1. Asioiden itsensä vuoksi. Jos kaikki vaikea rajautuu pois, piiri jää pieneksi.
2. Oppimisen vuoksi. Uusi tuntuu aina aluksi vähän vaikealta. On mahdotonta oppia, jos ei uskalla nähdä itsessään puutetta, ei-vielä-osaamista, kehittymisen tarvetta.
3. Onnistumisesta yllättymisen ja onnistumisen ilon vuoksi.
4. Onnellisuuden vuoksi: onnellisuus asuu kasvun ilmapiirissä.
5. Herättelyn vuoksi, latteasta (itse-)tyytyväisyydestä irrottautumisen vuoksi, liikkeen säilymisen vuoksi.
6. Opettajan tulisi tehdä vaikeita asioita opettamisen vuoksi, jotta hän muistaisi miten pelottavaa ja huikeaa on yrittää astua uudelle maaperälle tai kirjoittaa ensimmäisiä kirjaimia. Vanhemman lastensa vuoksi. Johtajan alaistensa vuoksi. Asiantuntijan noviisien vuoksi.
7. Hermosolujen joustavuuden säilyttämisen vuoksi.
8. Nöyryyden vuoksi. Maailman valtavuuden vuoksi. Tiedon ja taidon valtamerien vuoksi.
9. Pakon ja välttämättömyyyden vuoksi.
Väistätkö sinä vaikeaa vai houkuttaako haaste ja vetää puoleensa?
torstai 13. tammikuuta 2011
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Zen-henkinen tarina lapsellisilla höysteillä
Iltapalapöydässä kerroin jostain syystä lapsille tarinan, jonka muistelen lukeneeni jostakin mindfulness-kirjasta. Lapset innostuivat kertomaan tarinaan uudelleen ja kehittelemään sitä eteenpäin. Timotei oli aivan innoissaan ja halusi toteuttaa tarinan pohjalta kirjan, jota voi lukea aina uudelleen ja uudelleen... Kirjan, jonka lukeminen ei lopu koskaan, mutta kirjoittaminen loppuu.
Tarina on tällainen:
Mies meni viidakkoon.
Vastaan tuli tiikeri.
Mies juoksi pakoon,
tiikeri tuli perässä.
Mies tuli rotkon laidalle ja huomasi toisella puolella kielekkeen.
Hän hyppäsi kielekkeelle tiikeriä pakoon.
Siellä hän huomasi ihania maukkaita mansikoita
ja alkoi syödä niitä.
Tiikeri hyppäsi miehen perässä ja ahmaisi miehen suuhunsa.
Miehen viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana mansikka.”
Tiikeri putosi rotkoon
ja kuoli.
Tiikerin viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana ihminen.”
Dinosaurus söi tiikerin
ja kuoli sukupuuttoon.
Sen viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana tiikeri.”
Mato söi mädäntyneen dinosauruksen.
Sitten lintu sieppasi madon.
Madon viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana dinosaurus.”
Lintu meni puuhun
ja mies ampui sen.
Linnun viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana mato.”
Mies meni viidakkoon.
Vastaan tuli tiikeri...
Että sellaista mietittävää :-).
Om.
Tarina on tällainen:
Mies meni viidakkoon.
Vastaan tuli tiikeri.
Mies juoksi pakoon,
tiikeri tuli perässä.
Mies tuli rotkon laidalle ja huomasi toisella puolella kielekkeen.
Hän hyppäsi kielekkeelle tiikeriä pakoon.
Siellä hän huomasi ihania maukkaita mansikoita
ja alkoi syödä niitä.
Tiikeri hyppäsi miehen perässä ja ahmaisi miehen suuhunsa.
Miehen viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana mansikka.”
Tiikeri putosi rotkoon
ja kuoli.
Tiikerin viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana ihminen.”
Dinosaurus söi tiikerin
ja kuoli sukupuuttoon.
Sen viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana tiikeri.”
Mato söi mädäntyneen dinosauruksen.
Sitten lintu sieppasi madon.
Madon viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana dinosaurus.”
Lintu meni puuhun
ja mies ampui sen.
Linnun viimeinen ajatus oli: ”Olipa ihana mato.”
Mies meni viidakkoon.
Vastaan tuli tiikeri...
