Sivut

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Lomalla vielä

Olemme nyt muutaman päivän kotona.
Pojat ovat uppoutuneet leikkeihin,
minä en oikein tiedä, mihin uppoutuisin,
olen vaan,
alan miettiä tulevia,
mutta vapaasti ja väljästi.

Olen ollut kolme viikkoa lomalla kaikesta
työstä, kirjoittamisesta ja vähän itsestänikin.
Tekee mieli jo vähän palailla.
Opettaminen on kummallinen työ;
kaipaan siinä jo jotain,
en ehkä niinkään itse tunteja,
mutta suunnittelua, oppimista, ajattelemista;
arjen rytmiä, ehkä vähän työrooliakin, muita aikuisia,
opiskelijoita.

En ole osannut jatkaa kirjoittamista,
koska säikähdin.
Pakenin kai jotenkin.
En tiedä, osaanko aloittaa uudestaan.
Kolme viikkoa ajattelematta mitään riittäisi kyllä...
mutta en tiedä, en tiedä mitä teen.

Olen ollut lomalla ja lukenut facebook-merkintöjä lomista,
minulla ei ole ollut syytä sanoa mitään,
olen odottanut kesää,
saanut häivähdykseltä kiinni, odottanut taas.

Tänään luin lauseen: "When your heart speaks, take good notes." 
Kirjoitti Judith Campbell (mutta luin muualta).
Often my heart does not speak, unless I am listening with a pen in my hand. 




sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Jättänyt itseni sivuun

Luin Siri Hustvedtin kirjaa Vapiseva nainen ja minun tuli ikävä sanoja.
Olemme olleet melkein viikon vanhempieni luona.
En ole kirjoittanut sanaakaan,
enkä lukenutkaan melkein mitään.

Olen valmistanut ruokaa. Se on minun tapani helpottaa talon suruisuutta,
yhdestä suunnasta intensiivistä ja toisesta suunnasta pysähtynyttä.

En ihan vielä osaa olla täällä kokonaan onnellinen.
Ehkä sitä ei voisi odottaakaan.
Lapset värittävät kuitenkin tämänkin maiseman, tekevät kaiken eläväksi ja pulppuavaksi,
säkenöivät ja suunnittelevat.
Pieni iso poikani alkoi itkeä, kun kuuli, että lähdemme huomenna kotiin.

Ajattelen, että minun pitäisi yrittää muistaa, kuka äitini oli ennen,
kirjoittaa ylös, mitä muistan hänestä.
Juuri nyt minun on melkein mahdotonta ymmärtää mitään uutta siitä, mistä olen tullut:
hämärä piirtää rajan,
en näe taaksepäin.
Enkä oikein osaa olla sen kanssa, mitä on nyt.

Olen valmistanut ruokaa ja menettänyt hermoni kerran,
päästänyt hermoni harkinnan edelle,
hätistänyt isäni pois.

Täällä olen yksin, mutta en kuitenkaan rauhassa.
Rakastettu, mutta en läheinen, tunnettu.
Tuosta ensimmäisestä ymmärrän olla kiitollinen. En kirjoita tätä valittaakseni,
vain katsoakseni, mikä on totta.

Kun menen kotiin, kaikki mitä olen, ympäröi minua.
Täällä olen itsekin jättänyt itseni sivuun.





lauantai 16. kesäkuuta 2012

Alkukesän kuulumisia

Kohta on juhannusviikko.
Nämä ensimmäiset viikot olemme olleet kotona.
Olen yrittänyt aamuisin vähän miettiä ja kirjoittaa. (Kohta lopetan ja alan oikeasti lomalle.)
Lapset ovat hälisseet ympärillä ja hetkittäin olen ajatellut, ettei paremmin voisi ollakaan.
Jo kahden viikon aikana lapset ovat tulleet lähemmäksi, on ollut ojennettuja käsiä ja sylihetkiä, pyyntöjä ja avunsaanteja, kiitoksia ja kiukkuja.
Aivan varmasti menetän, menetämme jotakin tavallisessa kiireen täyttämässä arjessa.

