Eikö olenkin kummaa, että jotkut asiat ovat innostavia, rentouttavia ja hauskoja ihan luonnostaan ja ponnistelematta. Sitten taas toisen asiat ovat sellaisia, että niiden olettaisi olevan hauskoja, kuulee olevan toisille tosi hauskoja, mutta jotka eivät kuitenkaan sytytä omalla kohdalla niin helposti ja luontevasti?
Lapsilla ei ole vielä vahvoja käsityksiä siitä, mitä asioita yleisesti pidetään hauskoina ja rentouttavina. Heissä näen selvästi sen, miten sisäinen motivaatio ja kiinnostuneisuus ohjaa kutakin puuhastelemaan itselle innostavien ja palkitsevien asioiden kimpussa.
Omalla kohdallani tilanne on vaikeampi. Saatan olla vieraantunut siitä, mikä minulle on luonnostaan hauskaa ja ohjautua sen pohjalta, minkä oletan olevan hauskaa. Minulla on kerrankin aikaa, kun nyt olen sairauslomalla.
Voin tehdä asioita, joita haluan tehdä (tietyissä rajoissa). Etukäteen ajattelin, että kun olen toipumassa kotona ja mahdollisesti liikkuminen on aluksi hankalaa, niin haluan katsoa elokuvia. En ole pitkiin pitkiin aikoihin voinut katsoa rauhassa elokuvia. Nyt olen katsonut jo useamman ja huomaan, että eivät ne sytytä minua sellaisella tavalla, jota odotin.
Olen lukemassa Gretchen Rubinin kirjaa The Happiness Project. Gretchen kirjoittaa omia kokemuksiaan tästä samasta asiasta. On asioita, jotka voisivat olla innostavia, kiinnostavia ja hauskoja - ja ovatkin sitä jossain määrin - mutta jotka eivät välttämättä ole niitä, joista itse innostuu sillä välittömimmällä ja luontevimmalla tavalla. Minusta kuulostaa hienolta, jos joku kertoo blogissaan viettäneensä iltaa hyvää elokuvaa katsellen. On helppo ajatella, että haluaisin olla sellainen ihminen, joka on kiinnostunut hyvistä elokuvista ja tietynylaisesta kirjallisuudesta...
Voi olla vaikea hyväksyä omalla kohdalla, että kertakaikkiaan nyt vain on niin, että ne juuri tietynlaiset jutut sytyttävät eniten, vaikka niitä kiinnostuksenkohteita ei ehkä ole osannut nimetä tai arvostaa samalla tavalla.
Toisaalta voi myös olla, että nämä jutut ovat jääneet asiallisen työkeskeisen elämän ja ajanpuutteen jalkoihin ja uinuvat jossakin vallan tunnistamattomina.
Kun itse rupesin miettimään omian luontaisia hauskuuden lähteitäni, löi pääni vähän aikaa aivan tyhjää. Sitten aloin vähitellen saada langanpäästä kiinni. Haastattelin myös perheenjäseniä aiheesta. Tässä vähän tuloksia:
Kuopus jäi vielä vähän sanattomaksi, mutta nämä ainakin:
- keinuminen
- kukkien kasteleminen mökillä
Keskimmäinen:
- pikkuveljen kanssa uusilla synttärilahja-autoilla leikkiminen
- legoilla rakenteleminen
- piirtäminen
Esikoinen:
- voimistelu ja tanssiminen
- päättelytehtävien miettiminen
- askartelu
- eläimet
- esittäminen
- joskus lukeminen
Mieheni 9 -vuotiaana:
- legoilu
- pallopelit
- matkustaminen
- urheilun katsominen
ja sama mies vähän myöhemmin:
- huumorin viljely omassa blogiverkostossa
- luennointi
- perheen kanssa höpsöttely
- pallopelit ja pallopelien katsominen
- matkustaminen
- pienet remonttipuuhat (= isojen legoja)
Marikki
- tiedon hakeminen, lukeminen
- hyvät lastenkirjat
- luovis sanoilla, äänellä, keholla, kuvilla tms.