Että sellaista mietittävää :-).
Om.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Kuinkas sitten kävikään...
On ollut paljon sellaista, mikä on ollut levollisen ahkeruuteni tiellä,
eniten kai minä itse,
toiseksi koulun reistaileva tietokone ja muu näyttölaitteisto.
Ajoittain olen ärtynyt, olen harkinnut hanskojen heittämistä tiskiin ja sitä rataa.
Ajoittain olen ollut saamaton ja laistanut suunnitelmista.
Mutta
olen myös ollut levollinen,
olen myös tehnyt työtä ja tarttunut asioihin.
Sellaistahan elämä on, sekoitusta, raitapehmistä...
Olen ollut levollinen myös sen suhteen, kun olen ollut väsynyt ja tarvinnut hengähdystaukoa tai irrottautumista.
***
Asiat vievät aikansa.
En voi kauheasti nopeuttaa sitä.
Aikatavoitteiden asettaminen voi luoda turhia paineita.
On parempi vain suostua ja asettua tekemiseen.
Gradun tekeminen tuntui aikanaan loputtomalta. Yritin silloin vain ajatella, että jokainen tehty tunti on lähempänä päämäärää ja kun tunteja vähitellen kertyy, joskus tulee se päivä jolloin työ valmistuu (vaikka se päivä olisikin jossain käsittämättömän kaukaisessa tulevaisuudessa). Siihen, mitä nyt teen, sopii sama, mutta (onneksi) paljon vähäisemmässä mittakaavassa. Työ vie aikansa. En tiedä tarkkaan kuinka kauan, enkä voi kummemmin nopeuttaa (vitkuttaa vain). Voin suostua ja asettua, ehkä nauttiakin matkasta.
Siinä mitä teen, on jotain vaikeaa ja vähän pelottavaa.
Sitä tekee mieli väistää ja siirtää.
Olen yrittänyt kohdata, katsoa ja kutistaa kohdattavan kokoiseksi.
Olen jakanut ihan pieneen: tähän kohtaan tarvitaan tämä (ja tämä ja tämä ja tämä) ihan konkreettinen tehtävissä oleva asia, muutama lause tai jonkun tiedon hakeminen, jonkun ongelman ratkaiseminen. Jopa ehkä jokin sellainen toimi, joka tuntuu helpolta ja houkuttelevalta.
Ja yritän olla ajattelematta, että en ehkä osaa.
Että mietitään sitä sitten, jos niin käy,
mitä sitä vielä murehtimaan.
(Opiskelija, joka ei ollut palauttanut työtään, sanoi, että jos tuntuu ettei osaa, hän helposti jättää kokonaan tekemättä. Yritin rohkaista tekemiseen. Tiedän, ettei se ole niin yksinkertaista.)
Huomenna jatkan. Ja käyn opettamassa välillä.
eniten kai minä itse,
toiseksi koulun reistaileva tietokone ja muu näyttölaitteisto.
Ajoittain olen ärtynyt, olen harkinnut hanskojen heittämistä tiskiin ja sitä rataa.
Ajoittain olen ollut saamaton ja laistanut suunnitelmista.
Mutta
olen myös ollut levollinen,
olen myös tehnyt työtä ja tarttunut asioihin.
Sellaistahan elämä on, sekoitusta, raitapehmistä...
Olen ollut levollinen myös sen suhteen, kun olen ollut väsynyt ja tarvinnut hengähdystaukoa tai irrottautumista.
***
Asiat vievät aikansa.
En voi kauheasti nopeuttaa sitä.
Aikatavoitteiden asettaminen voi luoda turhia paineita.
On parempi vain suostua ja asettua tekemiseen.
Gradun tekeminen tuntui aikanaan loputtomalta. Yritin silloin vain ajatella, että jokainen tehty tunti on lähempänä päämäärää ja kun tunteja vähitellen kertyy, joskus tulee se päivä jolloin työ valmistuu (vaikka se päivä olisikin jossain käsittämättömän kaukaisessa tulevaisuudessa). Siihen, mitä nyt teen, sopii sama, mutta (onneksi) paljon vähäisemmässä mittakaavassa. Työ vie aikansa. En tiedä tarkkaan kuinka kauan, enkä voi kummemmin nopeuttaa (vitkuttaa vain). Voin suostua ja asettua, ehkä nauttiakin matkasta.
