Sivut

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Matkatunnelmia

Pujahdimme hetkeksi pois, aurinkoiseen Toscanaan.
Meri oli välillä sininen, välillä vihreä.
Pinjametsän varjoisassa tunnellissa oli hyvä levähtää.
Pisan torni yllätti kauneudellaan
ja Firenzen Duomo myös.
Maisemat olivat avaria, värikkäitä, syviä -
nyt kaikki täällä näyttää tasaiselta, yksiväriseltä.

Asuimme paikassa, jossa oli lähinnä italialaisia.
Iltaisin lapsille on järjestetty "baby dance" - laululeikkejä ja tanssikuvioita kunnon biletysmusiikkiin. Timotei oli aluksi epäluuloinen, mutta lähdettyään mukaan letkajenkkaan (!) hän innostui asiasta kovasti.
Suurin osa paikallisista bambiinoista oli kuviossa mukana ainakin puoli yhteentoista joka ilta...

Allergioiden tuomat ruokarajoitukset tulivat tietysti matkalla selvemmin esille. Kotona ne eivät häiritse, olemme niin tottuneet. Päädyimme siihen, että pojille tilattiin ravintoloissa lähes aina sama perusannos: "Penne biancko, no burro, no oil & prosciutto cotto". Onneksi Italialaiset ovat sen verran ylpeitä laadukkaasta ruuasta, ettei heidän kinkuissaan ole soijaa tai muita kummia apuaineita. Huoneiston pikkukeittiössä sitten tehtiin muitakin ruokalajeja.

Paluumatkalla Rooman lentokentälle kiersimme pienen Mount Argentinon kautta. Vuoristoinen saari on oikeastaan kolmen kapean kaistaleen avulla kiinni rannikossa. Sintöimme matkan viimeisen päivän huikein näkymin vuoristoratamaisella tiellä. Tuuli kiidätti hentoisia pilviä vuorenrinteiden yli vain hieman meidän yläpuolellamme...

Olemme matkustaneet perheenä aika vähän ja tällä matkalla saimme nähdä ja kokea niin monenlaista... merta, rannikkoa, vuoria, kaupunkeja, uimista, tanssia, ruokaa...
Olen iloinen siitä, että tämä toteutui näin.
Ehkä joskus vielä uudestaan...

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Lokimerkintöjä

Sain naapurilta kassillisen raparperiä.
Vein lapset rannalle.
Olin sosiaalisesti taitamaton: tuijotin vihkooni, en puhunut mitään.

Kävin koululla tekemässä kokeen.
Ostin repun.
Sovitin puseroa, jonka luulin olevan kaunis, mutta ei se ollut.

Laitoin pesukoneeseen vaatteita, joita haluan ottaa matkalle mukaan.
Söin suklaata.
Mietin pelkäämistä, kaiken pelkäämistä, epämääräisen pelkäämistä,
riskejä, jotka sittenkin kannattaa ottaa.

Nostin pankkiautomaatista paljon rahaa.
Osasin kaventaa Mintulle kirpparilta ostamani housut.
Sanoin: "Näin kauniita housuja, jos lähtisi asiakseen etsimään, ei varmaan löytäisi."

Moitin itseäni etäisyyksistä.
En soittanut sille, jolle olin ajatellut soittaa.
Ajattelin sitä, jolle en enää soita vaikka jotain tapahtuisi, vaikka tapahtuisi tärkeää.

Kirjoitin näitä sanoja lastenhuoneen lattialla.
Hengityksen tasaannuttua, hämärän laskeutuessa käänsin kannen kiinni
ja kävelin toiseen huoneeseen.
Suomi hävisi jalkapallossa.

Ikkuna on avara ja vihreä. Mikään ei saa enää peitää sitä.
Olen lomalla.
Odotan aamua, jolloin herään yksin, keitän teen, ajattelen.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Kirskuntaa ja kitinää