(tätä ovat esim. hyvän kirjan lukeminen dramaattisesti ääneen, valokuvakansion kokoaminen, kollaasikuvitus kalenterin kanteen tai sanojen järjesteleminen kokemusta kuvatessa...)
- lasten kanssa keskusteleminen
- vauvojen naurattaminen
- silittely ja sylittely
Mikä sinusta on hauskaa?
tiistai 9. marraskuuta 2010
maanantai 8. marraskuuta 2010
Ainutkertaista elämää
On paljon hyvää.
Olen katsellut valokuvia.
Noin kolmen vuoden ajalta kuvat ovat olleet pelkästään koneella,
mutta nyt olen tartunut asiaan ja etsinyt niistä paperille laitettavaa.
Valokuvat näyttävät, miten paljon olen unohtanut,
miten lapseni ovat muuttuneet silmieni edessä
ja senkin, että kolmevuotiaan kasvoilta on jo tunnistettavissa
samat, nyt niin tutut, katseet ja ilmeet.
Olen kiitollinen kuivista, jotka tekevät minut yhä uudelleen ja uudelleen kiitolliseksi näistä ihanista lapsista, jotka olen saanut elämääni.
Pikkuiseni, pienimmäiseni (jota en saa ääneen pieneksi sanoa :-)) täytti eilen kolme vuotta!
Minusta se on aivan mahtavaa! Rakastan leikki-ikää ja leikki-ikäisiä! Ja aivan erityisesti rakastan tätä omaa pientä ihanaa nauravaista, huumorintajuista, hyväntahtoista ja omapäistä kullannuppuani!
Oi tätä elämää, että hänetkin minulle annettiin!
Hänelle on ollut kovin tärkeää olla kaksivuotias, näyttää kahta sormea ja sanoa, että minä olen näin iso. Niinpä kuopus ei ole vielä oikein hyväksynyt iänmuutosta, vaan sanoo nyt olevansa kaksi-kolmevuotias ja että hän "ihan kohta" sitten on kolmevuotias. Hän ei taida oikein välittää näin äkillisistä muutoksista :-).
Hyviin asioihin luen myös kirjan, jonka lukemisen olen aloittanut lasten kanssa. Kirjan nimi on Desperon taru ja kirjoittaja Kate DiCamillo. Emme ole vielä alkua pidemmällä, mutta olen innoissani. Kaikki (ehkä pienintä lukuunottamatta) ovat kiinnostuneita alun juonen virittelyistä, luvut ovat lyhyitä - vaikka kirja on pitkä - ja teksti asettuu mukavasti ääneen luettavaksi. Tiedossa houkuttavia iltasatuhetkiä.
Pientä pakkasta, syyshymyä, syysaurinkoa.
Olen katsellut valokuvia.
Noin kolmen vuoden ajalta kuvat ovat olleet pelkästään koneella,
mutta nyt olen tartunut asiaan ja etsinyt niistä paperille laitettavaa.
Valokuvat näyttävät, miten paljon olen unohtanut,
miten lapseni ovat muuttuneet silmieni edessä
ja senkin, että kolmevuotiaan kasvoilta on jo tunnistettavissa
samat, nyt niin tutut, katseet ja ilmeet.
Olen kiitollinen kuivista, jotka tekevät minut yhä uudelleen ja uudelleen kiitolliseksi näistä ihanista lapsista, jotka olen saanut elämääni.
Pikkuiseni, pienimmäiseni (jota en saa ääneen pieneksi sanoa :-)) täytti eilen kolme vuotta!
Minusta se on aivan mahtavaa! Rakastan leikki-ikää ja leikki-ikäisiä! Ja aivan erityisesti rakastan tätä omaa pientä ihanaa nauravaista, huumorintajuista, hyväntahtoista ja omapäistä kullannuppuani!
Oi tätä elämää, että hänetkin minulle annettiin!
Hänelle on ollut kovin tärkeää olla kaksivuotias, näyttää kahta sormea ja sanoa, että minä olen näin iso. Niinpä kuopus ei ole vielä oikein hyväksynyt iänmuutosta, vaan sanoo nyt olevansa kaksi-kolmevuotias ja että hän "ihan kohta" sitten on kolmevuotias. Hän ei taida oikein välittää näin äkillisistä muutoksista :-).