Siinä mitä teen, on jotain vaikeaa ja vähän pelottavaa.
Sitä tekee mieli väistää ja siirtää.
Olen yrittänyt kohdata, katsoa ja kutistaa kohdattavan kokoiseksi.
Olen jakanut ihan pieneen: tähän kohtaan tarvitaan tämä (ja tämä ja tämä ja tämä) ihan konkreettinen tehtävissä oleva asia, muutama lause tai jonkun tiedon hakeminen, jonkun ongelman ratkaiseminen. Jopa ehkä jokin sellainen toimi, joka tuntuu helpolta ja houkuttelevalta.
Ja yritän olla ajattelematta, että en ehkä osaa.
Että mietitään sitä sitten, jos niin käy,
mitä sitä vielä murehtimaan.
(Opiskelija, joka ei ollut palauttanut työtään, sanoi, että jos tuntuu ettei osaa, hän helposti jättää kokonaan tekemättä. Yritin rohkaista tekemiseen. Tiedän, ettei se ole niin yksinkertaista.)
Huomenna jatkan. Ja käyn opettamassa välillä.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Levollista ahkeruutta?
Olen viettänyt tänään ensimmäistä työpäivää loman jälkeen. Opetan huomenna osapuilleen tauotta kahdeksasta kolmeen. Tämä päivä on mennyt valmistellessa. Käytän työasioihin myös ensi lauantain, joten työviikosta on tulossa seitsenpäiväinen.
Korvissani on soinut vähän härnäävästi lause: Ahkeruus on ilomme!
Tulevan viikon aikana ahkeruuden olisi hyvä olla iloni.
Ei saisi käydä niin, että aika mennee aatellessa, päivä piätä kiännellessä... vaikka se kovin leppoisalta kuulostaisikin.
Miten siis käy hitaan elämäni härkäviikkojen koittaessa?
No, ihan ensimmäiseksi on sanottava, että stressihän siitä meinaa tulla.
Pitäisi käynnistyä kerrasta täyteen vauhtiin, pysyä siinä ja olla tehokas ja tuottava.
Stressi yrittää ovella, vaikkei siitä liene sanottavammin hyötyä (tässä tilanteessa).
Sanon sille päivää, mutten jää pitämään kädestä. Jotain parempaa tarvittaisiin härkäviikkojen vieraaksi.
Pitäisi tarttua toimeen ja pysyä toimessa
Ahkeruudessakin on oma ilonsa, vaan miten saisin siitä kiinni?
Esteenä on stressaantuneen asenteen seuralaisena suostumattomuus - joku sellainen mieliala, että vähän kyllä pistän vastaan, enkä ihan nyt mukaudu näihin askareisiin, siirrän edellä jo voin, vetkutan ja vitkutan... (Käytännössä tällaisella asenteella voi venyttää työn taakantuntua viikko- ja kuukausikaupalla.)
Ei kiitos! Ei tätä!
Haluaisin levollista ahkeruutta.
Stressistä luopuisin,
suostuisin käsillä oleviin.
Asettuisin, muistaisin hengittää, tekisin sen, mikä on tehtävissä (liikaa murehtimatta osaamisista, tuloksista, aikatauluista, odotuksista...), nauttisin tekemisestä - en haraisi vastaan. Lepäisin, kun on sen paikka. Olisin odotuksissani kohtuullinen, mutta jättäisin innostumisellekin tilaa. Pyrähtäisin välillä juoksuun ja selviäisin kiperän paikan yli. Huohottaisin vähän ja nauraisin, ottaisin seuraavat askeleet taas keveämmin. Muistaisin välillä katsoa ulos, välillä sisään, huomata kauniin, panna merkille olennaisen. Olla peloton, olla levossa.
Sitä haluaisin
ja tarvitsisin tulevaan viikkoon.
***
Levollisuuden esille ottamisesta kiitos mm:lle aiemman kirjoitukseni kommenttilootassa.
Korvissani on soinut vähän härnäävästi lause: Ahkeruus on ilomme!
Tulevan viikon aikana ahkeruuden olisi hyvä olla iloni.
Ei saisi käydä niin, että aika mennee aatellessa, päivä piätä kiännellessä... vaikka se kovin leppoisalta kuulostaisikin.
