Minulla oli käsissäni monta kirjamahdollisuutta.
Päädyin lukemaan sen, jonka olin itse löytänyt
ja josta en tiennyt etukäteen mitään erityistä. Kirja oli Gilead ja kirjoittaja Marilynne Robinson.
Luin kirjan keskivaiheilta sattumalta muutamia lauseita.
Niissä kerrotiin, miten ihmiset alkoivat käydä metodistikirkossa joen rannalla.
Aloitin lukemisen.
Ensimmäisillä lehdillä ja niiden jälkeen aloin odottaa kirjalta paljon
sanat olivat kuin tummaa violettia
ja pelkäsin, etten pystyisi lukemaan kirjaa niissä olosuhteissa, joissa olin
koska haluaisin keskittyä siihen paremmin
ja ajatella välillä rauhassa.
Aluksi luin vähän lyhyemmissä pätkissä,
myöhemmin enemmän, kun tekstin rakenne kesti sen paremmin.
Luin levollisesti, tein havaintoja. Olin kosketettu ja olen edelleen.
Minussa on kysymyksiä, jotka eivät koske niinkään kirjaa kuin elämää itsessään.
En olisi yllättynyt, jos joskus lukisin kirjan uudelleen ja
näkisin sen toisin kuin näen nyt.
Lukemisen jälkeen ei ollut kiire seuraavan kirjan kimppuun.
Pikemminkin pieni ajattelutauko tuntui tarpeelliselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti