Juuri tänään on pakko myöntää, että kesäloma on armottomasti takana.
Palaan tähän, työpöydän ääreen.
On vähän surullinen mieli. Minun tulee ikävä lapsia. Pelkään, että jotain hyvää, jota olemme kesän aikana löytäneen jää aivan kohta arjen jalkoihin.
Ennakoivasti suhde työhön on ristiriitaisempi kuin mihin olen tottunut.
Mielikuva työstä on siirappinen - ikäänkuin työ olisi jotain sellaista, joka korkin avauduttua valuu tahmeana joka paikkaan. Työ tuntuu muodottomalta ja rajattomalta.
Epäilen, etten osaa suhtautua siihen. En ymmärrä rajaa kodin ja työn välillä.
Monien mielestä minulla on perheellisen ihmisen unelma-ammatti, lyhyet päivät ja sitä rataa...
Kesäloman osalta unelma tuntuu todelliselta. Kaiken muun osalta en oikein tiedä, miten siihen suhtautuisin. Haluaisin sen unelman, mutta tosiasiassa taistelen sen kanssa ettei työ vyöryisi täyttämään aivan koko elämää. Helposti käy niin, ettei työpäivä oikein koskaan pääty, töitä jää illaksi (iltatyöt eivä sovi minulle), hoputan lapsia nukkumaan ja ajatukset ovat tekemättömissä. On tietysti helpottavaa, kun voin olla kotona osan koululaisen iltapäivistä. Turhan usein olen kuitenkin kiireinen enkä voi jäädä olemaan kunnolla läsnä, ärsyynnyn jatkuvista kyselyistä ja keskeytyksistä ja jos kiirettä onkin vähemmän, en oikein tiedä olenko töissä vai vapaalla. Syyllistyn siitä, että en pysty priorisoimaan lapsiani tuon "unelma-ammatti"-mielikuvan edellyttämällä tavalla: en pysty hakemaan aikaisin ja viemään myöhään. Enkä ole kotona iltaisin rento ja empaattinen vuorovaikutusosaaja (kuin korkeintaan loman päätteeksi hippusen :-)).
Työssä en tiedä mihin pitäisi keskittyä. Kaiken voisi aina tehdä vielä vähän paremmin ja siihen vähän parempaan voisi käyttää tolkuttomasti tunteja. Meillä on hyvä koulu ja hyvä työyhteisö, jossa pyritään korkeaan laatuun monella eri rintamalla. Se on hienoa ja innostavaakin, mutta ei välttämättä auta suhteellisuudentajun ja antiperfektionismin vaalimisessa.
Voisin varmaan asennoitua tähän kaikkeen tavalla, joka helpottaisi näitä ristiriitoja.
Kun vain löytäisin oikeat avaimet...
Haluaisin ottaa työn rennosti ja jopa leikkisästi.
Haluaisin varmistella vähän vähemmän ja luottaa vähän enemmän (itseeni ja muihin ihmisiin).
Rento ja tehokas työote kuulostaisi aika mukavalta.
torstai 5. elokuuta 2010
torstai 29. heinäkuuta 2010
Lukemispäiväkirja V
Minulla oli käsissäni monta kirjamahdollisuutta.
Päädyin lukemaan sen, jonka olin itse löytänyt
ja josta en tiennyt etukäteen mitään erityistä. Kirja oli Gilead ja kirjoittaja Marilynne Robinson.
Luin kirjan keskivaiheilta sattumalta muutamia lauseita.
Niissä kerrotiin, miten ihmiset alkoivat käydä metodistikirkossa joen rannalla.
Aloitin lukemisen.
Ensimmäisillä lehdillä ja niiden jälkeen aloin odottaa kirjalta paljon
sanat olivat kuin tummaa violettia
ja pelkäsin, etten pystyisi lukemaan kirjaa niissä olosuhteissa, joissa olin
koska haluaisin keskittyä siihen paremmin
ja ajatella välillä rauhassa.