Miten siis käy hitaan elämäni härkäviikkojen koittaessa?
No, ihan ensimmäiseksi on sanottava, että stressihän siitä meinaa tulla.
Pitäisi käynnistyä kerrasta täyteen vauhtiin, pysyä siinä ja olla tehokas ja tuottava.
Stressi yrittää ovella, vaikkei siitä liene sanottavammin hyötyä (tässä tilanteessa).
Sanon sille päivää, mutten jää pitämään kädestä. Jotain parempaa tarvittaisiin härkäviikkojen vieraaksi.
Pitäisi tarttua toimeen ja pysyä toimessa
Ahkeruudessakin on oma ilonsa, vaan miten saisin siitä kiinni?
Esteenä on stressaantuneen asenteen seuralaisena suostumattomuus - joku sellainen mieliala, että vähän kyllä pistän vastaan, enkä ihan nyt mukaudu näihin askareisiin, siirrän edellä jo voin, vetkutan ja vitkutan... (Käytännössä tällaisella asenteella voi venyttää työn taakantuntua viikko- ja kuukausikaupalla.)
Ei kiitos! Ei tätä!
Haluaisin levollista ahkeruutta.
Stressistä luopuisin,
suostuisin käsillä oleviin.
Asettuisin, muistaisin hengittää, tekisin sen, mikä on tehtävissä (liikaa murehtimatta osaamisista, tuloksista, aikatauluista, odotuksista...), nauttisin tekemisestä - en haraisi vastaan. Lepäisin, kun on sen paikka. Olisin odotuksissani kohtuullinen, mutta jättäisin innostumisellekin tilaa. Pyrähtäisin välillä juoksuun ja selviäisin kiperän paikan yli. Huohottaisin vähän ja nauraisin, ottaisin seuraavat askeleet taas keveämmin. Muistaisin välillä katsoa ulos, välillä sisään, huomata kauniin, panna merkille olennaisen. Olla peloton, olla levossa.
Sitä haluaisin
ja tarvitsisin tulevaan viikkoon.
***
Levollisuuden esille ottamisesta kiitos mm:lle aiemman kirjoitukseni kommenttilootassa.
perjantai 7. tammikuuta 2011
Naalinpoikasia nukuttaessa
Nukutan naalinpoikasia siskon huoneen lattialle.
Nukkumisen sijasta ne riitelevät tai parkuvat.
Tai hyppivät toistensa päälle.
Miten oikeat naalit tästä selviävät?
Nukuttavatko eläimet poikasiaan?
Naalinpoikasten unirytmit ovat kateissa
ja omista sängyistä karkoitettuna ilmeisesti kaikki nukahtamisrutiinit myös.
Mummi sitten muistelee, miten ennen vanhaan oli tärkeää, että lapset laitettiin aina samaan aikaan nukkumaan, eikä siitä lipsuttu, oltiin säntillisiä siinä.
Että sellainen oli toiminut minun ja siskoni kohdalla.
Mutisen jotain siitä, että meilläkinhän näitä napakettuja kyllä "laitetaan nukkumaan" ihan säännöllisesti, mutta kun...
Ja selittelen, että kun ne pitäisi myös sitten herättää kuudelta, eikä viitsitä, kun ei siis vaan millään viitsitä lomalla herättää kuudelta, että siksi tämä tässä nyt on vähän hankalaa.
Pienin nukahtaa viimeisenä. Ei kumpikaan vielä.
Haluaisin lähteä katsomaan Voimalaa. "Mä haluun isin" sanoo pienempi ja jättää sormensa kaapin oven väliin. "Mä haluun äitin syliin."
(Tänään käytiin kirjastosta.
Kirjasto on IHAN HUIPPUA! Että voikin olla!
Lainattiin varmaan 30 huippulaadukasta lastenkirjaa, ILMAISEKSI.
Ja pienestä sivukirjastosta löytyy paljon ja uutta.)
Nyt huone alkaa hiljentyä, vaikka molemmat ovat vielä hereillä.
Olohuoneen lattialla on monimutkainen junarata. Siinä on korkea, kolmekerroksinen silta.
Hyvää yötä, pikkuketut, hyvää yötä.
Nukkumisen sijasta ne riitelevät tai parkuvat.
Tai hyppivät toistensa päälle.
Miten oikeat naalit tästä selviävät?
Nukuttavatko eläimet poikasiaan?
Naalinpoikasten unirytmit ovat kateissa
ja omista sängyistä karkoitettuna ilmeisesti kaikki nukahtamisrutiinit myös.
Mummi sitten muistelee, miten ennen vanhaan oli tärkeää, että lapset laitettiin aina samaan aikaan nukkumaan, eikä siitä lipsuttu, oltiin säntillisiä siinä.
Että sellainen oli toiminut minun ja siskoni kohdalla.
Mutisen jotain siitä, että meilläkinhän näitä napakettuja kyllä "laitetaan nukkumaan" ihan säännöllisesti, mutta kun...
Ja selittelen, että kun ne pitäisi myös sitten herättää kuudelta, eikä viitsitä, kun ei siis vaan millään viitsitä lomalla herättää kuudelta, että siksi tämä tässä nyt on vähän hankalaa.
Pienin nukahtaa viimeisenä. Ei kumpikaan vielä.
Haluaisin lähteä katsomaan Voimalaa. "Mä haluun isin" sanoo pienempi ja jättää sormensa kaapin oven väliin. "Mä haluun äitin syliin."
(Tänään käytiin kirjastosta.
Kirjasto on IHAN HUIPPUA! Että voikin olla!
Lainattiin varmaan 30 huippulaadukasta lastenkirjaa, ILMAISEKSI.
Ja pienestä sivukirjastosta löytyy paljon ja uutta.)
Nyt huone alkaa hiljentyä, vaikka molemmat ovat vielä hereillä.
Olohuoneen lattialla on monimutkainen junarata. Siinä on korkea, kolmekerroksinen silta.
Hyvää yötä, pikkuketut, hyvää yötä.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Kohtuullistamista rivitalonpäädyssä?
Pientä elämää etsimässä -blogissa on käyty mielenkiintoista keskustelua kohtuullistamisesta. Kiitos Marikka, Junika, Lumikko, Pellon pientareella, Henna ja muut. Junika kirjoittaa aiheesta lisää myös blogissaan. Keskustelussa pohdittiin mm. sitä, mikä tekee ns. kohtuullistamisesta mahdollista. Tarinat, joissa ns. menestyjä tekee suuren elämänmuutoksen ja pudottautuu oravanpyörästä, herättävät kiinnostusta ja niistä kirjoitetaan lehdissä. Joskus kohtuullistaminen liittyy loppuunpalamiseen tai muuhun elämän radikaalisti pysäyttävään muutokseen. Ulkoinen muutos auttaa löytämään uutta elämäntapaa tai toteuttamaan arvoja, jotka ovat ehkä olleet olemassa, mutta eivät ole aiemmin löytäneet tilaa tai muotoa. Muutto maalle rauhallisempaan, yksinkertaisempaan ja luonnonmukaisempaan elämään on sekin yksi kohtuullistamisen muoto, josta olen lukenut useita lehtijuttuja.
Kuten Marikka toteaa jonkinlainen kulutuksen kohtuullistaminen on ekologisesti väistämätöntä, jos ei meille, niin tuleville sukupolville sitten viimeistään. Suurista elämänmuutoksista kertovissa tarinoissa on (kuten em. keskustelussa todetaan) se hyvä puoli, että ne rohkaisevat jokaista miettimään, olisiko omassakin elämässä sellaisia valinnanmahdollisuuksia, jotka ovat aiemmin jääneet huomaamatta. Harmillisempaa on se, jos tulee sellainen tunne, että tavallinen rivitalossa asuva ja työssäkäyvä ihminen ei ihan mahdu kohtuullistajien piiriin.
Olen jostain syystä kokenut, että en ihan kunnolla voi nimetä esim. blogiani hidastamis / kohtuullistamisteemaiseksi, koska elän niin tavallista lapsiperheen elämää, enkä ole toteuttamassa suurisuuntaista elämäntapamuutosta. Kolmilapsisen perheen elämänmenossa ja tavarapaljoudessa yksinkertaistaminen tuntuu sekin välillä vähän kaukaiselta käsitteeltä... Kohtuullistamisella on tässä suhteessa ehkä jonkinlainen imago-ongelma.