Hyviin asioihin luen myös kirjan, jonka lukemisen olen aloittanut lasten kanssa. Kirjan nimi on Desperon taru ja kirjoittaja Kate DiCamillo. Emme ole vielä alkua pidemmällä, mutta olen innoissani. Kaikki (ehkä pienintä lukuunottamatta) ovat kiinnostuneita alun juonen virittelyistä, luvut ovat lyhyitä - vaikka kirja on pitkä - ja teksti asettuu mukavasti ääneen luettavaksi. Tiedossa houkuttavia iltasatuhetkiä.
Pientä pakkasta, syyshymyä, syysaurinkoa.
perjantai 5. marraskuuta 2010
Entertainment the English way
torstai 4. marraskuuta 2010
7/30
Onneksi ajatteleminen ja kirjoittaminen auttaa!
Aamun postauksen jälkeen minulla oli aikaa.
Kävin suihkussa kaikessa rauhassa
ja asetuin sitten töihini kaikessa rauhassa,
ja pysyin niissä kaikessa rauhassa...
Huomenna jatkan tekemistä. Ihan rauhassa (toivon).
Illalla lähden ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen perheen kanssa jonnekin...
Siis minnepä muualle kuin kauppaan viikonlopun ostoksia ja synttärivalmisteluja varten. :-)
Aamun postauksen jälkeen minulla oli aikaa.
Kävin suihkussa kaikessa rauhassa
ja asetuin sitten töihini kaikessa rauhassa,
ja pysyin niissä kaikessa rauhassa...
Huomenna jatkan tekemistä. Ihan rauhassa (toivon).
Illalla lähden ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen perheen kanssa jonnekin...
Siis minnepä muualle kuin kauppaan viikonlopun ostoksia ja synttärivalmisteluja varten. :-)
Ajan ahtautta ja ahneutta
Miten on mahdollista, että minusta tuntuu
ettei ole aikaa,
että tulee kiire,
että aika valuu sormien välistä,
vaikka olen päivät kotona vielä useamman viikon?
Olenko niin tottunut mittaamaan ja suunnittelemaan ajassa,
etten osaa vain olla siinä, kun sitä kerrankin on?
Johtuuko tämä vain siitä, että kannan työhommia niin raskaasti mukanani, etten pääse vapaaksi ajan paineesta?
Vai onko kuitenkin niin, ettei aikaa koskaan ole, ei koskaan tarpeeksi, että aika on aina niin arvokasta, niin kuluvaa ja virtaavaa, että rauhattomuuteni vain sanoo totuuden siitä, että aikaa on rajallisesti, enkä minä edes tiedä, kuinka paljon, minun kohdallani?
Vai onko niin, ettei aikaa koskaan ole - ei koskaan sen enempää tai vähempää, vaan aina saman verran, tämän hetken verran ja on vain kysymys siitä huomaanko sen ajan, joka on annettu ja joka on minussa ja ympärilläni, ja jota mikään ei voi vähentää, mutta josta en myöskään voi mitenkään pitää kiinni?
Minä suunnittelen työskeni ajan tehokasta käyttämistä. Asettelen tapahtumia pidemmälle ja lyhyemmälle aikajänteelle. Olen aina rakastanut kalentereita. Tosin tänä vuonna olen ottanut pieniä askelia muuttaakseni suhdettani kalenterin tahdittamaan aikaan. Ostin pienen kalenterin. Ja ainakin alkusyksystä käytin tietoisesti vähemmän aikaa kalenteria katsellen.
Katse kelloon,
katse kalenteriin;
onko minulla vielä aikaa
milloin minulla on aikaa
onko kaikki aika varattu
onko ajassa ahtautta?
Ajassa tuntuu usein olevan ahtautta,
olen tottunut siihen,
se on jonkinlainen perustunnetila, joka vallitsee silloinkin, kun sille ei ole varsinaista syytä.
Tosiasiassa en ole ollut koko syksynä erityisen kiireinen.