Aluksi luin vähän lyhyemmissä pätkissä,
myöhemmin enemmän, kun tekstin rakenne kesti sen paremmin.
Luin levollisesti, tein havaintoja. Olin kosketettu ja olen edelleen.
Minussa on kysymyksiä, jotka eivät koske niinkään kirjaa kuin elämää itsessään.
En olisi yllättynyt, jos joskus lukisin kirjan uudelleen ja
näkisin sen toisin kuin näen nyt.
Lukemisen jälkeen ei ollut kiire seuraavan kirjan kimppuun.
Pikemminkin pieni ajattelutauko tuntui tarpeelliselta.
Päädyin lukemaan sen, jonka olin itse löytänyt
ja josta en tiennyt etukäteen mitään erityistä. Kirja oli Gilead ja kirjoittaja Marilynne Robinson.
Luin kirjan keskivaiheilta sattumalta muutamia lauseita.
Niissä kerrotiin, miten ihmiset alkoivat käydä metodistikirkossa joen rannalla.
Aloitin lukemisen.
Ensimmäisillä lehdillä ja niiden jälkeen aloin odottaa kirjalta paljon
sanat olivat kuin tummaa violettia
ja pelkäsin, etten pystyisi lukemaan kirjaa niissä olosuhteissa, joissa olin
koska haluaisin keskittyä siihen paremmin
ja ajatella välillä rauhassa.
Aluksi luin vähän lyhyemmissä pätkissä,
myöhemmin enemmän, kun tekstin rakenne kesti sen paremmin.
Luin levollisesti, tein havaintoja. Olin kosketettu ja olen edelleen.
Minussa on kysymyksiä, jotka eivät koske niinkään kirjaa kuin elämää itsessään.
En olisi yllättynyt, jos joskus lukisin kirjan uudelleen ja
näkisin sen toisin kuin näen nyt.
Lukemisen jälkeen ei ollut kiire seuraavan kirjan kimppuun.
Pikemminkin pieni ajattelutauko tuntui tarpeelliselta.
torstai 1. heinäkuuta 2010
Lukemispäiväkirja IV
Luin taas.
Lukemissani näkyy harjoituksen tuottama tottuneisuus, jota kirjan piirteet tällä kertaa tukivat.
Luin rauhallisesti ja silloin kuin ehdin (enkä silloin kuin en oikeastaan olisi ehtinyt).
Lukemisestani oli sosiaalista haittaa vain viimeisten lukujen ollessa käsillä. Tällöin välttelin ihmisiä varmistaakseni mahdollisuuden lukea rauhassa loppuratkaisuun saakka.
Kun kirja oli lopussa, maistelin vielä tarinan kerroksia tyytyväisenä,
koin saaneeni tarinalta jotakin, vaikka samalla selvästi ymmärsin, että kysymys on viihtymisestä ja että siinä mielessä lukeminen muistuttaa television katsomista. (En minä tv-sarjaakaan katsoessa koko ajan kysy, että antaako tämä tarina nyt minulle jotakin.)
Kirjavalintaan ei vaikuttanut kukaan.
Ostin kirjan pokkarialesta kauniin kannen houkuttamana:
Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus.
Lopetin lukemisen lauantaina.
Nyt olen alkanut kysellä itseltäni, mihin kirjaan tarttuisin seuraavaksi.
Kirjastosta on yksi kirja lainassa ja sen olen aloittanutkin.
Toinen vaihtoehto on alekirjakaupassa vastaan tullut, joka ehkä kiinnostaa enemmän (ehkä koska en ole kuullut siitä keneltäkään mitään) - ja jolta odotan syvempää kuin tältä nyt lukemaltani. (Setterfieldin kirjaa nimitettiin jossain lukuromaaniksi, mikä kuulostaa minusta lähes yhtä järkevältä kuin Asikkalan seudun Vesijärvi.)