Vakavasti ottaen kuitenkin ajattelen, että levollisempi elämäntapa, kulutustottumusten tarkastaminen, yksinkertaistaminen ym. ovat asioita, jotka vallan hyvin mahtuvat tavallisen rivitaloperheen elämään. Itseasiassa työssäkäyvät tavikset ovat se suuri massa, jossa laajempi suomalaisen elämäntavan muutos toteutuu, jos on toteutuakseen. Ja monet meistä haluavat yksinkertaistaa elämäntapaansa, karsia tavarapaljoutta, kierrättää, pitää perhevapaita, lyhentää työaikaa, tehdä mahdollisimman mielekästä työtä, kieltäytyä ylitöistä tai jättää väliin houkuttelevia mutta paineisia "etenemismahdollisuuksia"... Moni ei nimeä näitä valintoja kohtuullistamiseksi, vaikka ne sitä ymmärtääkseni ovatkin.
Ehkä kohtuullistamisessa on sellainenkin ongelma, että jotta voisi oikein kunnolla kohtuullistaa, pitäisi ensin mennä kunnolla överiksi. Tietyssä mielessä nykykulttuurissa kuluttaminen menee sen verran yleisesti överiksi, että kohtuullistamisen varaa löytynee useimmilta. Mutta aika kohtuulliseen elämäntapaan moni varmaan myös kasvaa lapsuudesta alkaen tai muuten vähitellen heräävän tietoisuuden ja valintojen myötä. Minä olen (tietämättäni) kohtuullistanut jo opiskeluaikana, kun kieltäydyin valmistumasta nopeasti, jotta voisin opiskella ja ajatella vähän enemmän ja saada sitä kautta elämänlaatua siihen hetkeen ja myöhemmin myös työelämään. Asumisessa ja muissa isoissa hankinnoissa on aina eletty aika maltillisesti. Lasten kanssa eläessä rahaa on vaihdettu aikaan monta kertaa. Tavaroita on saatu ja annettu eteenpäin. Tämänsuuntaisesta on kohtuullistaminen meidän perheessämme koostunut. Teot eivät ole näyttäviä, mutta meitä paremmin tuntevat varmasti tunnistavat jotenkin tämän lähtökohtamme ja arvomaailmamme. Vaikka siis asummekin siinä normirivitalossa ja elämme tosi tavallista lapsiperheen elämää.
Tämä kirvoittanut keskustelu löytyy siis täältä:
Pientä elämää etsimässä
Samaa teemaa käsitellään myös Junikalla.
Kuten Marikka toteaa jonkinlainen kulutuksen kohtuullistaminen on ekologisesti väistämätöntä, jos ei meille, niin tuleville sukupolville sitten viimeistään. Suurista elämänmuutoksista kertovissa tarinoissa on (kuten em. keskustelussa todetaan) se hyvä puoli, että ne rohkaisevat jokaista miettimään, olisiko omassakin elämässä sellaisia valinnanmahdollisuuksia, jotka ovat aiemmin jääneet huomaamatta. Harmillisempaa on se, jos tulee sellainen tunne, että tavallinen rivitalossa asuva ja työssäkäyvä ihminen ei ihan mahdu kohtuullistajien piiriin.
Olen jostain syystä kokenut, että en ihan kunnolla voi nimetä esim. blogiani hidastamis / kohtuullistamisteemaiseksi, koska elän niin tavallista lapsiperheen elämää, enkä ole toteuttamassa suurisuuntaista elämäntapamuutosta. Kolmilapsisen perheen elämänmenossa ja tavarapaljoudessa yksinkertaistaminen tuntuu sekin välillä vähän kaukaiselta käsitteeltä... Kohtuullistamisella on tässä suhteessa ehkä jonkinlainen imago-ongelma.
Vakavasti ottaen kuitenkin ajattelen, että levollisempi elämäntapa, kulutustottumusten tarkastaminen, yksinkertaistaminen ym. ovat asioita, jotka vallan hyvin mahtuvat tavallisen rivitaloperheen elämään. Itseasiassa työssäkäyvät tavikset ovat se suuri massa, jossa laajempi suomalaisen elämäntavan muutos toteutuu, jos on toteutuakseen. Ja monet meistä haluavat yksinkertaistaa elämäntapaansa, karsia tavarapaljoutta, kierrättää, pitää perhevapaita, lyhentää työaikaa, tehdä mahdollisimman mielekästä työtä, kieltäytyä ylitöistä tai jättää väliin houkuttelevia mutta paineisia "etenemismahdollisuuksia"... Moni ei nimeä näitä valintoja kohtuullistamiseksi, vaikka ne sitä ymmärtääkseni ovatkin.