Minulla on ollut työtä, mutta minulla on myös ollut aikaa muuhun.
Silti olen kokenut ajan ahtautta.
Ajan ahtaus on siis muuta kuin kiirettä.
Ehkä kysymys on riittävyyden ja niukkuuden mielialasta, josta luin Brené Brownin kirjasta.
Aikaa tuntuu aina olevan liian vähän, koska lähestyn asiaa niukuuden näkökulmasta.
Alan helposti ajatella: Viikko on jo kulunut, enää kolme viikkoa ja yksi mene kokeiden korjaamiseen, toinen menee kirjoitustöihin ja toipuakin pitäsi... enkä ole vielä tehnyt montaakaan asiaa, enkä edes osaa nyt nauttia tästä, aika menee hukkaan ja minä vaan...
Älytöntä sisäistä puhetta.
Ahdasta.
Riittävyyden näkökulmasta voisin ajatella aivan toisia - ja yhtä tosia - ajatuksia.
Vaikka näin:
Olen toipunut leikkauksesta nyt viikon. Olen saanut levätä niin paljon, kuin olen tarvinnut. Olen katsonut kolme elokuvaa, mistä olin etukäteen haaveillut. Olen lukenut vähän. Pikkuhiljaa voin alkaa lisätä ulkona liikkumisen määrää. Niille asioille, joita minulla on tänään tehtävänä on tarpeeksi aikaa. Ne asiat, joita en tee, enkä voisikaan tehdä tänään, voin siirtää levollisesti myöhemmäksi. Ne löytävät oman paikkansa ja aikansa. Minun ei tarvitse huolehtia niistä.
Ajan ahtaus voi johtua myös aika-ahneudesta.
Haluaisin - hieman omituisesti - että minulla olisi paljon aikaa, joka ei menisi mihinkään. En haluaisi antaa aikaani pois, en käyttää sitä johonkin. Haluaisin säilöä ja varastoida ja pitää omanani! Minun! Mihin sitten aikaani käytänkin, sehän olisi minulta pois, luovuttaisin sen, menettäisin, joku ottaisi sen minulta! Hukattua aikaa, hyödytöntö, palkkiotonta...
Jos saisin ahmaistua ajan omakseni, sekö sitten hellisi ja palkitsisi minua? Mitähän minä siitä kahmimastani ajasta hyötyisin? Tuijottaisinko tyhjänä eteeni syli täynnä aikaa, aikaa, aikaa?
Onko minusta, joka en ole (kovin) rahanahne, tullut aika-ahne?
Minähän en voi tehdä tiettyjä asioita, koska ne voisivat kuluttaa aikaa (jota minulla oletettavasti ei siis ole tarpeeksi). Tällainen ajan ahneus on vähintään yhtä hullua kuin rahan perässä juokseminen, ellei hullumpaa. Aikahan ei oikeasti varastoidu minnekään, eikä edes ajalla ole mitään erityistä itseisarvoa - sellaisenaan se on vain tyhjyyttä.
Olen paljossa priorisoinut aikaa. Ennemmin enemmän aikaa, kuin enemmän rahaa.
Enemmin vähemmän, jotta jäisi aikaa. Ennemmin tehokkaammin, jotta jäisi aikaa.
Nämä ovat ihan tavallisia slow life arvoja ymmärtääkseni.
Tarvitsen näkökulman muutosta.
Entä jos aika on, niinkuin rakkaus, merkityksellistä vain pois annettuna?
En voi varastoida aikaa.
En voi myöskään kalenteria katsomalla tietää kunkin hetken arvoa.
Väljä kalenterisivu ei välttämättä tarkoita ajan avaruutta,
eikä hetkessä oleminen kysy, mitä kalenteriin on kirjoitettu.
Levottomuus on minussa.
Ei sekään ole ajan syy, ei vähyyden, ei runsauden.
Eikä aika itsessään ole tärkeää,
oleminen ja tekeminen
ehkä on.
ettei ole aikaa,
että tulee kiire,
että aika valuu sormien välistä,
vaikka olen päivät kotona vielä useamman viikon?
