Sivut

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Alkuja ja alkuja...

Uudesta alustani tuli toisenlainen kuin kuvittelin.

Ei se mennyt niin. 

Joudun ihan vakavasti kysymään itseltäni asioita.

Pidänkö itsestäni huolta?
Jos en pidä mistä se kertoo?

Miksi tunteet ovat niin pinnassa?
Mitä johtopäätöksiä siitä pitäisi tehdä?

Kun työ ei tunnu ihan oikeasti palkitsevalta
vaikka mitä tekisi, vaikka hetkittäin kyllä tuntuu
ja vaikka palan sille, palanko loppuun, kuka auttaa,
mitä kukaan, minäkään, voi tehdä?

Kun on ratkaissut asioita niin monta kertaa, että ei enää oikein jaksa uskoa
ratkaisuihin tai ratkaisemiseen?
Jos kysyy samoja kysymyksiä uudellen ja uudelleen?
Ja sellaisia, joita kukaan ei sano ääneen tai edes kirjoita minnekään.
Kun on sellaisissa alitajuisissa tunnevirroissa, jonne mikään "asennoitumisen" ja "analysoinnin" välineistö ei tunnu pääsevän, vaikka pinnan saa niillä rauhoittumaan,
mutta se kestää, minkä kestää.

Koska on tunteita, päätellään, että on uupunut ja saa sairauslomaa epämääräisellä diagnoosilla.

Sitten istuu kotona ja ihmettelee, että mistäs tämä tähän poksahti,
kun en minä nyt ihan niin uupuneeksi ole itseäni kokenut.
Samalla kokee itsensä hiukan ulkoistetuksi työstään
ja omasta elämästään
ja miettii, että mitenhän tämä minun kotona istumiseni nyt sitten ratkaisee asioita suhteessa opettamiseen ja omaan työhön ja työyhteisöön?

Tajuan, tajuan:
parempi levätä nyt, eikä sitten kun on ihan finaalissa ja tarvitsee puolivuotta sairauslomaa toipuakseen vähääkään tai niin finaalissa, ettei toivu ollenkaan.
Mutta minulla kun oli jo olo, että olin löytänyt jonkin suunnan,
sisustin luokakin uudeksi ja
ryhmät tuntuivat mukavilta.
Tämä vähän pilasi sen uuden alun.
Tai minä pilasin sen tai
miten sen nyt ottaa.

Pelkään, että se, joka lukee tämän, ajattelee, että olen väärällä alalla ja varmaan huono opettaja ja sellaista. Että toiset nyt vaan ei sovellu / jaksa ja mitä vielä, pitäisi miettiä ja tehdä sellaista, johon soveltuu.

Tässä on sellaisia valmiita tarinoita tarjolla.
Pitää olla aika tarkka, että kuulee omansa.

Aloitin migreeniestolääkityksen.





maanantai 1. joulukuuta 2014

Joulukuu, ensimmäinen

Uusien alkujen päivä tämäkin.

Yritän aloittaa tänään alusta,
vaikka perjantain isot harmistukset painavat mieltä.

Loppuviikon migreenihuuru yhdistettynä tietokoneisiin, näyttöihin ja projektoreihin, joiden toiminta on käsittämättömällä tavalla ennustamatonta ja joita ei vaan saada korjattua...
johti siihen, että suunnittelin tunteja lennossa, kun viisi eri elementtiä kahdella eri oppitunnilla jäi toteutumatta erilaisten laiteongelmien vuoksi... Suunnittelin tunnit pohjattoman väsyneenä (migreenilääkkeen väsy ja migreenin väsy ja muu väsy) edellisenä iltana, ja koneiden toimimattomuus oli sitten se viiminen pisara.

Kilahdin.
Silleen, että selitän atk-ihmisille ja rehtorille ja kenelle tahansa vastaan tulevalle, että nämä koneet nyt vaan on saatava toimimaan, jos täällä kerran on tarkoitus opettaa digitaalisesti.
Ja että en aio istu yhdessäkään digitaitojenkehittämispalaverissa (joita meillä on viikoittain) ennen kuin infra on kunnossa.

Nyt vähän hävettää.
Vaikeaa on itse arvoida, että oliko asiaa vai menikö yli.
Varmaan meni yli, mutta toisaalta...

Olin jotenkin saanut koeviikolla päätäni järjestykseen opettamisen suhteen. Hyvällä tavalla. Olin aloittamassa uutta jaksoa uudella mielellä.
Nyt sitä uutta mieltä saa taas hakea.