***
Ps. Vaikka ylläolevassa annan ymmärtää, että olisin jo lähimain sisäistänyt kaunokirjallisuuden lukemiseen vaadittava mielenlaadun ja asenteen, on minun rehellisyyden nimissä myönnettävä, että tämän kirjan päättämistä viivyttivät paitsi kirjan pituus, myös se, että ahmin väliin muutaman pokkarin verran vetävää ja tuttunoloista asiatekstiä :-).
Lukemissani näkyy harjoituksen tuottama tottuneisuus, jota kirjan piirteet tällä kertaa tukivat.
Luin rauhallisesti ja silloin kuin ehdin (enkä silloin kuin en oikeastaan olisi ehtinyt).
Lukemisestani oli sosiaalista haittaa vain viimeisten lukujen ollessa käsillä. Tällöin välttelin ihmisiä varmistaakseni mahdollisuuden lukea rauhassa loppuratkaisuun saakka.
Kun kirja oli lopussa, maistelin vielä tarinan kerroksia tyytyväisenä,
koin saaneeni tarinalta jotakin, vaikka samalla selvästi ymmärsin, että kysymys on viihtymisestä ja että siinä mielessä lukeminen muistuttaa television katsomista. (En minä tv-sarjaakaan katsoessa koko ajan kysy, että antaako tämä tarina nyt minulle jotakin.)
Kirjavalintaan ei vaikuttanut kukaan.
Ostin kirjan pokkarialesta kauniin kannen houkuttamana:
Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus.
Lopetin lukemisen lauantaina.
Nyt olen alkanut kysellä itseltäni, mihin kirjaan tarttuisin seuraavaksi.
Kirjastosta on yksi kirja lainassa ja sen olen aloittanutkin.
Toinen vaihtoehto on alekirjakaupassa vastaan tullut, joka ehkä kiinnostaa enemmän (ehkä koska en ole kuullut siitä keneltäkään mitään) - ja jolta odotan syvempää kuin tältä nyt lukemaltani. (Setterfieldin kirjaa nimitettiin jossain lukuromaaniksi, mikä kuulostaa minusta lähes yhtä järkevältä kuin Asikkalan seudun Vesijärvi.)
***
Ps. Vaikka ylläolevassa annan ymmärtää, että olisin jo lähimain sisäistänyt kaunokirjallisuuden lukemiseen vaadittava mielenlaadun ja asenteen, on minun rehellisyyden nimissä myönnettävä, että tämän kirjan päättämistä viivyttivät paitsi kirjan pituus, myös se, että ahmin väliin muutaman pokkarin verran vetävää ja tuttunoloista asiatekstiä :-).
torstai 24. kesäkuuta 2010
Enemmän!
Kun on saanut jotakin hyvää, seuraava kysymys on helposti: Miksi en saanut enemmän?
Lapset kysyvät sen herkuista tai karkeista ja välittömästi,
aikuiset muunmuassa asunnoista ja noin puolen vuoden viiveellä.
Lapset kysyvät sen herkuista tai karkeista ja välittömästi,
aikuiset muunmuassa asunnoista ja noin puolen vuoden viiveellä.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Kaivopuisto
Kun olen yksin
olen kokonainen ja riitän itselleni
rakkaat ihmiset ovat ajatuksissani
muut unohdan.
Yksinäinen olen vieraiden
ihmisten seurassa,
kun minun pitäisi olla
kuin kuuluisin joukkoon,
mutta en tiedä
kuulunko.
Kun kävelen pois
olen helpottunut:
olen taas yksin
enkä enää yksinäinen.
olen kokonainen ja riitän itselleni
rakkaat ihmiset ovat ajatuksissani
muut unohdan.
Yksinäinen olen vieraiden
ihmisten seurassa,
kun minun pitäisi olla
kuin kuuluisin joukkoon,
mutta en tiedä
kuulunko.
Kun kävelen pois
olen helpottunut:
olen taas yksin
enkä enää yksinäinen.
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Muutos
Meidän piti mennä,
mutta lapsi on sairas.
Hän käpristyi nojatuoliin ja sanoi: Oikeastaan haluaisin tehdä jotain ja kuitenkaan en haluaisi tehdä mitään.