Olenko niin tottunut mittaamaan ja suunnittelemaan ajassa,
etten osaa vain olla siinä, kun sitä kerrankin on?
Johtuuko tämä vain siitä, että kannan työhommia niin raskaasti mukanani, etten pääse vapaaksi ajan paineesta?
Vai onko kuitenkin niin, ettei aikaa koskaan ole, ei koskaan tarpeeksi, että aika on aina niin arvokasta, niin kuluvaa ja virtaavaa, että rauhattomuuteni vain sanoo totuuden siitä, että aikaa on rajallisesti, enkä minä edes tiedä, kuinka paljon, minun kohdallani?
Vai onko niin, ettei aikaa koskaan ole - ei koskaan sen enempää tai vähempää, vaan aina saman verran, tämän hetken verran ja on vain kysymys siitä huomaanko sen ajan, joka on annettu ja joka on minussa ja ympärilläni, ja jota mikään ei voi vähentää, mutta josta en myöskään voi mitenkään pitää kiinni?
Minä suunnittelen työskeni ajan tehokasta käyttämistä. Asettelen tapahtumia pidemmälle ja lyhyemmälle aikajänteelle. Olen aina rakastanut kalentereita. Tosin tänä vuonna olen ottanut pieniä askelia muuttaakseni suhdettani kalenterin tahdittamaan aikaan. Ostin pienen kalenterin. Ja ainakin alkusyksystä käytin tietoisesti vähemmän aikaa kalenteria katsellen.
Katse kelloon,
katse kalenteriin;
onko minulla vielä aikaa
milloin minulla on aikaa
onko kaikki aika varattu
onko ajassa ahtautta?
Ajassa tuntuu usein olevan ahtautta,
olen tottunut siihen,
se on jonkinlainen perustunnetila, joka vallitsee silloinkin, kun sille ei ole varsinaista syytä.
Tosiasiassa en ole ollut koko syksynä erityisen kiireinen.
Minulla on ollut työtä, mutta minulla on myös ollut aikaa muuhun.
Silti olen kokenut ajan ahtautta.
Ajan ahtaus on siis muuta kuin kiirettä.
Ehkä kysymys on riittävyyden ja niukkuuden mielialasta, josta luin Brené Brownin kirjasta.
Aikaa tuntuu aina olevan liian vähän, koska lähestyn asiaa niukuuden näkökulmasta.
Alan helposti ajatella: Viikko on jo kulunut, enää kolme viikkoa ja yksi mene kokeiden korjaamiseen, toinen menee kirjoitustöihin ja toipuakin pitäsi... enkä ole vielä tehnyt montaakaan asiaa, enkä edes osaa nyt nauttia tästä, aika menee hukkaan ja minä vaan...
Älytöntä sisäistä puhetta.
Ahdasta.
Riittävyyden näkökulmasta voisin ajatella aivan toisia - ja yhtä tosia - ajatuksia.
Vaikka näin:
Olen toipunut leikkauksesta nyt viikon. Olen saanut levätä niin paljon, kuin olen tarvinnut. Olen katsonut kolme elokuvaa, mistä olin etukäteen haaveillut. Olen lukenut vähän. Pikkuhiljaa voin alkaa lisätä ulkona liikkumisen määrää. Niille asioille, joita minulla on tänään tehtävänä on tarpeeksi aikaa. Ne asiat, joita en tee, enkä voisikaan tehdä tänään, voin siirtää levollisesti myöhemmäksi. Ne löytävät oman paikkansa ja aikansa. Minun ei tarvitse huolehtia niistä.
Ajan ahtaus voi johtua myös aika-ahneudesta.
Haluaisin - hieman omituisesti - että minulla olisi paljon aikaa, joka ei menisi mihinkään. En haluaisi antaa aikaani pois, en käyttää sitä johonkin. Haluaisin säilöä ja varastoida ja pitää omanani! Minun! Mihin sitten aikaani käytänkin, sehän olisi minulta pois, luovuttaisin sen, menettäisin, joku ottaisi sen minulta! Hukattua aikaa, hyödytöntö, palkkiotonta...
