon. Teen lyhennetyä työaikaa ja käyn välillä hakemassa nuorimmaiseni koulusta yhdeltä ja tulemme kotiin ja hän pelaa yläkerrassa itsekseen pehmopallolla maalivahtipeliä ja minulla on sellainen olo, että voisin olla tässä ja tätä ja olla olematta sitä kaikkea muuta.

Aamuisin luen lehdestä, että koulu on liitukaudella ja että kouluissa kärsitään syvemmän asiantuntemuksen puutteesta ja opettajilla ei ole tiedonkäsittelyvalmiuksia ja mitä vielä.
Onneksi esikoinen kertoo yläkoulustaan, että sillä ja sillä opettajalla oli "hyvä asenne" ja että jokin aine innostaa, kun opettaja puhuu näin ja näin...

Minä yritän joka päivä mennä töihin ja luoda tilaa ajattelulle,
yritän olla läsnä vuorovaikutuksessa, yritän olla läsnä niissä asioissa, joista puhun, yritän ajatella ääneen ja tehdä tilaa, avaraa, iloista, syvää ja arvioivaakin tilaa, jossa mieli voi kehittyä ja ajattelua voi harjoitella ja jossa monenlainen voi olla mukana ja säilyä omana itsenään.
Joskus, jos on lukenut liikaa uutisia ja nettikeskusteluja tai opiskelijat puhuvat keskenään, kun puhun tai kun heidän tarinansa ja katseensa liimautuvat minuun niin, etten enää tunne omaa ihoani, tuntuu mahdottomalta; tuntuu, että työssä on ehkä sittenkin kysymys jostakin muusta, jostakin sellaisesta, mitä en tunne omakseni, enkä halua olla tekemässä ja joka sotii minua vastaan.

Joskus ajattelen, että olen sen verran aikuinen jo,
että jos joskus aion tehdä asiat omalla tavallani,
se aika on parasta olla nyt.
Että etsin tavan opettaa juurevasti ja itselleni sopivalla tavalla
ja että sen on lopulta myös oltava tehokkain ja paras tapa,
koska toista kestävää tietä ei oikeastaan voi edes olla.

En halua olla se opettaja, joka vain yhtenä päivänä ei enää tulekaan töihin,
koska seinä nousi vastaan.

Työ on jollain tavalla aina yksinäistä.
Tukea ja reflektointitilaa saisi olla enemmän. Ja rohkaisevia uutisia,
olennaisen näkemistä.





keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Matkallaoloa (kolmas kuukausi)

Joskus täällä asiallisen kerrostalon seitsemännessä kerroksessa
tuntuu vähän siltä, kuin olisi mökillä.
Ehkä se johtuu siitä, että kaikki on yksinkertaistettua,
on vähän astioita ja tavaroita,
asiat ovat niinkuin ne ovat, niitä ei lähdetä säätämään.
Tai siitä, että olemme vain me,
tiivisti ja päivästä toiseen yhdessä ja
lomalla. Kävelemme rannoilla - joen tai maauimalan
ja ihmettelemme eläimiä.
Laitamme yksinkertaista ruokaa.

Joskus taas tuntuu, että olemme italianmatkalla, joka vain jatkuu ja jatkuu.
Aluksi se tuntui avain huikealta, mutta nyt elämysten nälkä on melkein täyttynyt - tai onkin täyttynyt, mutta jaksaa se kuitenkin hieman avata suutaan, kun uutta herkkua on tarjolla.
Viimeiset viikot ovat vielä täynnä matkoja ja elämyksiä.
Jos saisimme tähän väliin viikon rauhallista arkea kotona Suomessa,
jaksaisimme nauttia niistä paremmin.

Yhtäältä tämäkin on arkea.
Olen paljon "yksin" lasten kanssa myös iltaisin.
Yritän tasapainottaa menemistä ja kotona leikkimistä sopivaksi paketiksi, jossa kaikki voisivat (enimmäkseen) hyvin. Mietin netinkäytön rajoja ja yritän sovitella, kun mukaan otetuista (suhteessa) vähistä legoista tulee pojille kiistaa.
Olen ehkä ensimmäistä kertaa lapsenhoitourallani ihan selkeästi siinä tilanteessa, että minulla on liian vähän aikuiskontakteja. En tarvitse paljon, mutta sekin raja voi näköjään alittua.
Puhun lähinnä mieheni kanssa. Hän on paras ystäväni, mutta on se silti vähän yksipuolista...

Sitten on se, että tämä on mahdollisuus, irrottautuminen, käänne, elämysten keräämistä ja lämpöä kun Suomessa sataa lunta. Välimatka ja aika piirtävät sitten tämän ajan kuviin niitä ääriviivoja, joista vielä näin läheltä en saa selvää.








maanantai 16. kesäkuuta 2014

Maanatain mietintämyssystä

Tänään piti olla metsäretki, mutta minä innostuin lukemaan ja lapset innostuivat suunnitelemaan legoista, muovikelmusta ja erinäisistä metalliosista kelluvaa laitetta, jonka avulla voisi pelata Unoa kylpyammeessa. (Vedenkestävät kortit on ennestään.) Nyt lapset ovat olleet varmaan yli tunnin kylpyammeessa leikkimässä ja minä olen lukenut, selaillut nettiä ja miettinyt entistä ja tulevaa elämää...