Onneksi uudessa jaksossa tuntuisi olevan kivat ryhmät.
Mutta suunnitelua kyllä haittaa, jos esim. ei voi luottaa siihen, että saa dvd-levyn halutessaan näkymään luokassa.

Onkohan ulkona lunta? Olisipa valkoista, niinkuin joulukuussa kuuluukin.
Saisinpa mieleni käännettyä hyvään. Pysyisi migreeni poissa. Ja kun en olisi ihan näin herkkä ja väsynyt.

Pitäisi kuunnella enemmän.
Ajattelin palailla tänne.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

on / off , läsnä / poissa



Eilen oli kokous, jossa keskustellaan tieto- ja viestintätekniikasta.

Ennen kokousta ilmoitetaan, että kunnan taloustilanne on lähes mahdoton.
Yt neuvottelut aloitetaan kunnassa ja kaikki kivet käännetään säästöjen löytämiseksi.

Torstaina hallitus päättää lukion uuden tuntijaon ja todennäköisesti lyö sille kireän aikataulun vuoteen 2016.

Meidän koulussa ei ole ollut sijaisia sairastuneelle opelle taikka pääsyä maksullisiin koulutuksiin hyvinäkään vuosina. Meillä ei ole mitään ylimääräistä.

Sen arvaa, mitä sitten on, jos vielä kiristetään.
Lomautuksia vähintäänkin ja sen sellaista.

No sitten on se kokous, jossa puhutaan tietotekniikkaa.
Minulla ei ole mitään tietotekniikkaa vastaan, voin ihan hyvin digitalisoitua ja mobiilioppia ja vaikka mitä, jos vaan netti toimii ja on laitteita, millä leikkiä.

Kilahdan kuitenkin kokouksessa vähän
tietotekniikkapainotuksesta ja yhden asian ylivallasta

Haluaisin tukea muillakin aluilla, tarkoitan.

Se on huolestuttavaa, että en osaa käyttää exceliä.
Tämä on valtakunnan virallinen huolenaihe.
Se, että en mahdollisesti jaksa kohdata oppilaitani tai osaa olla taitavalla tavalla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan, ei huolestuta ketään. Siihen ei ole saatavissa mitään resurssia, eikä sitä myöskään työyhteisössä mitenkään pohdita tai tueta...
Minulla on kymmenen muutakin riittämättömyyden aihetta, kuin excelin osaaminen.
Entä jos ne ovat oikeasti tärkeitä asioita? Eikä kukaan puhu niistä? Entä jos millekään muulle ei ole tilaa, eikä tukea, entä jos kaikki muu jää sivuun,

yksin koettavaksi, sanoitettavaksi, selvittäväksi, jaksettavaksi?

Entä jos minä en ole vain herkkä yksittäinen minä, jossa on jotain vikaa, 
vaan olen, se herkkä tunnelmien poimija,
joka yrittää sanoittaa sitä, mitä muutkin jotenkin kokevat?

Siis vaikka se, joka saa kesken päivän jonkinlaisen fyysisen sairausuupumuskohtauksen ja on päivän poissa ja jatkaa taas?
Tai se joka huokaisee joka välissä ja viestii kiirettä, stressiä, huolta...
Tai se, joka sanoo, että melkein itkettää, kun ajattelee tätä kaikkea, että hän vielä ajattelisi, että se ihminen on tärkein ja se kohtaaminen ja se ihmisenä toiselle... ja sisällöt, oikeat asiat, ymmärtäminen...
Ehkä sekin, joka johtavasta asemasta viestittää, että valittaa ei pidä, eikä puhua asioista väärällä sävyllä, että hyvä kun meillä sentään on töitä ja tehdään kaikissa olosuhteissa korkeatasoista opetusta ja ollaan melkein pelkästään erinomaisia.

Tänään sain koulussa halauksen ja
tiedän, että en ole ainut.

Mutta en jaksaisi tätä.
Kasataan ylimääräistä vaikeutta,
kun se ihan perusasia jo oma kenttänsä,
jota ajatellessa saa yhden työuran hyvin kulumaan
ja silti ymmärtää vasta osan.







keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Työ, työ, työ

Kummasti hiertää tuo työ.

Tänään mietin burnoutin tunnuspiirteitä, joita opiskelin joskus kauan sitten yliopistossa...
työlleen omistautunut työntekijä ihmissuhdeammatissa
vähitellen väsyy, 
jaksaa jonkinaikaa kompensoida yrittämällä enemmän, 
yrittämällä jotakin uutta, 
jossain vaiheessa alkaa kyynistyä...
työ ei tuota samaa iloa kuin ennen, 
mikään ei tunnu kovin palkitsevalta, riittävältä, 
epäkohdat ja epäonnistumisen tai riittämättömyyden tunne korostuu.... 