Jos saisin ahmaistua ajan omakseni, sekö sitten hellisi ja palkitsisi minua? Mitähän minä siitä kahmimastani ajasta hyötyisin? Tuijottaisinko tyhjänä eteeni syli täynnä aikaa, aikaa, aikaa?
Onko minusta, joka en ole (kovin) rahanahne, tullut aika-ahne?
Minähän en voi tehdä tiettyjä asioita, koska ne voisivat kuluttaa aikaa (jota minulla oletettavasti ei siis ole tarpeeksi). Tällainen ajan ahneus on vähintään yhtä hullua kuin rahan perässä juokseminen, ellei hullumpaa. Aikahan ei oikeasti varastoidu minnekään, eikä edes ajalla ole mitään erityistä itseisarvoa - sellaisenaan se on vain tyhjyyttä.
Olen paljossa priorisoinut aikaa. Ennemmin enemmän aikaa, kuin enemmän rahaa.
Enemmin vähemmän, jotta jäisi aikaa. Ennemmin tehokkaammin, jotta jäisi aikaa.
Nämä ovat ihan tavallisia slow life arvoja ymmärtääkseni.
Tarvitsen näkökulman muutosta.
Entä jos aika on, niinkuin rakkaus, merkityksellistä vain pois annettuna?
En voi varastoida aikaa.
En voi myöskään kalenteria katsomalla tietää kunkin hetken arvoa.
Väljä kalenterisivu ei välttämättä tarkoita ajan avaruutta,
eikä hetkessä oleminen kysy, mitä kalenteriin on kirjoitettu.
Levottomuus on minussa.
Ei sekään ole ajan syy, ei vähyyden, ei runsauden.
Eikä aika itsessään ole tärkeää,
oleminen ja tekeminen
ehkä on.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
6/30
Tänään on kuudes toipumispäivä. Elokuvana Northanger Abbey. Tunteissa ailahtelevuutta ja herkkyyttä. Oivalluksenomaisesti ymmärrys siitä, että mielikään ei voi vielä olla tasainen ja että sille on syynsä ja aikansa. Ensimmäinen päivä ilman särkylääkettä. 25 minuutin kävelylenkki ulkona, joka ehkä kuitenkin oli pikkuisen liian pitkä. Muutama väärä asento ja vääränlainen ponnistus. Epämukavat tuntemusten tuoma hillintä ei enää riitä. On saatava mieli ohjaamaan liikkeitä. Maltettava. Ajateltava. Ennakoitava. Päiväunet venyivät taas omituisiin uniin, joista oli vaikea herätä. Illalla harmistusta ja alakuloa, toisen puolesta ja toisen kanssa, vähän toista vastaankin. Kukaan ei ole kysynyt minulta, miten toipuminen sujuu tai kuinka päiväni on mennyt. On ikävä äitiä. Äidit kysyvät sellaista, mutta ei minun äitini enää. Jos kysyisi, sanoisin, että toipuminen on sittenkin aika rankkaa - vaikka kuinka kaikki näyttäisi menevän ihan hyvin.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Lämmintä
Eilen illalla kävin peittelemässä pienintä, kun hän oli jo melkein nukahtamassa.
"Hyvää yötä pikku O..."
"Hyvää yötä pikku äiti!" vastasi kohta kolmevuotias ja painoi pään tyynyyn.
"Hyvää yötä pikku O..."
"Hyvää yötä pikku äiti!" vastasi kohta kolmevuotias ja painoi pään tyynyyn.
Päiväraportti 5/30
Tämän päivän voisin jättää väliin.
Aamulla lapset heräsivät ylettömän aikaisin ja siitä huolimatta miehelle ja lapsille tuli kiire
ja rauhallinen mieheni huusi lapsille, minä en mennyt auttamaan, tulkitsin tilanteen väärin ja olin vielä vähän ärtynyt siitä ettei mies ohjannut lapsia jämäkämmin jo ennen, kuin olisi ollut kiire. Tiedän, mistä sekin johtuu: Olen vihainen miehen työlle, joka on aina niin kiireistä ja välillä aivan turhan ahdistavaa hänelle.