Ehkä kohtuullistamisessa on sellainenkin ongelma, että jotta voisi oikein kunnolla kohtuullistaa, pitäisi ensin mennä kunnolla överiksi. Tietyssä mielessä nykykulttuurissa kuluttaminen menee sen verran yleisesti överiksi, että kohtuullistamisen varaa löytynee useimmilta. Mutta aika kohtuulliseen elämäntapaan moni varmaan myös kasvaa lapsuudesta alkaen tai muuten vähitellen heräävän tietoisuuden ja valintojen myötä. Minä olen (tietämättäni) kohtuullistanut jo opiskeluaikana, kun kieltäydyin valmistumasta nopeasti, jotta voisin opiskella ja ajatella vähän enemmän ja saada sitä kautta elämänlaatua siihen hetkeen ja myöhemmin myös työelämään. Asumisessa ja muissa isoissa hankinnoissa on aina eletty aika maltillisesti. Lasten kanssa eläessä rahaa on vaihdettu aikaan monta kertaa. Tavaroita on saatu ja annettu eteenpäin. Tämänsuuntaisesta on kohtuullistaminen meidän perheessämme koostunut. Teot eivät ole näyttäviä, mutta meitä paremmin tuntevat varmasti tunnistavat jotenkin tämän lähtökohtamme ja arvomaailmamme. Vaikka siis asummekin siinä normirivitalossa ja elämme tosi tavallista lapsiperheen elämää.
Tämä kirvoittanut keskustelu löytyy siis täältä:
Pientä elämää etsimässä
Samaa teemaa käsitellään myös Junikalla.
maanantai 3. tammikuuta 2011
Viisivuotias ja vihainen
istuu kauppakeskuksen
lattialla.
Ihmiset astuvat melkein päälle.
Äiti on lähtevinään eteenpäin,
pitää silmällä,
käy kantamassa väkisten
avarampaan paikkaan.
Siinä viisivuotias sitten istuu,
ei pysy nostettaessa jaloillaan,
huutaa välillä ja taas murjottaa.
Äiti ostaa siskon kanssa damaskeja
ja odottaa.
Viimein vihainen suostuu sylissä eteenpäin.
Minä rakastan sinua, sanoo äiti silloin,
sama joka äsken sanoi:
en minä uskonut, että enää viisivuotiaat...
ei näin voi käyttäytyä...
sinun täytyy tulla nyt, en minä voi sinua tähänkään jättää...
ei tällaisesta asiasta, täytyyhän sinun tajuta...
Miltä tuntuu olla viisivuotias ja vihainen
kauppakeskuksen lattialla?
Tietääkö silloin varmasti, ettei äiti kuitenkaan jätä?
Tietääkö tunteista, että kyllä ne kohta hellittävät?
Tietääkö, että monien aikuisten katseista huokuu myötätuntoa ja ymmärrystä?
Että hekin ovat olleet niin pettyneitä, että jalat ovat lähteä alta?
Että hekin toivoisivat voivansa niinä hetkinä luottaa siihen,
että häpeä ei syökse heitä syvemmälle, vaan joku lopulta ottaa syliin,
tunteet väistyvät, mieli tasoittuu ja tarttuu taas uusiin asioihin?
Viisivuotias suostuu seisomaan kärryn päädyssä.
Sisko keksii uutta ajateltavaa.
Jos ollaan oikein hienosti,
päästään vielä pizzalle,
ihan totta, päästään.
istuu kauppakeskuksen
lattialla.
Ihmiset astuvat melkein päälle.
Äiti on lähtevinään eteenpäin,
pitää silmällä,
käy kantamassa väkisten
avarampaan paikkaan.
Siinä viisivuotias sitten istuu,
ei pysy nostettaessa jaloillaan,
huutaa välillä ja taas murjottaa.
Äiti ostaa siskon kanssa damaskeja
ja odottaa.
Viimein vihainen suostuu sylissä eteenpäin.