En usko, että olisin burnoutissa,
mutta pelottavan tarkasti tuo yllä kuvattu sopii tämän syksyn työfiiliksiin. 

Aina olen ihmetellyt sitä, että opettajan työ on vaativa ihmissuhdeammatti,
jossa työnohjausta tai muuta mahdollisuutta reflektoida omaa tekemistä ei ole millään tapaa järjestetty. Minulla on ihan mukava työyhteisö, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta siellä on nyt ollut aina vaan vähemmän mahdollisuuksia keskustella ja reflektoida olennaisia asioita, esim. sitä miten jaksetaan, miltä työ tuntuu, miten käsitellään sitä raskasta puolta työssä, jota ei millään kikoilla saa ratkaistua pois. Keskitymme kollektiivisesti olemaan päteviä edelläkävijöitä hyvämaineisessa koulussa, jossa opiskelijat viihtyvät. Vältämme oikein tietoisesti ongelmakeskeistä puhekulttuuria. 

Aiempi yhteisön pedagogisen reflektion aika käytetään nyt tietoteknisiin valmiuksiin.

Ei siinä oikein ole tilaa sanoa, että mikähän nyt on, kun työ ei tunnu kovin palkitsevalta,
eikä ole kiva lähteä aamulla opettamaan.

Eikä se edes ole koko totuus.

Mutta se, että tällaiselle ei ole mitään tilaa - käsitellä sitä, päästä yli.
Jokainen miettii yksin mielessään.

Ja tietystin jokaisen yksilön sotkut sekottuvat hänen elämänsä muihin sotkuihin...

Minä olen nyt vähän kyynisyyteen taipuvainen ja synkkä.
Menen kohta koululle ja yritän olla olematta sitä, kohdata ihmiset ja opettaa entiseen malliin tai kehittää jotakin uutta ratkaistakseni jotakin, jota en oikein ymmärrä ja
ja jonka ymmärtämiseen haluaisin tilaa ja tukea.

Sanonpa sen nyt edes täällä. :-).








lauantai 1. marraskuuta 2014


On jonkinlainen taite.
Mietin paperille koottuja sanoja ja niiden
jättämistä taakse.
Mietin tulevia asiallisia sanoja, valtavaa palapeliä,
loputtomia työtunteja, elämän tasapainottamista
sen kaiken keskellä.
Odotan muiden päätöksiä ja eleitä,
mutta on olo, että valmistautuminen
täytyy aloittaa nyt.

Luen kirjaa introversiosta.
Takana on herkillä vietettyjä opetustunteja,
pahassa se on herkkyyttä ympäristölle ja omille kokemuksille,
hyvässä se on herkkyyttä ympäristölle ja omille kokemuksille.
Kirjassa (Susan Cain: Quiet) on tavoitettu jotakin tästä.

Tuntuu hyvältä, että on olemassa kokonaan
omilla ehdoilla tehtyjä sanoja. Vaikka se jäisi siihen,
niinkuin varmaan jääkin, kun tulee tämä toinen, joka kuitenkin
enemmän se, mitä jo osaan.
On paluun tunnettakin tuossa toisessa.
Ihan hyvällä tavalla,
vaikka paineitakin ja riittämättömyyttä,
mutta missäpä ei sitä olisi, ei missään.

Olen yksin kotona ja on ihan hyvä olla,
luen ja katson televisiota ja annan kaiken olla silleensä.







keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Olen ollut pitkään niin hiljaa,
koska olen yrittänyt opetella kirjoittamaan runoja.

Erikoinen matka.
Sanoista täällä sanoihin, jotka yrittävät olla olemassa tästä välittömästä, henkilökohtaisesta asiayhteydestä irrallaan.

Olen myös lukenut vähän enemmän runoja kuin aiemmin.
Monet runot tuntuvat vierailta ja käsittämättömiltä.
Joskus mietin, etteivät omat sanani varmaankaan ole sitä, mitä pidetään kirjallisuutena.

Olen havainnoija ja mielikuvittelijakin vähän.
Mutta en ole paneutunut kirjallisuuteen,
enkä yritä uudistaa ilmaisua tai tutkia sen rajoja.

Kirjoittaminen on silti ollut tärkeää. Totuudellisuuden vaatimuksesta vapautuminen ja se, että osa teksteistä tosiaan muistuttaa runoa, ovat olleet tärkeitä kokemuksina.
Ja osa teksteistä tuo minulle iloa.