Katsoin elokuvan, joka ei nostanut mielialaani. Teemat olivat synkkiä, enkä lainkaan pitänyt elokuvan musiikista. Elokuvan jälkeen nukahdin hetkeksi. Näin unta, jossa olin keräämässä tavaroita työpaikaltani, jossa kaikki oli muutettu omituisesti. Minulle valkeni vähitellen, että olin ehkä tullut hulluksi ja minut oli jo aikaa sitten korvattu, mutta kukaan ei oikeastaan raaskinut sanoa sitä minulle suoraan. (Elokuvan Virginia Wolf teemojen jälkiä...)
Herättyä oli tylsä olo. Talo on aivan liian tyhjä, enkä kaipaa viihdettä, kaipaan tekemistä.
Yritän täyttää lapsen terveyteen liittyvää kyselyä, mutta se jää kesken: mistä minä nyt muistaisin, millä raskausviikon päivällä hän syntyi tai minä vuonna joku sairaus todettiin tai onko isoäidillä tai miehen sisarella sitä tai tätä tautia...
Juuri nyt tämä sairausloma tuntuu pitkältä vankeudelta.
Onneksi kohta saan lapset ympärilleni.
Aamulla lapset heräsivät ylettömän aikaisin ja siitä huolimatta miehelle ja lapsille tuli kiire
ja rauhallinen mieheni huusi lapsille, minä en mennyt auttamaan, tulkitsin tilanteen väärin ja olin vielä vähän ärtynyt siitä ettei mies ohjannut lapsia jämäkämmin jo ennen, kuin olisi ollut kiire. Tiedän, mistä sekin johtuu: Olen vihainen miehen työlle, joka on aina niin kiireistä ja välillä aivan turhan ahdistavaa hänelle.
Katsoin elokuvan, joka ei nostanut mielialaani. Teemat olivat synkkiä, enkä lainkaan pitänyt elokuvan musiikista. Elokuvan jälkeen nukahdin hetkeksi. Näin unta, jossa olin keräämässä tavaroita työpaikaltani, jossa kaikki oli muutettu omituisesti. Minulle valkeni vähitellen, että olin ehkä tullut hulluksi ja minut oli jo aikaa sitten korvattu, mutta kukaan ei oikeastaan raaskinut sanoa sitä minulle suoraan. (Elokuvan Virginia Wolf teemojen jälkiä...)
Herättyä oli tylsä olo. Talo on aivan liian tyhjä, enkä kaipaa viihdettä, kaipaan tekemistä.
Yritän täyttää lapsen terveyteen liittyvää kyselyä, mutta se jää kesken: mistä minä nyt muistaisin, millä raskausviikon päivällä hän syntyi tai minä vuonna joku sairaus todettiin tai onko isoäidillä tai miehen sisarella sitä tai tätä tautia...
Juuri nyt tämä sairausloma tuntuu pitkältä vankeudelta.
Onneksi kohta saan lapset ympärilleni.
Lukemispäiväkirja VI
Sairaalaan osui pokkarina Alice Seboldin Oma taivas.
Lukeminen oli yhtäaikaa intensiivistä ja hajanaista. Keskeytykset eivät osuneet lukujen vaihtumisen kohdalle. Ajatukset harhailivat, enkä ihan jaksanut pysyä rivillä tai edes yritää tunnistaa kaikkea tekstiin kudottua. Tarina alkaa nuoren 14 -vuotiaan tytön murhasta, mikä ehkä tarvittiin, jotta oli mahdollista keskittyä kirjaan leikkausta odottaessa. Kuulin, kuinka sairaanhoitaja sanoi toiselle potilaalle: "Tuossa on noita lehtiä, mutta harva sitä pystyy tässä tilanteessa keskittymään." No, minun leikkaukseni oli sen verran harmitonta lajia, että pystyin. Mikään liian hienovireisesti etenevä teksti tosin ei olisi toiminut.
Leikkauksen jälkeen luin kirjaa eteenpäin ja kotona viimeiset. Kirja tuli siis luettua minulle epätyypillisen nopeassa aikataulussa.