Minä rakastan sinua, sanoo äiti silloin,
sama joka äsken sanoi:
en minä uskonut, että enää viisivuotiaat...
ei näin voi käyttäytyä...
sinun täytyy tulla nyt, en minä voi sinua tähänkään jättää...
ei tällaisesta asiasta, täytyyhän sinun tajuta...
Miltä tuntuu olla viisivuotias ja vihainen
kauppakeskuksen lattialla?
Tietääkö silloin varmasti, ettei äiti kuitenkaan jätä?
Tietääkö tunteista, että kyllä ne kohta hellittävät?
Tietääkö, että monien aikuisten katseista huokuu myötätuntoa ja ymmärrystä?
Että hekin ovat olleet niin pettyneitä, että jalat ovat lähteä alta?
Että hekin toivoisivat voivansa niinä hetkinä luottaa siihen,
että häpeä ei syökse heitä syvemmälle, vaan joku lopulta ottaa syliin,
tunteet väistyvät, mieli tasoittuu ja tarttuu taas uusiin asioihin?
Viisivuotias suostuu seisomaan kärryn päädyssä.
Sisko keksii uutta ajateltavaa.
Jos ollaan oikein hienosti,
päästään vielä pizzalle,
ihan totta, päästään.
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Toinen
Luontodokumentissa naalinpoikaset nujuavat heinikossa.
Pari poikasta on eksynyt meidän sohvalle.
Edessä on talvinen viikko, jonka vietämme kotona.
Äitini on meillä kylässä. Pidämme hänestä huolta.
Olen kyllästynyt kaikkeen jouluiseen, mutta
ymmärrän, että joulukuusi on tällä kertaa liian kaunis
ennen loppiaista alas otettavaksi.
Keitin viimeiset glögit, syötiin loput piparkakkutalosta.
Jouluksi ostetut kultareunaiset kynttilät palavat tänään loppuun.
Naalinpoikasten unirytmi on siirtynyt sijoiltaan.
Ne heräävät aamulla yhdeksältä ja menevät nukkumaan milloin sattuu.
Pari poikasta on eksynyt meidän sohvalle.
Edessä on talvinen viikko, jonka vietämme kotona.
Äitini on meillä kylässä. Pidämme hänestä huolta.
Olen kyllästynyt kaikkeen jouluiseen, mutta
ymmärrän, että joulukuusi on tällä kertaa liian kaunis
ennen loppiaista alas otettavaksi.
Keitin viimeiset glögit, syötiin loput piparkakkutalosta.
Jouluksi ostetut kultareunaiset kynttilät palavat tänään loppuun.
Naalinpoikasten unirytmi on siirtynyt sijoiltaan.
Ne heräävät aamulla yhdeksältä ja menevät nukkumaan milloin sattuu.
lauantai 1. tammikuuta 2011
Ensimmäinen
Lapset istuvat patjoilla tyttären huoneen lattialla.
Poikien huone on varattu vieraille.
Olohuoneesta kuuluu puhetta,
päivitellään pätkätöitä ja mietitään tulevia.
Olemme lumen saartamia ja lumen kantamia.
Lapset olivat aamulla luistinradalla,
autot ovat peittyneet valkoiseen.
Minun kävelyni aikana ulkona oli jo viimaa,
ajatukset kulkevat polun vieressä.
En lupaa, mietin vaan, että kirjoitan joka päivä,
että ajattelen jotakin, että ajattelen kunnolla,
että leikin ja uskallan, edes vähän enemmän uskallan.
Laulan vielä joululauluja, teillekin vuoden ensimmäiseksi:
God rest you merry gentlemen...
oh, tidings of comfort and joy...
Poikien huone on varattu vieraille.
Olohuoneesta kuuluu puhetta,
päivitellään pätkätöitä ja mietitään tulevia.
Olemme lumen saartamia ja lumen kantamia.
Lapset olivat aamulla luistinradalla,
autot ovat peittyneet valkoiseen.
Minun kävelyni aikana ulkona oli jo viimaa,
ajatukset kulkevat polun vieressä.
En lupaa, mietin vaan, että kirjoitan joka päivä,
että ajattelen jotakin, että ajattelen kunnolla,
että leikin ja uskallan, edes vähän enemmän uskallan.
Laulan vielä joululauluja, teillekin vuoden ensimmäiseksi:
God rest you merry gentlemen...
oh, tidings of comfort and joy...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)