Paju pikkuinen huutaa aivan kamalasti, jos joutuu pienestikään pettymään.
Ja joutuuhan hän. Ruoka on väärää, tekemiset on vääriä ja kertakaikkisen väärin on joutua esimerkiksi menemään nukkumaan. Tai herämään väärässä paikassa - tai kuten joskus - väärässä seurassa (...niin, kuvitelkaapa sitä omalle kohdallenne! :-)).
Timotei on enimmäkseen tasainen, mutta osaa hänkin. Hän saattaa romahtaa siitä, että häntä pyydetään hakemaan oma yöpukunsa alakerrasta. Miksi juuri minä? Miksi minä joudun hakemaan yöpuvun, miksei joku toinen voi... Hän on kyllä mielellään auttavainen, jos saa olla sitä täysin omaehtoisesti. Kun Timotei alottaa mölyn, Paju istuu äidin sylissä syömässä rusinoita ja kysyy: "Oletko nyt minuun tyytyväinen?" Äskettäin yli puolen tunnin ulinakonsertin järjestäneenä hän siirtyy jo mieluusti sen paremmin käyttäytyvän pojan rooliin.
Minttu ei enimmäkseen huuda. Hän vastaa: "Aivan sama!" Ja toteuttaa iltatoimipyyntöjä irrottamatta katsetta kirjasta, hitaasti ja poissaolevasti.
Nämä rääkyläiset ovat sitten aivan samanaikaisesti ihan kamalan söpöjä,
mutta ei se auta, päässä kiristää ja sykkii,
rappausta putoilee nurmikolle,
halkeilleet hormit paljastuvat.

En tosiaankaan usein ajattele näin, mutta huomenna menen mielelläni töihin ja jätän tämän kitkaisen pesueen toisiin käsiin. Opettajankokouksessa istun takarivissä, selaan kalenteria ja hengittelen syvään. En yhtään naputtele sormia, että pitäisi päästä kotiin. Mikäs siinä on ollessa, ihan omassa rauhassa.

Haaveilen luumupuusta

Viidesluokkalaisena istuin toukokuussa takapihalla, jyrkässä rinteessä olevissa portaissa lukemassa historian kokeisiin. Kevään lämpö oli ihanaa. Taisin nauttia myös lukemisesta. Vieressä kasvoi kaksi luumupuuta, jotka kantoivat runsaan sadon punakeltaisia, kirpeähköjä luumuja.

Nyt istun etupihalla auringossa lukemassa opiskelijoiden töitä. Mietin, voisinko istuttaa pienelle nurmikonpalallemme luumupuun. Haravoin karviaispensaan juureen ruohosilppua. Pensas joutui talvella työkoneen teloihin. Se on kuitenkin sitkeä ja toipuu.

En ole koskaan istuttanut puuta.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Kotiäitikesä

Paju ja Timotei aloittavat tänään lomansa. Kevään aamut ovat olleet etenkin pienimmällä loppua kohti jo kovasti haikeita ja vaikeita. Hän selvästi tarvitsee kotona olemista, minnekkään kiirehtimättömiä aamuja ja oman perheen kanssa olemista. Pajun sylipäivät siis ohjelmassa :-).

Tämän ensimmäisen aamupäivän olen tehnyt töitä heidän pyöriessä leikeissään ja katsoessa lempiohjelmia telkkarista. Vielä yksi pino kokeita on odottamassa illan ja huomisen työrupeamia. Seuraavat pari päivää hoituvat sitten miesten kesken, kun minä ja tytär vielä päättelemme koulutyötä.

Kesän olen enimmäkseen ihan vapaalla. Jotain pientä väkerrettävää on, muttei mitään painostavaan suurta tai kiireistä. Tähän aikaan vuodesta olen aina erityisen tyytyväinen ammatinvalintaani (i.e. ammattiin ajautumiseeni). Olen itsekin aivan kyllästynyt päiväkotiaamuihin, kiirehtimisiin ja väkinäisiin lähtemisiin.

Kahden kuukauden loma vaatii kuitenkin jo ihan oikeasti asettumista, jonkinlaisten kesärutiinien luomista, ruokahuollon parempaa haltuunottoa (etenkin kun on allergisia perheessä) ja jotain muutakin sellaista omaa asennoitumista, josta en nyt ihan saa sanoin kiinni. Lyhyemmän loman voi paremmin viettää ikäänkuin "poikkeusolosuhteiden" merkeissä, kun arkeen kuitenkin palataan melko pian. Meille näitä poikkeusolosuhteita ovat miehen lomaviikot.

Viime vuonna en olettanut loman olevan erityisen rentoa. Tänä vuonna kuvittelen sen olevan hetkittäin jopa sitä. Meidän poikaset ovat nimittäin viime vuoden aikana tuleet hyviksi kavereiksi ja he leikkivät välillä oikein sujuvasti yhdessä. Päiviin voi siis soluttautua yllättävän rauhallisiakin aikataskuja. Yksittäisenä päivänä sellaisten varaan ei kannata paljon laskea, mutta pidemmällä aikavälillä niitä tulee ihan ennustettavasti. Lisäksi minulle on lomaa sekin, että ehdin vähän kiirettömämmin kuunnella lasten asioita, pitää sylissä ja etsiä kadonneita pikkuajoneuvoja...

maanantai 30. toukokuuta 2011

Uudissana

Kamine = kamat ja tamineet

Käyttö: Otetaan Pajunkin kamineet mukaan!