Lukeminen oli tarkoitushakuista: ajan kuluttamista johonkin. Aihe oli kiinnostava ja näkökulma myös. Kirjassa oli jopa jonkinlaista viisautta. Aika tyhjä olo lukemisesta kuitenkin jäi. Siinä oli niin vahvana mukana ajatus, että teen tätä, kun ei ole parempaakaan tekemistä. Enkä tiedä olisinko muusta syystä halunnut juuri tämän kirjan maailmaan.
Lukeminen oli yhtäaikaa intensiivistä ja hajanaista. Keskeytykset eivät osuneet lukujen vaihtumisen kohdalle. Ajatukset harhailivat, enkä ihan jaksanut pysyä rivillä tai edes yritää tunnistaa kaikkea tekstiin kudottua. Tarina alkaa nuoren 14 -vuotiaan tytön murhasta, mikä ehkä tarvittiin, jotta oli mahdollista keskittyä kirjaan leikkausta odottaessa. Kuulin, kuinka sairaanhoitaja sanoi toiselle potilaalle: "Tuossa on noita lehtiä, mutta harva sitä pystyy tässä tilanteessa keskittymään." No, minun leikkaukseni oli sen verran harmitonta lajia, että pystyin. Mikään liian hienovireisesti etenevä teksti tosin ei olisi toiminut.
Leikkauksen jälkeen luin kirjaa eteenpäin ja kotona viimeiset. Kirja tuli siis luettua minulle epätyypillisen nopeassa aikataulussa.
Lukeminen oli tarkoitushakuista: ajan kuluttamista johonkin. Aihe oli kiinnostava ja näkökulma myös. Kirjassa oli jopa jonkinlaista viisautta. Aika tyhjä olo lukemisesta kuitenkin jäi. Siinä oli niin vahvana mukana ajatus, että teen tätä, kun ei ole parempaakaan tekemistä. Enkä tiedä olisinko muusta syystä halunnut juuri tämän kirjan maailmaan.
maanantai 1. marraskuuta 2010
4/30
Neljäs sairauslomapäivä, kolmas toipumispäivä on takana.
Katsoin elokuvan ja lisäksi minisarjan päätösjakson.
Opettaminen on kiinnostavampaa kuin viihde, ajattelin.
Siivooja oli tehokas ja silti häneltäkin kului siivoamiseen paljon aikaa.
On aika ymmärrettävää, ettei meillä usein ole näin siistiä.
En lukenut lapsille. Juttelin kyllä tyttären kanssa.
Hän oli mukana pelastamassa eksynyttä pikkukoiraa.
Illalla häntä itketti ilman mitään syytä.
Hain pojat päiväkodista. Olin aika voimaton kun pienempi romahti pihalle haluamatta liikkua mihinkään. Jouduin pyytämään vierasta miestä nostamaan lastenvaunut auton perälle. Reissun jälkeen kyljessä pisti ikävästi.
Tein viimein sen salaatin. Ja luin muutaman sivun Siilin eleganssia.
Huomenna olen oikeasti yksin työpäivän ajan.
Mitähän silloin tapahtuu?
Katsoin elokuvan ja lisäksi minisarjan päätösjakson.
Opettaminen on kiinnostavampaa kuin viihde, ajattelin.
Siivooja oli tehokas ja silti häneltäkin kului siivoamiseen paljon aikaa.
On aika ymmärrettävää, ettei meillä usein ole näin siistiä.
En lukenut lapsille. Juttelin kyllä tyttären kanssa.
Hän oli mukana pelastamassa eksynyttä pikkukoiraa.
Illalla häntä itketti ilman mitään syytä.
Hain pojat päiväkodista. Olin aika voimaton kun pienempi romahti pihalle haluamatta liikkua mihinkään. Jouduin pyytämään vierasta miestä nostamaan lastenvaunut auton perälle. Reissun jälkeen kyljessä pisti ikävästi.
Tein viimein sen salaatin. Ja luin muutaman sivun Siilin eleganssia.
Huomenna olen oikeasti yksin työpäivän ajan.
Mitähän silloin tapahtuu?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