Tässä kylpyamme-Unon loppuasemointi

Täällä olen keskittynyt elämiseen ja kokemiseen ja vähän myös pakoilemiseen, mutta vähemmän kuuntelemiseen ja kirjaamiseen.

Olemme vielä viisi viikkoa ulkomailla ja tiedän, että ne viikot kuluvat nopeasti.
Tämä ulkomaanjakso on ollut monta vuotta meillä siinä mielessä tiedossa, että tällainen jakso tulee tai oikeastaan ennemmin pitää saada järjestettyä jossain vaiheessa. Nyt se on järjestynyt ja lähestyy loppuaan. Monesta pienestä ja suuremmasta asiasta olemme ajatelleet, että mietitään sitten matkan jälkeen...

Puolen vuoden katko arjessa tuntuu myös jonkinlaiselta mahdollisuudelta muutokseen, kun palaamme tavalliseen arkeen. Ehkä siitä huolimatta solahdamme nopeasti tutuille radoille, mutta ainakin ajatus jonkinlaisesta uudelleen arvioinnista elää.


Ja tietysti kaikki muuttuu aivan väistämättä. Lasten kanssa elämä ei jää koskaan paikalleen.
Minun pienimmäisenikin menee kouluun... Emme ole enää pikkulapsiperhe.

Kevään kuluessa päätin, että olen ensi vuonna lyhennetyllä työajalla eli osittaisella hoitovapaalla. Taloudellisesti sillä on jotain vaikutusta, mutta henkisesti paljonkin. Tiedän, että jaksan hyvin ja todennäköisesti vältän suurimmat työmäärästä johtuvat stressipiikit. Toisaalta kaikki työn rasitus ei synny työmäärästä.
Konkreettisesti lyhennys varmistaa sen, että pääsen kahtena päivänä viikossa viimeistää yhdeltä lähtemään koululta kotiin. Muina päivinä ekaluokkalainen on sitten ip-kerhossa, mutta kolmasluokkalainen tulee kotiin....  Isosisko sitten elää siinä rinnalla isona yläkoululaisena :-).
Ehkä heille on iloa siitä, että tulen kotiin, annan välipalaa ja autan läksyissä...

Työn suhteen on vähän hämmentynyt mieli. Hallitus tekee kohtaa minuakin koskevia päätöksia lukiouudistuksesta. Sähköisiin ylioppilaskirjoituksiin ollaan siirtymässä ja sitä myötä keskustelussa mennään helposti teknologian ehdoilla. Erilaisten ihanteiden ja konkreettistenkin vaatimusten äärellä oma suunta kyseenalaistuu helposti ja on mahdollisuus kokea ikuista riittämättömyyttä. Aion opetella joitakin uusia työkaluja käyttämään nyt, kun niihin on aiempaa paremmin mahdollisuuksia. Mutta jotenkin silti aina, aina, aina kaipaisin sitä levollista ja iloista, suhteellisen paineetonta suhdetta työhön. Hetkittäin siitä on tuntuja, mutta kovin katoavaista se näyttää olevan.

Nyt pitää palata tähän hetkeen näistä tulevaisuusmietteistä. Lapset syövät keittiössä suklaamoussea suklaapartasuina ja taidan liittyä ilonpitoon...



keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Lämpöä

Viidettä päivää peräkkäin lämpötila on yli 30 astetta. Lämpimpänä päivänä 35 jotain...
Tänään piti olla vain 28 astetta, mutta mittari näyttää 31.
Lämpöprofiilikin on erilainen kuin Suomessa: hellelukemissa aamulla ja sitten aika pian ja pitkään korkealla. Ilta ei vielä sanottavasti viilene, aamuyöstä on kylmintä.
Asunnossa ei ole mitään ilmastointia ja kun tuulet on sellaista 1 m/s, ei yötuulestuskaan juuri viilennä.

Tietysti näitä lämpimiä ilmoja on odotettu,
mutta minun makuuni riittäisi sellainen 26 astetta iltapäivällä aivan mainiosti.
On ollut vähän tylsää, kun kävelypäivät siellä sun täällä eivät nyt oikein tunnu houkuttelevilta.

Toisaalta olen sitten ehtinyt lukea. Ja ajatella, että kyllä on ihanaa, kun voi lukea ja melkein ahmia ja vielä saada kirjoja niin helposti käsiinsä. (Täällä olen ostanut osan kirjoista Kindleen.)
Kaipasin jossain vaiheessa kesäkuun alun tyypillisiä hitaita lomanaloittelupäiviä, jolloin ei vielä kovin paljoa tapahdu, mutta työ vain hellittää otettaan ja teen suunnilleen sitä, mitä sattuu mieleen tulemaan ilman korkeampia tavoitteita...
Ehkä nämä ovat nyt niitä päiviä.

Tänään menen kuitenkin kaupungille oli kuumaa tai ei.
Jalat viuhtomaan ja hikisenä kotiin :-).
Lapset menevät uimaan miehen ohjastamina.
Paju näyttää oppivan aika helposti uimaan.