Keksijä: Timotei

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Love Story

Toissapäivänä olin muodollisissa juhlissa hienon miehen rinnalla - hän frakissa, minä iltapuvussa... Ohjelma kesti lähes viisi tuntia. Hienoa, vaihteluna hauskaakin ja aika epätavallista tässä elämässä :-).

Eilen vietin saman hienon miehen kanssa 14. hääpäivää (kevyen juhlistamisen ajankohta oli valittu lastenhoitopalvelun saatavuuden mukaan). Matkalla poikkesimme viemään vanhaa mikroaaltouunia jäteasemalle. Emme tienneet että siellä oli avointen ovien päivä: mikro jätettiin ilman maksua, takakonttin kannettiin ilmaista multaa ja kompostia (kuinka romattista!) - sekä kaksi liljasipulia lajiketta "Love Story".

Tänään istutin Love Storyt.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Paperipäivä

Eilen olin kokouksessa,
jossa parasta olivat portaat ja vanhan kivitalon tuoksu.
Tänään on paperipäivä, kokouspäivä, nimien ja summien kummallinen päivä,
jota odottamaan heräsin jo aamuvarhaisella.
Jos aikaa jää, teen kysymyksiä.
Jos vielä jää aikaa,
haaveilen.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Omin käsin erämaahan

Minulla on paljon papereita, jotka ovat eksyneet tai joilla ei ole kotia. On asioita, joita minun pitäisi arkistoida järjestelmällisesti. Työhön liittyvissä mapeissa on sivukaupalla tietoa ja ideoita, joita en käytä, mutta joista en osaa luopuakaan. Kuitenkin, kun hetken ajan kuvittelin yhden kurssin mapin kadonneen, en ollut pelkästään kauhuissani - olin myös vähän helpottunut.

Tänään etsin yhtä kadonnutta paperipinoa. Löysin vanhaa unohtunutta ja tajusin, että olen ollut ennenkin sitä, mitä olen nyt, aikonut samaa, hapuillut samaan suuntaan, ollut kesken, antanut toisen muodon. Luen jostakin, ettei ole parempaa tunnetta kuin se, että päättää miten haluaa elää ja onnistuu toteuttamaan sen.

Kirjoittaja oli rakentanut talon omin käsin.

Minulla ei ole maata,
mutta kaivan ja kasaan silti.
Ja mietin rakentamista. Mietin niitä, jotka osaavat - ketä he ovat, kuinka he sen tekevät? Arvioin säitä, kustannuksia, parasta rakennusaikaa, pelon punnusten painoa, rohkeuden rippusia.

Pitäisi järjestää paperit, kerros kerrokselta lähestyä työpöydän pintaa. Pitäisi raivata tieltä, keskittyä olennaiseen,
tehdä tilaa ajatella,
avata tyhjä sivu.

Hyvästelin tänään heitä, joille teen työtä.
Syksyllä uudestaan, sanoi yksi heistä.
Niin, minä sanoin, sitten taas tavataan.
Järjestän muistitikun ja niitä papereita, tulen paikalle,
katsotaan, mitä sitten tapahtuu - mitä tapahtuu heissä, mitä minussa.
Se on elävää ja todellista, tärkeääkin.

Mutta miksi se ei riitä? Miksi aina jotakin muuta?
Miksi minä -
miksi juuri minä haluan rakentaa talon erämaahan,
olla yksin,
rakentaa savesta,
rakentaa omin käsin?
Miksi ei riitä, että katson silmiin,
että mapit ovat järjestyksessä ja pöydän pinta näkyvissä? Olisihan se ihan oikeasti tärkeää, että ne paperit löytyvät, kun niitä tarvitaan.

torstai 19. toukokuuta 2011

Tutkimus tekeillä

Paju: Onks tää meiän ensimmäinen elämä? Ei oo ihmisellä kun tää yks elämä. (Miettii ja muistelee aiempia keskusteluja kuolemasta.)

... Otetaanko ne lapset ja aikuiset joskus sieltä ilmasta pois?

Marikki: Ai sieltä taivaasta?

Paju: Niin.

Marikki: Niin... se taivas ei oikestaan oo ilmassa, sanotaan vaan että "taivaassa". Se oikeestaan tarkottaa, että Jumalan luona. Kukaan ei oikein tiedä missä se on. Kukaan ei oikein tiedä, missä Jumala on.

Timotei: Joku tutkija vois joskus selvitää sen, missä se Jumala on.
Onkohan sellanen tutkimus jo tekeillä?