Iltapäivän hiljaisimpana hetkenä hän nukahti sohvaan ja hengitti kuuluvasti. Hän halusi mennä nukkumaan paljon tavallista aikaisemmin.
Ajattelin, että hän paranee huomiseksi.
Olin ostamassa junalippua netistä. Paikkatoivomustamme ei voitu toteuttaa.
Hän heräsi ja oli vieläkin kuumeinen. Jätän liput ostamatta.
Kalenterista en näe, mitä päivät kantavat mukanaan.
Huomista ei ole kirjoitettu kalenteriin.
Toivon, että osaisin olla sille avoinna.
mutta lapsi on sairas.
Hän käpristyi nojatuoliin ja sanoi: Oikeastaan haluaisin tehdä jotain ja kuitenkaan en haluaisi tehdä mitään.
Iltapäivän hiljaisimpana hetkenä hän nukahti sohvaan ja hengitti kuuluvasti. Hän halusi mennä nukkumaan paljon tavallista aikaisemmin.
Ajattelin, että hän paranee huomiseksi.
Olin ostamassa junalippua netistä. Paikkatoivomustamme ei voitu toteuttaa.
Hän heräsi ja oli vieläkin kuumeinen. Jätän liput ostamatta.
Kalenterista en näe, mitä päivät kantavat mukanaan.
Huomista ei ole kirjoitettu kalenteriin.
Toivon, että osaisin olla sille avoinna.
Aikajuttuja
Ostin pikkuruisen kalenterin.
En tiedä, mitä ajattelin,
ajattelinko ehkä
että pienessä kalenterissa pienellä kirjoitetuilla asioilla on minuun vähemmän valtaa,
että nyt loppuu tämä kalenteriin tuijottelu, päivien ennakoiminen ja sen miettiminen, mikä päivä näyttää ikävältä, mikä mukavalta ja mikä työ mitenkin paljon minusta vaatii,
että tästä lähtien vain muina naisina kirjoitan merkinnän riville
ja jätän sen sinne, kunnes asia on ajankohtainen ja sitä tarvitaan
vai ajattelinko sitten kuitenkin
että tämä oli kaunein
ja minä katson tätä joka päivä
en kestä, jos se ei tuo iloa
vai ostinko uskottomasti samalla tietäen, että suhteestamme ei tule pitkällä tähtäimellä mitään, että vaihdan isompaan kuin vain löydän tarpeeksi hurmaavan
ja että nytkin vähän kompensoin luomalla sivusuhteen erääseen erinomaisen viehtättävään paksuun muistikirjaan, jonka ostin samasta kaupasta?
En tiedä mitä ajatelin
ja kovin varovaisesti kirjoitan lehdille ensimmäisiä merkintöjä
vaikka en oikeastaan edes haluaisi
että elokuu on minulle vielä olemassa.
En tiedä, mitä ajattelin,
ajattelinko ehkä
että pienessä kalenterissa pienellä kirjoitetuilla asioilla on minuun vähemmän valtaa,
että nyt loppuu tämä kalenteriin tuijottelu, päivien ennakoiminen ja sen miettiminen, mikä päivä näyttää ikävältä, mikä mukavalta ja mikä työ mitenkin paljon minusta vaatii,
että tästä lähtien vain muina naisina kirjoitan merkinnän riville
ja jätän sen sinne, kunnes asia on ajankohtainen ja sitä tarvitaan
vai ajattelinko sitten kuitenkin
että tämä oli kaunein
ja minä katson tätä joka päivä
en kestä, jos se ei tuo iloa
vai ostinko uskottomasti samalla tietäen, että suhteestamme ei tule pitkällä tähtäimellä mitään, että vaihdan isompaan kuin vain löydän tarpeeksi hurmaavan
ja että nytkin vähän kompensoin luomalla sivusuhteen erääseen erinomaisen viehtättävään paksuun muistikirjaan, jonka ostin samasta kaupasta?