Mintun ystävät ovat olleet meillä, mikä on tavallaista,
Timotein ystävä myös (ja Timotei hänellä), mikä on uutta ja ilahduttavaa.

Olen tarkistanut linjoja kesäarkeen sopivaksi.
Sanon kyllä, jos ei ole syytä sanoa ei.
Opetan tapoja; odotan sellaista perusarvostusta.
(Kiemurtelin yhden yökylävieraan kanssa, joka teki yhtä sun toista sellaista, mitä meillä ei oikein voi tehdä.)

Timotei ja Paju leikkivät päivät pitkät yhdessä.
Tosin Paju (4 v.) haluaa aina ehdottomasti myös pelata tietokoneella Angry Birdsiä koko peliaikansa umpeen ja kinuaa sen jälkeen muita pelamaan, jotta voisi katsoa vierestä.  (Esikoinen ei ollut saman ikäisenä varmaan edes koskenut vielä tietokonepeleihin.)

Höpsähdän itsekin välillä peleihin. Tällä kertaa vuorossa oli Radiant Defence.
Sain siitä jo rauhan (ja lomatunnelmaa noiden aamuheräämisten vastapainoksi).


Tänä kesänä on selvästi pelattu muutenkin entistä enemmän pelejä.
Pojat eivät pidä häviämisestä, kumpikaan. Aluksi asiasta syntyi parku,
mutta sitten keksittiin keinot:
Afrikan tähteä etsivätkin nyt useimmiten possu ja punainen Angry, joiden peliä pojat ohjailevat. Pettymykset on helpompi sietää vähän etäännytettyinä. Lisäksi pehmopelaajien suhteen lojaalisuus ei ole niin tarkkaa. Tarvittaessa voi aina olla vähän enemmän sen voittajan puolella :-).

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Ne aamut...

Aamut eivät ole sujuneet ihan niinkuin ajattelin.
Minulla on ollut molempina aamuina seuraa jo vähän kuuden jälkeen.

Olen kirjoittanut silti.

Minulla ei ole varaa pitää yllä odotusta häiriöttömästä kirjoittamisajasta.

Vihaiset linnut valtaavat tietokoneeni kesken tekstiteon.
Siirryn miniläppärille.
Kirjoitan Pikku kakkosen rytmiin.
Välillä keitän puuroa ja lupaan pelata Muuttuvaa labyrinttia kirjoitettuani tarpeeksi.

Naputtelen aivan raakatekstiä. En hio mitään, en vielä.
Raakateksti onnistuu hälyssä.
Yksittäisen tekstinosan hiominen onnistuu sekin (ehkä).
Molemmat yhtä aikaa --- ei näissä oloissa.

Tänään menen ajoissa nukkumaan.
Kello on edelleen kuudelta soimassa.
Jonain aamuna lapset nukkuvat seitsemään,
tai kahdeksaan, jos oikein hyvin käy.




Kotiäitikirjailija

Kesäkuussa olen kotiäitikirjailija.
Kolme lasta, yksi kirja, paljon k-kirjaimia.

Kirja on vain ajatuksena, aikomuksena.
Lapset ovat hyvin konkreettisesti.

Yritän herätä ennen heitä ja kirjoittaa vähän.
Yritän sivuuttaa pelon ja epävarmuuden ja
kysymykset ja tehdä sen seuraavan asian,
joka on käsillä.



sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Irti päästämisestä ja pedagogisesta rakkaudesta

Eilen jäin lomalle
ja itkin.

