Sivut

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Laitoin tällasen taustan.
Yläkulmaa klikkaamalla löytää lähteelle.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Lasten kanssa

Miltä näyttää neljävuotias aamuisin, kun hän on juuri noussut ja kävelee olohuoneeseen luottavaisin askelin, täytenä itsenään? Hän on matkalla minun syliini.

Jos osaa juosta yksivuotiaan tavoin niin, että jokainen askel tuo iloa jokaiselle, joka sitä katsoo - mitä enempää voi vaatia?

Elämä lasten kanssa on kaaos.
Käyn yleensä ainakin kahta keskustelua samanaikaisesti.
Kaikkialla on ääntä, leluja, joku, joka haluaa jotakin, toinen joka ei halua antaa.
Käsittämätöntä, hallitsematonta!

Mutta
vähän tästä avautuu helmihetki.
Se pyyhkii tyhjäksi kaiken hälyn.
Täyttää kaiken rakkaudella, pehmentää rajat.

Se pieni, joka piti opettaa nukkumaan yöt läpeensä,
kiipeää kainaloon, painautuu minua vasten. Ei ajatukset, vaan sydän
ohjaa kaiken.

torstai 10. syyskuuta 2009

Irrallisia huomoita

Tytär on kirjoittanut ensimmäisen tarinan koulussa annettuun tarinavihkoon. Se on pitkä ja hän on väkertänyt sitä innolla.

Työviikko on takana. Huomenna lomailen eli osallistun työhöni kiinteästi liittyvään koulutukseen palkattomalla virkavapaalla. Kuntatalouden säästöpossuun kilahtavat nekin rahat siis. Toivottavasti maailma(nkolkka) pelastuu.

Opettaminen on ollut hitusen vähemmän hämmentävää.
Ikäänkuin alkaisin saada otetta jostain.
Sanoja en vielä, mutta jotain tuntumaa.

Tilasin kirjoja. Nam.

Arkistointi/mappi/tiedosto/monistesäilytys ym. systeemini on kriisissä. Kehitelläkö uutta vai palata vanhaan, vaikka siinä onkin joitain rasittavia piirteitä? Nykytila on ns. hallitun kaaoksen reuna-alueella. Siinä on riskejä.

Pitäisi olla aikaa ja tapoja ajatella.

Käveleminen on hyvä.
Tänään muuta liikeettä tarjolla.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Olen hyvällä tuulella vaikka tapahtuu hassuja ja tulee takapakkia. Kunnanisät, kippuranenät koikottavat kummia, eivät ymmärrä niitä näitä olosuhteista, joita ovat luomassa. Hyvä tuuli taisi tulla työpaikalta: sinnepä jätin työt ja astelin pois, omaan iltaan ja elämään. Tänä iltana ei ollut iltatöiden vuoro. Nukutin pienen. Katselin häntä vähän, kippurassa, raitapaita. On mukava olla. Ihan vaan yksinkertaisesti mukava olla.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Omena puusta

Mies keskustelee lasten kanssa suuria.
- Mikä on suurin, mitä voit kuvitella?
Sinivalaista edetään tähtisumuihin, sellaisiin, jotka kattavat kaikki tähtisumut. Olisiko sellainen suurinta, mitä ajatella saattaa?
- Jos olisi sellainen tosi suuri auto, joka olis sitä tähtisumua suurempi, ehdottelee keskimmäinen, tai talo, tosi iso talo!
Päädytään Jumalaan.
Olisiko Jumalan, jos hän on kaiken luonut, oltava vieläkin suurempi kuin kaiken kattava tähtisumu?
Ei välttämättä, järkeilee esikoinen. Onhan siemenkin pieni ja siitä kuitenkin voi kasvaa jotain suurta. Jumalan ei siis välttämättä tarvitse olla kaikkea luomaansa suurempi.

Mikä sitten olisi kaikkien pienin elävä olio maailmassa?
- Muurahainen, huutaa keskimmäinen.
- Solu, ehdottaa esikoinen. Loppuillan he miettivät viruksia, molekylejä ja atomeja. Ja sitä, mikä olisi kylmin asia maailmassa.

Mikä voisi olla aurinkoa kuumempi?
- Suurempi aurinko?
Mutta olisiko kaksi aurinkoa tosiaan kuumempi kuin yksi aurinko. Olen epävarma. Kai se riippuu siitä, mitä kuumuudella tarkoitetaan.

Hyviä

On sumuinen aamu, vähän synkkä. Ensimmäinen tällainen aamu. Olen syksyssä. Väistämättä.

Haluan ajatella hyviä asioita, vahvistaa niitä itsessäni:

Pikkuiseni syö luumua ja banaania.
Keskimmäiseni syö melkein kaikkea, mitä hänelle on ehditty kesäkaudella kokeilemaan.

Eilen tein helminauhan yhdessä tyttären kanssa.
Sille oli varattu aivan erityinen käyttötapa.
Päällystin kalenterin harmaan kannen kuvilla, jotka tuntuvat hyviltä (tummaa, kaunista).

Olen alkanut lukea. Pitkästä aikaa se tuntuu minulle oikealta ravinnolta.
Olen alkanut myös etsiä sopivaa musiikkia. Löydänkö, en tiedä. Mutta jo se, että kaipaan. Niin pitkän tauon jälkeen.