En tiedä mitä ajatelin
ja kovin varovaisesti kirjoitan lehdille ensimmäisiä merkintöjä
vaikka en oikeastaan edes haluaisi
että elokuu on minulle vielä olemassa.
lauantai 19. kesäkuuta 2010
Iltabussilla kotiin
Bussissa kokouksen jälkeen
istun muiden kaltaisteni
kanssa
jalat tai mieli väsyneinä
hajamielisesti maisemaa tuijottaen -
meluvalli varmaan valmistuu ennen syksyä.
Tarkistan kännykän, onko viestejä.
Takanani nainen soittaa kotiin:
"Miten on ilta mennyt? Äiti tulee kohta."
istun muiden kaltaisteni
kanssa
jalat tai mieli väsyneinä
hajamielisesti maisemaa tuijottaen -
meluvalli varmaan valmistuu ennen syksyä.
Tarkistan kännykän, onko viestejä.
Takanani nainen soittaa kotiin:
"Miten on ilta mennyt? Äiti tulee kohta."
perjantai 18. kesäkuuta 2010
Suhteellista köyhyyttä lastenhuoneessa
"Kun katsot, katso rehellisin ja rakastavin silmin ja ajattele: `tämän ystävällisen ihmisen avulla minusta tulee täysin valaistunut.´"
Yllä oleva lainaus on Tulku Thondopin kirjasta Mielen parantava voima (s. 54). Hän lainaa siinä Shantidevaa. Olen pitänyt Thondopin kirjasta valtavasti sen iloisuuden ja tietyn keveyden vuoksi. En ole lukenut vakavasti vaan tietty ripaus hyväntahtoista ironiaa lukuäänessäni. Jostain syystä olen liittänyt tämän lauseen erityisesti tilanteisiin, joissa kuvatunkaltainen katsomistapa on minulle kaikkea muuta kuin luontaista :-). Ja arvostan sen tuomaa mahdollisuutta omasta "puhkumisesta" irrottautumiseen ja näkökulman (vaikka vain hetkelliseen) vaihtamiseen.
Yksi mieltäni vaivannut teema on ollut erot meidän ja lasteni ystävien perheiden kuluttamis- ja kasvatuskulttuureissa/arvoissa. Asumme seutukunnan vaatimattomimmalla nurkalla ja se näyttää kostautuvan siten, ettei olekaan niin helppo löytää ihan samanhenkisiä ihmisiä ympärilleen. Niinpä tyttäreni on kuviossa, jossa hänen kaverinsa saavat enemmän - enemmän tavaroita, viikkorahaa, matkoja, huoneita, trampoliineja, vaatteita, shoppailureissuja, elokuvia, teatteri-iltoja... Yksi ystävä erityisesti on vielä luonteeltaan sellainen, että hän puhuu paljon omista tarvaroistaan ja muista hienoista jutuistaan - mutta sivuuttaa esimerkiksi sen, kun tyttäreni pitkän odotuksen jälkeen sai vihdoin oman huoneen pelkällä olankohautuksella. Lienee selvää, että meillä on välillä pahaa mieltä siitä, kun kaverilla on sitä tätä ja tuota (ja siitä, ettei meillä olevia juttuja kaveri osaakaan arvostaa, vaikka ne ovat tyttärelle tärkeitä ja arvokkaita). Olen katsonut tätä sivusta kaikkea muuta kuin arvostavin ja rakastavin silmin.
Samalla minulle on käynyt aivan selväksi, että länsimaiset kulutustottumukset ovat pitkällä tähtäimellä ihan oikeasti kestämättömiä. Minut on kasvatettu (ei niinkään vanhempien kuin muun yhteiskunnan taholta) kuluttajaksi ja olen siinä sisällä siinä missä muutkin. Mutta ei voi olla mitenkään kestävää kasvattaa omista lapsistaan kuluttajia. Jos meidän maailmamme vielä kestää tämän, niin heidän maailmansa ei sitä enää tule kestämään. Suunnan pitäisi muuttua nyt, minun ja meidän kohdallamme.
