Sivut

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Huoneista ja unesta

Syyspäivät ovat olleet ihanan kesäisiä.
Söimme vielä metsästä mustikoita.

Meille on tullut tavaksi siivota sunnuntaina,
kun emme millään lauantaina jaksa (ja se on ainoa kokonainen lepopäiväni muutekin).
Tänään näimme oikein konkreettisesti miten paljon aikaa pelkästään tavaroiden raivaamiseen tämän viisihenkisen täystornaadon jäljiltä vaatii.
Kaikki ei vieläkään ole paikallaan. Ollenkaan kaikella ei ole mitään paikkaa. Siinä mielessä kodin laitto on vielä kesken.

Elämme toistaiseksi näin -vaihetta. Moneen asian ei viitsi tarttua, kun tietää, että kohta asiat kuitenkin on muutettava ja ajateltava uusiksi.
Jotta pääsisimme toiseen vaiheeseen pienen pitäisi muuttaa pois makuuhuoneesta, työhuoneen pitäisi muuttaa makuuhuoneeseen (jota ennen internet yhteys pitäisi saattaa makuuhuoneessa toimivaksi) ja molemmat pojat pitäisi majoittaa heille ajateltuun huoneeseen. Tytär jäisi sitten onnelliseksi oman huoneen valtaiattareksi.

Ketjun ensimmäistä siirtoa hidastaa pienen yöelämän nykytila. Maitopullopalvelu pelaa ja äidin kyljessä on mukava kieppua. Kuinka pitkään näin? Kysyn sitä itseltäni yhä useammin. Nukun yleensä noin 7 tuntia yössä ja jos uni on katkonaista, huomaan kärsiväni pienestä univajeesta. (Nukkuisin mielelläni 8-9 tuntia, jos muu elämä sen mahdollistaisi.) Kuinka pitkään siis? Allergisen pienen sallittuihin syömisiin ei raaskisi puuttua, eikä ole vielä tullut vastaan sitä latausta, jolla muutosvaiheen itkun ja unenpuutteen läpi mentäisiin. Varsinkin kun öinen tuhisija on myös hellyyttävä ja suloinen vieressä pidettävä. Jossain kaukana väikkyvät kuitenkin myös muistot katkottomista yöunista...

Elämää on vaikea saada järjestykseen. Aina jokin osa on liikkeessä.
Kodin ja työpapereiden järjestäminenkin tuntuu aika ajoin lähes mahdottomalta.

Mutta onneksi aurinko paistaa,
pieni nukkuu vaunuissa ulkona,
muut pienet leikkivät, mies puuhaa hänkin ulkona,
teetä riittää...

torstai 17. syyskuuta 2009

Työn ihmeitä

Työn maailmaan sopeutuminen herättää valtavasti ajatuksia.
Olen ehkä kollegojen silmissä hassu, kun mietin milloin sitä ja milloin tätä - ja jaksan rasittua niistäkin (pikku-)asioista, joiden kanssa he ovat tiensä jo löytäneet.

Mutta olen herkkis myös muuten. Pienet kohtaamiset tuntuvat, liikuttavat.

"Kiitos tästä tehtävästä, ope", kirjoitti yksi opiskelija palautetun tehtävän loppuun.

Toinen tuli kertomaan minulle, mille alalle aikoo. Olisiko aineestani siinä hyötyä? Kuuntelen ja vastaan, toivotan tervetulleeksi kursseille. Tuntuu hyvältä katsoa silmiin.

Kaksi kaverusta, joiden kevättä värittivät jatkuvat poissaolot, ovat istuneet kurssilla jokaisella kerralla paikalla. Käyn kehumassa, olen huomannut, hyvin menee.

Tästähän tämä koostuu. Näistä ihmisistä.
On vähän sääli, että kurssit vaihtuvat niin tiheään.
Juuri kun opin tuntemaan, tulevat uudet.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Välipala

Menimme lähikauppaan suoraan päiväkodista.
Oli jo aika myöhä
ja pojilla oli nälkä.
Ostin banaaneja.
Mentiin kassalle, maksettiin.

Ulkona annoin molemmille pojille
puolikkaan banaania käteen.
Se oli ihmeellistä,
niin helppoa, niin tavallista.

Aurinko paistoin katukiveykseen.
Minun poikani söivät banaania.
Laitoin tällasen taustan.
Yläkulmaa klikkaamalla löytää lähteelle.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Lasten kanssa

Miltä näyttää neljävuotias aamuisin, kun hän on juuri noussut ja kävelee olohuoneeseen luottavaisin askelin, täytenä itsenään? Hän on matkalla minun syliini.

Jos osaa juosta yksivuotiaan tavoin niin, että jokainen askel tuo iloa jokaiselle, joka sitä katsoo - mitä enempää voi vaatia?

Elämä lasten kanssa on kaaos.
Käyn yleensä ainakin kahta keskustelua samanaikaisesti.
Kaikkialla on ääntä, leluja, joku, joka haluaa jotakin, toinen joka ei halua antaa.
Käsittämätöntä, hallitsematonta!

Mutta
vähän tästä avautuu helmihetki.
Se pyyhkii tyhjäksi kaiken hälyn.
Täyttää kaiken rakkaudella, pehmentää rajat.