Uuden oppiminen ja opetteleminen,
sekin on niin hyvää.

En tiedä, minne kirjoittaminen tästä etenee.
Ehkä palaan tänne miettimään. Tai kirjoitan lisää runoja tai
molempia.

Mediasta luen, että runous on marginaalista ja että on runouden kultakausi.
Tiedä sitten.



keskiviikko 20. elokuuta 2014

Viime viikon maanantaina kirjoitettua

Taivaalle nousee superkuu ja minun lapseni menee kouluun ensimmäiselle luokalle huomenna kello kahdeksan. Tänään hän ei saa unta, tänään hän pelästyy, kun kukaan ei tule, vaikka hän huutaa. Sanon hänelle, ettemme jätä häntä yksin, että autamme kaikessa, että kaikki on meille mahdollista — ei tuota viimeistä en sano, koska sitä en usko, niin hauraita me olemme kuitenkin, niin paljossa kaiken armoilla. On luvattu sadetta juuri minun kyläni päälle, kolme paksua pisaraa sääkartassa, kolme pisaraa tarkassa rivissä pääni päällä, minun kyläni päällä. 

Menen huomenna kouluun. 
En halua opettaa. 
En halua sanoa mitään, mitä en halua sanoa. 
Mutta en voi olla runossa ja runototuudessa kaiken aikaa, en niin rehellisesti kuulolla, en niin villisti oma itseni. 

Pitää kuunnella tarkasti,
mutta jokin sanoo, että pitää tuottaa meteliä,
mutta en usko, en usko itsekään. 

Pitää tuottaa hiljaisuutta. 

Oppiminen vaatii ajattelemista. Ajatteleminen vaatii keskittymistä ja hiljaisuutta. 
Pitää tuottaa hiljaisuutta, jossa ajatukset syntyvät. 


Aion olla vähän erikoinen. 

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Viikonloppu on ollut asettumista kotiin ja omaan itseen ja jotenkin olen vähän asettunut sen työroolinkin suhteen. Kaikessa on niin paljon ihanteita ja toisaalta elämä nyt sitten on mitä on, rosoista ja erittäin epätäydellistä, pursuavia sukkaläjiä ja vaatteita, jotka eivät mahdu päälle ja suunnitelmia, jotka eivät toteudu ja niitä oppitunteja joilla kailotan ajattelemisen sijaaan...

Lähden uuteen viikkoon vähän paremmasta rauhasta,
vaikken nyt levollisuudesta ihan menisi puhumaan.

Kirjoittaminenkin auttaa. Auttaa, kun ajattelee asiat sanoiksi.
Auttaa, kun on ajatellut sanoiksi, niin sitten on helpompi myös sanoa toiselle silloin, kun mahdollisuus tuen saamiseen.

Huomenna aion mennä rosoisuuden muistaen ja ne hyvät mielessä, mitä yritän edistää.
Aion laskea niin moneen kuin tarvitaan ja aion nähdä hyvää.




torstai 14. elokuuta 2014

Olen palannut...

Olen palannut Suomeen ja pikku hiljaa palannut arkeen, siihen tavalliseen omaan elämään.

Haluan taas myös kirjoittaa tänne, vaikka on aika sanaton olo.

Aika Saksassa lipuu päivä päivältä kauemmaksi meistä, vaikka matkan vaikutukset varmasti elävät meissä vielä pitkään. En tiedä, mikä oli vaikuttavampaa: avautuminen, avartuminen, maailman näkeminen vai samaan aikaan kuuluva yksinkertaistuminen, rajautuminen ja asettuminen.

Voiko neljässä kuukaudessa jotenkin muuttua tai niksahtaa paikaltaan siten, ettei enää oikein mahdukaan omaan aikaisempaan koloonsa? 

Töissä minusta tuntuu tältä.
Että olen niksahtanut paikaltani,
en loksahda enää kohdalleen,
hierrän tai puristan,
lonksun tai häviän näkymättömiin.

Ulkoisesti kaikki on ihan kohtuullista. Kohtuulliset opetusmäärät, kivat työkaverit, hyvin johdettu organisaatio, tavalliset, mukavat opiskelijat.
Sisäisesti kaikki tai ainakin lähes kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. Asiat sujuvat, mutta tuntuu mahdottomalta. On hyvääkin ja silti tuntuu siltä, ettei loksahda ja siltä, että lähtisin mieluusti pakoon.

Pääsen onneksi välillä pakoon. Teen lyhennetyä työaikaa ja käyn välillä hakemassa nuorimmaiseni koulusta yhdeltä ja tulemme kotiin ja hän pelaa yläkerrassa itsekseen pehmopallolla maalivahtipeliä ja minulla on sellainen olo, että voisin olla tässä ja tätä ja olla olematta sitä kaikkea muuta.

Aamuisin luen lehdestä, että koulu on liitukaudella ja että kouluissa kärsitään syvemmän asiantuntemuksen puutteesta ja opettajilla ei ole tiedonkäsittelyvalmiuksia ja mitä vielä.
Onneksi esikoinen kertoo yläkoulustaan, että sillä ja sillä opettajalla oli "hyvä asenne" ja että jokin aine innostaa, kun opettaja puhuu näin ja näin...

Minä yritän joka päivä mennä töihin ja luoda tilaa ajattelulle,
yritän olla läsnä vuorovaikutuksessa, yritän olla läsnä niissä asioissa, joista puhun, yritän ajatella ääneen ja tehdä tilaa, avaraa, iloista, syvää ja arvioivaakin tilaa, jossa mieli voi kehittyä ja ajattelua voi harjoitella ja jossa monenlainen voi olla mukana ja säilyä omana itsenään.
Joskus, jos on lukenut liikaa uutisia ja nettikeskusteluja tai opiskelijat puhuvat keskenään, kun puhun tai kun heidän tarinansa ja katseensa liimautuvat minuun niin, etten enää tunne omaa ihoani, tuntuu mahdottomalta; tuntuu, että työssä on ehkä sittenkin kysymys jostakin muusta, jostakin sellaisesta, mitä en tunne omakseni, enkä halua olla tekemässä ja joka sotii minua vastaan.

Joskus ajattelen, että olen sen verran aikuinen jo,
että jos joskus aion tehdä asiat omalla tavallani,
se aika on parasta olla nyt.
Että etsin tavan opettaa juurevasti ja itselleni sopivalla tavalla
ja että sen on lopulta myös oltava tehokkain ja paras tapa,
koska toista kestävää tietä ei oikeastaan voi edes olla.

En halua olla se opettaja, joka vain yhtenä päivänä ei enää tulekaan töihin,
koska seinä nousi vastaan.

Työ on jollain tavalla aina yksinäistä.
Tukea ja reflektointitilaa saisi olla enemmän. Ja rohkaisevia uutisia,
olennaisen näkemistä.





keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Matkallaoloa (kolmas kuukausi)

Joskus täällä asiallisen kerrostalon seitsemännessä kerroksessa
tuntuu vähän siltä, kuin olisi mökillä.
Ehkä se johtuu siitä, että kaikki on yksinkertaistettua,
on vähän astioita ja tavaroita,
asiat ovat niinkuin ne ovat, niitä ei lähdetä säätämään.
Tai siitä, että olemme vain me,
tiivisti ja päivästä toiseen yhdessä ja
lomalla. Kävelemme rannoilla - joen tai maauimalan
ja ihmettelemme eläimiä.
Laitamme yksinkertaista ruokaa.

Joskus taas tuntuu, että olemme italianmatkalla, joka vain jatkuu ja jatkuu.
Aluksi se tuntui avain huikealta, mutta nyt elämysten nälkä on melkein täyttynyt - tai onkin täyttynyt, mutta jaksaa se kuitenkin hieman avata suutaan, kun uutta herkkua on tarjolla.
Viimeiset viikot ovat vielä täynnä matkoja ja elämyksiä.
Jos saisimme tähän väliin viikon rauhallista arkea kotona Suomessa,
jaksaisimme nauttia niistä paremmin.

Yhtäältä tämäkin on arkea.
Olen paljon "yksin" lasten kanssa myös iltaisin.
Yritän tasapainottaa menemistä ja kotona leikkimistä sopivaksi paketiksi, jossa kaikki voisivat (enimmäkseen) hyvin. Mietin netinkäytön rajoja ja yritän sovitella, kun mukaan otetuista (suhteessa) vähistä legoista tulee pojille kiistaa.
Olen ehkä ensimmäistä kertaa lapsenhoitourallani ihan selkeästi siinä tilanteessa, että minulla on liian vähän aikuiskontakteja. En tarvitse paljon, mutta sekin raja voi näköjään alittua.
Puhun lähinnä mieheni kanssa. Hän on paras ystäväni, mutta on se silti vähän yksipuolista...

Sitten on se, että tämä on mahdollisuus, irrottautuminen, käänne, elämysten keräämistä ja lämpöä kun Suomessa sataa lunta. Välimatka ja aika piirtävät sitten tämän ajan kuviin niitä ääriviivoja, joista vielä näin läheltä en saa selvää.