En tiedä tarkkaan, mitä nämä ajatukset käytännössä meidän kohdallamme merkitsevät. Jokin pyrkimys yksinkertaisuuteen ja kohtuullisuuteen meillä kuitenkin on aina ollut ja sitä on auttanut se, ettei perheessämme ole aiemmin ollut kovin pitkää yhtäjaksoista aikaa kahta palkansaajaa, mies on mennyt pienillä apurahoilla, minä taas hoitanut lapsia kotona. Rahaa on vaihdettu aikaan ja niin tehdään nytkin. Emme siis mitenkään voi lähteä kilpavarusteluun tai edes pyrkiä ratkaisevasti kaventamaan tätä kuilua lastemme elämässä.
Aamulla halusin lukea muutaman sanan Thondopin kirjaa mieleni piristykseksi ja osuin taas tuohon lempilauseeseen. Näin yhtäkkiä tilanteen toisesta näkökulmasta. Olin ajatellut, että lapselleni on epäonni, että hänellä on tällainen tilanne (ja myös jotenkin niin että me olemme saattaneet hänet tähän tilanteeseen muuttamalla "väärälle" alueelle), että hän joutuu kokemaan huono-osaisuutta ja pettymystä aivan turhaan (koska hänhän on oikeasti hyväosainen jos vähänkään suhteutamme asioita laajemmin todellisuuteen).
Tänään sitten tajusin, että näitäkin perheitä voin (ja voimme) katsoa rehellisesti silmiin ja sanoa mielessämme: kiitos, teidän avullanne voimme oppia jotakin arvokasta. Sillä minä - ja varmasti myös lapseni - tarvitsemme kokemusta siitä, että voimme olla tyytyväisiä siihen, mitä meillä on, vaikka muilla olisi enemmän; että osaamme erottaa aidosti tärkeää siitä, mikä on vain lyhytnäköisesti houkuttelevaa; että pystymme olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka elävät toisenlaisesta lähtökohdasta käsin ja arvostavat eri asioita rasittamatta itseämme turhalla vertailulla ja mittaamatta itseämme toisten ihmisten (tai kulutuskulttuurin) laatimin mittarein. Kaikkeen tähän on oltava kykyä, jos haluamme muuttaa tätä maailmaa ja kulutuskulttuuria kestävämpään suuntaan. Eikä meidän lapsillamme oikein ole muuta mahdollisuutta.
Todellinen tehtäväni on siis siinä, miten autan lastani käsittelemään tunteitaan suhteessa ystäviensä saamiin asioihoin ja löytämään kestäviä arvo tässä kovin kulutuspainotteisessa maailmassa. Se ei ole kovin helppoa. Ymmärrän, että on hyvä saada joskus jotakin niitä asioita, jotka lasten maailmassa merkitsevät jotakin. Tästä vierestä on välillä vain todella vaikeaa arvioida, mikä on mitäkin ja millä on aidosti arvoa lasten maailmassa. Välillä haluan vähän pehmittää välimatkaa ja saada lapseni kokemaan, että hänelläkin voi olla joskus jotakin "hienoa". (Mutta tämä on sikäli melkein mahdotonta, että jos ystävä kertoo vanhemmilleen että minun tyttäreni on saamassa jotakin, mitä hänkin haluaa, niin he kyllä antavat sen hänelle. Heidän tavoitteenaan ei ole opettaa lasta kestämään kateutta tai odottamaan. Jos rahaa kerran on, niin miksi ei lapselle antaisi sitä, mitä tämä haluaa? Ei tarvitse kuunnella vonkumista ja lapsellakin on yleensä hauskaa.)
En ole mitenkään syväsisäistänyt ajatusta siitä, että nämä jännitteet voivat olla avuksi, mutta jo se näkökulma, että tämä ei ole pelkästään hankalaa ja epäsuotavaa auttaa jotenkin.