Olen löytänyt viisaita ja koskettavia sanoja.
Ymmärrän, että olen oppimassa.

Liikuntaharrastus alkaa tällä viikolla.

Mies on viisas ja lempeä. Muistuttaa itselleen ja minulle, että tämä ylitsevyöryvän täysi ei kestä ikuisesti.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Lääkärissä todettiin se, minkä jo tiesinkin.
Päiväkotiin voi mennä yleiskunnon mukaan.
Yleiskunto on hyvä.

Esikoinen ystävineen leikkii perhepäivähoitajaa.
He viihdyttävät pientä hoidokkiaan taitavasti.
Sisko on veljien suosiossa ja niin on ystäväkin.
He eivät haluaisi olla lainkaan poissa kotoa, kun tämä ystävä on kylässä.

Olohuoneen lattiaa peittää lego&brio-kaupunki junaratoineen, teineen, rakennuksineen ja autoineen. Jäljelle jäävä lattiapinta-ala on muiden sekalaisten tarvikkeiden peitossa. Omat tekemiseni jättävät työhuoneen pöytäpinnoille analogisen kaaoksen.
Illan aikana yritän saada tehtyä joitakin rauhoittavia eleitä.

Häivähdys mennyttä

Tänään kauniina lämpimänä syyskesän päivänä elin hetken tuttua elämääni. Kävelin lasten kanssa ulkona kiireettömästi ja toimittelin asioitani, katsoin päivällä vähän televisiota, nukuin pienet päiväunet lasten leikin äänien kaikuessa taustalla. Yöllä valvoin painajaisia ja kipeää korvaa itkevän pojan kanssa. Palkaksi sain tämän ihanan päivän kotona. Lääkärikäynti odottaa ja työt joutuivat väistymään.

Olenko ikävöinyt kotiäitiaikoja? Kyllä, vähän, ainakin tällaisena päivänä - ja sitä edeltäneinä iltoina, jolloin tein suunnittelutöitä päivästä ja illasta ja osan yötäkin. Valmistelen uudesta aihepiiristä laajaa kokonaisuutta. Sellaisssa aika menettää rakenteensa, pehmenee, sulaa pois. Tunsin siis jotenkin melkein ansainneeni nämä muutamat ei-mihinkään-erityiseen käytetyt tunnit, levollisen, kauniin päiväni.

Se on kohta päättymässä. Lähdemme lääkäriin. Se on taite. Sen jälkeen on kohdattava tulevankin päivän tunteja ja vastuita. Mies on matkoilla. Ruuaksi on hernekeittoa.

torstai 27. elokuuta 2009

Ip

Tulen koulusta. Vaihdan paidan mukavampaan. Keitän teetä. Ikävöin lapsia, haluaisin heidät, lämpimät, syliini. He syövät päiväkodissa välipalaa. Ehkä hekin ikävöivät minua. Mietin päivän tunteja, kuinka - nopea, yksinäinen päätös - pyysin opiskelijaa poistumaan luokasta kännykän näpertämisen vuoksi. (Olisinko voinut jaksaa häneltä ehkä vielä vähän enemmän, enkö kuitenkaan, en joka tunti, jatkuvasti hänen vahtimiseensa...) Mietin tulossa olevaa aineryhmätyöskentelyä, jolle on varattu kalenteriin aika. Aineryhmäni on aina kovin yksimielinen. Olen sen ainoa jäsen. Illasta matkaan kokoukseen, joka on minulle lajiaan viimeinen. Tuntuu hyvältä siirtyä pois ja jättää jollekin uudelle tilaa. Avaan kalenterin: seuraavia asioita, seuraavia asioita. Siirryn pois tästä. Hoidan edes pari.

tiistai 25. elokuuta 2009

En ehdi enää kuunnella

En ehdi enää kuunnella itseäni.

Opettaminen on hämmentävää - tavattoman hämmentävää. Olen koko ajan vähän stressaantunut. Paperit valuvat pöydän reunojen yli. En tiedä vastauksia, juutun: käyttäisinkö nyt mappia vai kulmalukkokansioita? Kukaan ei päätä puolestani, minä päätän kaikesta, ratkaisen viimekädessä kaiken itse, enkä tiedä tuntien jälkeen menivätkö ne hyvin vai vallan huonosti. Kriteerit puuttuvat ja ovat yhteismitattomia. On niin paljon kaikkea.

Ryhmä joka ennen hälisi oli nyt hiljaa, mutta onko se hyvä, en tiedä, koska minä varmaan kysyin heiltä nyt vähemmän, puhuin itse, mikä ei ole opetustrendikästä ja saattaa olla heille pahasta.

Olen kotona hyppytynnilla, jota en käytä tehokkaasti. Lataus katosi, kun unohdin muistitikun luokan koneelle, ajoin jo kotiinpäin, jouduin kääntymään takaisin. Kävelin koulun pitkät käytävät ja ajoin viimein tikku taskussa kotiin.

Nuorena en olisi ikinä uskonut, miten paljaaksi ja kalutuksi tunnen itseni aikuisena, kuinka olen puhuva tikku-ukko, toimitan asioita, tyhjyys sisässä ja ympärillä. Luulin kukkivani, olevani monta väriä, syvyyttä ja lämpöä, rehevyyttä.