Se pieni, joka piti opettaa nukkumaan yöt läpeensä,
kiipeää kainaloon, painautuu minua vasten. Ei ajatukset, vaan sydän
ohjaa kaiken.

torstai 10. syyskuuta 2009

Irrallisia huomoita

Tytär on kirjoittanut ensimmäisen tarinan koulussa annettuun tarinavihkoon. Se on pitkä ja hän on väkertänyt sitä innolla.

Työviikko on takana. Huomenna lomailen eli osallistun työhöni kiinteästi liittyvään koulutukseen palkattomalla virkavapaalla. Kuntatalouden säästöpossuun kilahtavat nekin rahat siis. Toivottavasti maailma(nkolkka) pelastuu.

Opettaminen on ollut hitusen vähemmän hämmentävää.
Ikäänkuin alkaisin saada otetta jostain.
Sanoja en vielä, mutta jotain tuntumaa.

Tilasin kirjoja. Nam.

Arkistointi/mappi/tiedosto/monistesäilytys ym. systeemini on kriisissä. Kehitelläkö uutta vai palata vanhaan, vaikka siinä onkin joitain rasittavia piirteitä? Nykytila on ns. hallitun kaaoksen reuna-alueella. Siinä on riskejä.

Pitäisi olla aikaa ja tapoja ajatella.

Käveleminen on hyvä.
Tänään muuta liikeettä tarjolla.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Olen hyvällä tuulella vaikka tapahtuu hassuja ja tulee takapakkia. Kunnanisät, kippuranenät koikottavat kummia, eivät ymmärrä niitä näitä olosuhteista, joita ovat luomassa. Hyvä tuuli taisi tulla työpaikalta: sinnepä jätin työt ja astelin pois, omaan iltaan ja elämään. Tänä iltana ei ollut iltatöiden vuoro. Nukutin pienen. Katselin häntä vähän, kippurassa, raitapaita. On mukava olla. Ihan vaan yksinkertaisesti mukava olla.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Omena puusta

Mies keskustelee lasten kanssa suuria.
- Mikä on suurin, mitä voit kuvitella?
Sinivalaista edetään tähtisumuihin, sellaisiin, jotka kattavat kaikki tähtisumut. Olisiko sellainen suurinta, mitä ajatella saattaa?
- Jos olisi sellainen tosi suuri auto, joka olis sitä tähtisumua suurempi, ehdottelee keskimmäinen, tai talo, tosi iso talo!
Päädytään Jumalaan.
Olisiko Jumalan, jos hän on kaiken luonut, oltava vieläkin suurempi kuin kaiken kattava tähtisumu?
Ei välttämättä, järkeilee esikoinen. Onhan siemenkin pieni ja siitä kuitenkin voi kasvaa jotain suurta. Jumalan ei siis välttämättä tarvitse olla kaikkea luomaansa suurempi.

Mikä sitten olisi kaikkien pienin elävä olio maailmassa?
- Muurahainen, huutaa keskimmäinen.
- Solu, ehdottaa esikoinen. Loppuillan he miettivät viruksia, molekylejä ja atomeja. Ja sitä, mikä olisi kylmin asia maailmassa.

Mikä voisi olla aurinkoa kuumempi?
- Suurempi aurinko?
Mutta olisiko kaksi aurinkoa tosiaan kuumempi kuin yksi aurinko. Olen epävarma. Kai se riippuu siitä, mitä kuumuudella tarkoitetaan.

Hyviä

On sumuinen aamu, vähän synkkä. Ensimmäinen tällainen aamu. Olen syksyssä. Väistämättä.

Haluan ajatella hyviä asioita, vahvistaa niitä itsessäni:

Pikkuiseni syö luumua ja banaania.
Keskimmäiseni syö melkein kaikkea, mitä hänelle on ehditty kesäkaudella kokeilemaan.

Eilen tein helminauhan yhdessä tyttären kanssa.
Sille oli varattu aivan erityinen käyttötapa.
Päällystin kalenterin harmaan kannen kuvilla, jotka tuntuvat hyviltä (tummaa, kaunista).

Olen alkanut lukea. Pitkästä aikaa se tuntuu minulle oikealta ravinnolta.
Olen alkanut myös etsiä sopivaa musiikkia. Löydänkö, en tiedä. Mutta jo se, että kaipaan. Niin pitkän tauon jälkeen.

Olen löytänyt viisaita ja koskettavia sanoja.
Ymmärrän, että olen oppimassa.

Liikuntaharrastus alkaa tällä viikolla.

Mies on viisas ja lempeä. Muistuttaa itselleen ja minulle, että tämä ylitsevyöryvän täysi ei kestä ikuisesti.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Lääkärissä todettiin se, minkä jo tiesinkin.
Päiväkotiin voi mennä yleiskunnon mukaan.
Yleiskunto on hyvä.

Esikoinen ystävineen leikkii perhepäivähoitajaa.
He viihdyttävät pientä hoidokkiaan taitavasti.
Sisko on veljien suosiossa ja niin on ystäväkin.
He eivät haluaisi olla lainkaan poissa kotoa, kun tämä ystävä on kylässä.

Olohuoneen lattiaa peittää lego&brio-kaupunki junaratoineen, teineen, rakennuksineen ja autoineen. Jäljelle jäävä lattiapinta-ala on muiden sekalaisten tarvikkeiden peitossa. Omat tekemiseni jättävät työhuoneen pöytäpinnoille analogisen kaaoksen.
Illan aikana yritän saada tehtyä joitakin rauhoittavia eleitä.