***
Käytännön kysymyksenä meillä on arvioinnin alla NINTENDO-pelilaite. Jos teillä on kokemuksia - onko iloa tuova ja hyödyllinen vai jääkö vähän päästä käyttämättä hyllyille? Tuoko jotain sellaista, jota ei saa netin ilmaisista peleistä...? Arvostaisin sisäpiiritietoa tästä. "Kaikilla muilla" on tämä laite ja tyttäremme säästää nyt sitä varten. Ja jos siihen osteaan pelejä, mitkä pelit voisivat olla 9 v tytölle niitä kivoimpia? Taipumusta juuttua peleihin liiaksi tytöllä ei ole ollut, joten sitä haittaa emme joudu ostamattomuudella välttämään.
Yllä oleva lainaus on Tulku Thondopin kirjasta Mielen parantava voima (s. 54). Hän lainaa siinä Shantidevaa. Olen pitänyt Thondopin kirjasta valtavasti sen iloisuuden ja tietyn keveyden vuoksi. En ole lukenut vakavasti vaan tietty ripaus hyväntahtoista ironiaa lukuäänessäni. Jostain syystä olen liittänyt tämän lauseen erityisesti tilanteisiin, joissa kuvatunkaltainen katsomistapa on minulle kaikkea muuta kuin luontaista :-). Ja arvostan sen tuomaa mahdollisuutta omasta "puhkumisesta" irrottautumiseen ja näkökulman (vaikka vain hetkelliseen) vaihtamiseen.
Yksi mieltäni vaivannut teema on ollut erot meidän ja lasteni ystävien perheiden kuluttamis- ja kasvatuskulttuureissa/arvoissa. Asumme seutukunnan vaatimattomimmalla nurkalla ja se näyttää kostautuvan siten, ettei olekaan niin helppo löytää ihan samanhenkisiä ihmisiä ympärilleen. Niinpä tyttäreni on kuviossa, jossa hänen kaverinsa saavat enemmän - enemmän tavaroita, viikkorahaa, matkoja, huoneita, trampoliineja, vaatteita, shoppailureissuja, elokuvia, teatteri-iltoja... Yksi ystävä erityisesti on vielä luonteeltaan sellainen, että hän puhuu paljon omista tarvaroistaan ja muista hienoista jutuistaan - mutta sivuuttaa esimerkiksi sen, kun tyttäreni pitkän odotuksen jälkeen sai vihdoin oman huoneen pelkällä olankohautuksella. Lienee selvää, että meillä on välillä pahaa mieltä siitä, kun kaverilla on sitä tätä ja tuota (ja siitä, ettei meillä olevia juttuja kaveri osaakaan arvostaa, vaikka ne ovat tyttärelle tärkeitä ja arvokkaita). Olen katsonut tätä sivusta kaikkea muuta kuin arvostavin ja rakastavin silmin.
Samalla minulle on käynyt aivan selväksi, että länsimaiset kulutustottumukset ovat pitkällä tähtäimellä ihan oikeasti kestämättömiä. Minut on kasvatettu (ei niinkään vanhempien kuin muun yhteiskunnan taholta) kuluttajaksi ja olen siinä sisällä siinä missä muutkin. Mutta ei voi olla mitenkään kestävää kasvattaa omista lapsistaan kuluttajia. Jos meidän maailmamme vielä kestää tämän, niin heidän maailmansa ei sitä enää tule kestämään. Suunnan pitäisi muuttua nyt, minun ja meidän kohdallamme.
En tiedä tarkkaan, mitä nämä ajatukset käytännössä meidän kohdallamme merkitsevät. Jokin pyrkimys yksinkertaisuuteen ja kohtuullisuuteen meillä kuitenkin on aina ollut ja sitä on auttanut se, ettei perheessämme ole aiemmin ollut kovin pitkää yhtäjaksoista aikaa kahta palkansaajaa, mies on mennyt pienillä apurahoilla, minä taas hoitanut lapsia kotona. Rahaa on vaihdettu aikaan ja niin tehdään nytkin. Emme siis mitenkään voi lähteä kilpavarusteluun tai edes pyrkiä ratkaisevasti kaventamaan tätä kuilua lastemme elämässä.
Aamulla halusin lukea muutaman sanan Thondopin kirjaa mieleni piristykseksi ja osuin taas tuohon lempilauseeseen. Näin yhtäkkiä tilanteen toisesta näkökulmasta. Olin ajatellut, että lapselleni on epäonni, että hänellä on tällainen tilanne (ja myös jotenkin niin että me olemme saattaneet hänet tähän tilanteeseen muuttamalla "väärälle" alueelle), että hän joutuu kokemaan huono-osaisuutta ja pettymystä aivan turhaan (koska hänhän on oikeasti hyväosainen jos vähänkään suhteutamme asioita laajemmin todellisuuteen).
Tänään sitten tajusin, että näitäkin perheitä voin (ja voimme) katsoa rehellisesti silmiin ja sanoa mielessämme: kiitos, teidän avullanne voimme oppia jotakin arvokasta. Sillä minä - ja varmasti myös lapseni - tarvitsemme kokemusta siitä, että voimme olla tyytyväisiä siihen, mitä meillä on, vaikka muilla olisi enemmän; että osaamme erottaa aidosti tärkeää siitä, mikä on vain lyhytnäköisesti houkuttelevaa; että pystymme olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka elävät toisenlaisesta lähtökohdasta käsin ja arvostavat eri asioita rasittamatta itseämme turhalla vertailulla ja mittaamatta itseämme toisten ihmisten (tai kulutuskulttuurin) laatimin mittarein. Kaikkeen tähän on oltava kykyä, jos haluamme muuttaa tätä maailmaa ja kulutuskulttuuria kestävämpään suuntaan. Eikä meidän lapsillamme oikein ole muuta mahdollisuutta.
Todellinen tehtäväni on siis siinä, miten autan lastani käsittelemään tunteitaan suhteessa ystäviensä saamiin asioihoin ja löytämään kestäviä arvo tässä kovin kulutuspainotteisessa maailmassa. Se ei ole kovin helppoa. Ymmärrän, että on hyvä saada joskus jotakin niitä asioita, jotka lasten maailmassa merkitsevät jotakin. Tästä vierestä on välillä vain todella vaikeaa arvioida, mikä on mitäkin ja millä on aidosti arvoa lasten maailmassa. Välillä haluan vähän pehmittää välimatkaa ja saada lapseni kokemaan, että hänelläkin voi olla joskus jotakin "hienoa". (Mutta tämä on sikäli melkein mahdotonta, että jos ystävä kertoo vanhemmilleen että minun tyttäreni on saamassa jotakin, mitä hänkin haluaa, niin he kyllä antavat sen hänelle. Heidän tavoitteenaan ei ole opettaa lasta kestämään kateutta tai odottamaan. Jos rahaa kerran on, niin miksi ei lapselle antaisi sitä, mitä tämä haluaa? Ei tarvitse kuunnella vonkumista ja lapsellakin on yleensä hauskaa.)
En ole mitenkään syväsisäistänyt ajatusta siitä, että nämä jännitteet voivat olla avuksi, mutta jo se näkökulma, että tämä ei ole pelkästään hankalaa ja epäsuotavaa auttaa jotenkin.
***
Käytännön kysymyksenä meillä on arvioinnin alla NINTENDO-pelilaite. Jos teillä on kokemuksia - onko iloa tuova ja hyödyllinen vai jääkö vähän päästä käyttämättä hyllyille? Tuoko jotain sellaista, jota ei saa netin ilmaisista peleistä...? Arvostaisin sisäpiiritietoa tästä. "Kaikilla muilla" on tämä laite ja tyttäremme säästää nyt sitä varten. Ja jos siihen osteaan pelejä, mitkä pelit voisivat olla 9 v tytölle niitä kivoimpia? Taipumusta juuttua peleihin liiaksi tytöllä ei ole ollut, joten sitä haittaa emme joudu ostamattomuudella välttämään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)