Kesken ylioppilasjuhlan (ehkä juhlallisuuksiin liittyvän dramaallisuuden kannattelemana)
otin vastaan sen, minkä yleensä sivuutan ja rationalisoin,
... kuinka olen vuodesta toiseen rakastamisen ja menettämisen aallokossa,
kuinka rakastan ja luovun,
rakastan ja päästän menemään.
Kiinnyn, olen hänen puolellaan, teen jotakin hänen eteensä -
eikä meillä silti ole henkilökohtaista, aidosti vastavuoroista suhdetta -
koska minun tehtäväni on antaa pedagogista rakkautta vaatimatta takaisin muuta kuin ripauksen arvostusta.
En osaa pysyä tarpeeksi etäällä ollakseni suojassa. Sekään ei tuntuisi oikealta, enkä osaisikaan.

Niinpä minä olen läsnä ja rakastan tavallani
ja vuosi toisensa jälkeen suvivirren ja juhlallisuuksien saattelemana menetän ne, joista on tullut minulle tärkeitä.
Minun työtäni on kestää se ja aloittaa aina uudestaan, ja uudestaan.
Joskus ihmettelen, ettei kukaan tunnu puhuvan tästä. Sen jälkeen kun olen tiedostanut sen, mitä tapahtuu (pienessä muodossa jokaisen kurssin päättyessä), näen tämän aivan selvästi.
En usko, että olisin ainoa.
Enkä minä ole tyyppinä sellainen, joka tekisi tätä hommaa jotenkin erityisen tunteella. (Pikemminkin en - suojaan itseäni kuitenkin edes vähän.)

Puhallan haituvaiset siemenet lentoon kämmeneltäni.
Päästän menemään.
Itken. Ja jatkan.

torstai 3. toukokuuta 2012

Vilaus tulevasta

Yksi unelma on paperilla edessäni: ensivuoden työjärjestykset.
Lyhennetty työaika on siinä nyt silmieni edessä.
Pääsen koko vuoden kahtena päivänä viikosta ennen kahta kotiin pienen koululaiseni luo.
Toivon, että Timotei saa osaviikkoisen iltapäivähoitopaikan niille muille päiville.

Muutenkin jää aikaa. Lukemiseen, miettimiseen, kirjoittamiseen.
Tuntuu mukavalta.







maanantai 23. huhtikuuta 2012

Tänään ymmärsin kieltäytyä,
mutta en osannut tehdä sitä tyylikkäästi.
Jäin vähän harmittava olo,
ehkä siksi, että mahdollisuus ei ollut sitä, mitä toivoin sen olevan, ja siksi kieltäydyin;
ehkä siksi, että en osannut pitää ajatuksiani itselläni. Ei olisi tarvinnut sanoa ääneen, mikä siinä oli vikana. Ei olisi riittänyt. 

Haaveita

Tyttäreni haaveilee tulevansa isona opettajaksi. Hän haluaa opettaa äidinkieltä ja kirjoittaa lisäksi kirjoja lapsille. Hän on aikonut opettajaksi niin kauan kuin muistan. Kirjoittaminen on uutta. Luimme tänään hänen kouluaineensa pikkuveljille iltasaduksi.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Merkitsen kalenteriini asioita, joita en tee.
Teen muita.

Tee tuntuu lämpimältä ja hyvältä.
Haen toisen kupillisen.

Olen väsynyt. Ihmettelen, miten jaksan aina vaan
opettaa. Asiat vyöryvät,
vyörytän niitä,
väsyneenä on kiire, eikä muista olla levossa.

Joka paikka tuntuu olevan täynnä papereita
ja kirjoja.
Kirjoissa on ihania sanoja.
Olisin järkyttävän yksinäinen ilman kirjoja.
Haluan, että joku puhuu minulle.

Joka paikka tuntuu olevan täynnä papereita,
ne eivät järjesty kiltisti muistitikuille,
vaan katovat,
nousevat taas esille kuin laineet.
Selaan papereitani, kadotan jotakin, löydän toista.

Merkitsen kalenteriini asioita, joita ehkä teen.
Puristan kädet lämpimän mukin ympärille,
ja ajattelen hetken sanoja, jotka luin tänään.