Tänään pihalla käveli kaksi peuraa.
Toisella oli pitkät sarvet ja seisoi pitkään liljapenkkini päädyssä
nyhtämässä jotakin maasta.
Hetken se katsoi meitä, kun katsoimme sitä ikkunasta,
mutta se ei säikähtänyt, vaan siirtyi vasta pikkuhiljaa kauemmaksi.
***
Aamulla olin aika ahdistunut.
Jos en sure aktiivisesti, ahdistus hiipii helposti tilalle.
Jollakin tasolla minussa on myös levollisuutta,
mutta en osaa antaa sille selitystä tai sanoja.
Se sekoittuu levottomuuteen ja hermostuneisuuteen, huoleen, suruun, synkkään odotukseen.
torstai 5. huhtikuuta 2018
tiistai 3. huhtikuuta 2018
Kuolema pyörii pihalla
Luen jostakin, että kuolemaan kuuluu nykyisin usein pitkä kuoleman lähestymisen vaihe.
Ihmiset kuolevat vähemmän äkillisesti ja enemmän vaiheissa, pitkän ajan kuluessa.
Kuolema ei olekaan yllättävä vieras, joka saapuu ja lähtee nopeasti,
vaan se pyörii pihoilla astumatta kunnolla sisään,
ei ole aikataulua, eikä askelmerkkejä.
Äitini voi nyt vähän paremmin.
Nesteenpoistolääkitystä on voitu vähän nostaa ja sen pitäisi helpottaa oloa.
Jotakin on toisin ja paremmin, kuin viime viikolla.
Alan ajatella, että ehkä niin voi olla vielä jonkin aikaa.
Ehkä teen vielä uuden matkan äitiä tapaamaan.
Kuoleminen ei etene suoraviivaisesti.
Se tarkoittaa, että en voi kirjoittaa tarinaa ennalta,
joudun odottamaan ja olemaan epätietoisuudessa
ja elämään pitkään sen tiedon kanssa, että äitini tekee kuolemaa,
mutta ei ole vielä kuollut.
Kyllä se on aika ahdistavaa.
Pitäisi jotenkin miettiä, miten sen (ahdistuksen) kanssa ollaan.
Jos asuisin lähempänä, olisin enemmän äidin kanssa.
Se olisi toisenlaista ja omalla tavallaan vaikeaa ja toisaalta myös helpompaa.
Nyt olen tiedon ja huolen ja omien mielikuvieni kanssa.
Kävin ikäänkuin hyvästelemässä äidin
ja nyt näyttääkin, ettei kuolema aio vielä sittenkään astua porstuaan.
Teenkö vielä toisen samanlaisen reissun?
Miten ahdistavaa on nyt ajatella äidin jäljellä olevia päiviä kalseassa sairaalahuoneessa...
miten ahdistavaa on ajatella, että vain odotamme kuolemaa
sairaalahuoneessa ei juuri ole tekemistä, eikä äiti välitä tarttua mihinkään,
edes televisiota hän ei välitä pyytää avaamaan.
Ehkä minulla ei ole oikein vielä ymmärrystä tai sanoja ajatella äidin viimeisiä viikkoja tai kuukausia jotenkin toisin. Jokainen vaihe tässä tarinassa tuntuu vaativan minua kasvamaan ja ymmärtämään enemmän. Muistan, miten avuttomilta kaikki kuolemaan liittyvät ajatukseni tuntuivat vielä pari kuukautta sitten. Ajatukset kuitenkin muuttuvat ja liikkuvat, jäsentyvät, löytyvät... mutta sitten tulee seuraava käänne, seuraava mutka, seuraava päätös tai ennakoimaton tilanne, jonka edessä olen neuvoton ja ihmeissäni ja etsin uutta tapaa katsoa ja ajatella. Tänään on yksi niistä päivistä.
Ihmiset kuolevat vähemmän äkillisesti ja enemmän vaiheissa, pitkän ajan kuluessa.
Kuolema ei olekaan yllättävä vieras, joka saapuu ja lähtee nopeasti,
vaan se pyörii pihoilla astumatta kunnolla sisään,
ei ole aikataulua, eikä askelmerkkejä.
Äitini voi nyt vähän paremmin.
Nesteenpoistolääkitystä on voitu vähän nostaa ja sen pitäisi helpottaa oloa.
Jotakin on toisin ja paremmin, kuin viime viikolla.
Alan ajatella, että ehkä niin voi olla vielä jonkin aikaa.
Ehkä teen vielä uuden matkan äitiä tapaamaan.
Kuoleminen ei etene suoraviivaisesti.
Se tarkoittaa, että en voi kirjoittaa tarinaa ennalta,
joudun odottamaan ja olemaan epätietoisuudessa
ja elämään pitkään sen tiedon kanssa, että äitini tekee kuolemaa,
mutta ei ole vielä kuollut.
Kyllä se on aika ahdistavaa.
Pitäisi jotenkin miettiä, miten sen (ahdistuksen) kanssa ollaan.
Jos asuisin lähempänä, olisin enemmän äidin kanssa.
Se olisi toisenlaista ja omalla tavallaan vaikeaa ja toisaalta myös helpompaa.
Nyt olen tiedon ja huolen ja omien mielikuvieni kanssa.
Kävin ikäänkuin hyvästelemässä äidin
ja nyt näyttääkin, ettei kuolema aio vielä sittenkään astua porstuaan.
Teenkö vielä toisen samanlaisen reissun?
Miten ahdistavaa on nyt ajatella äidin jäljellä olevia päiviä kalseassa sairaalahuoneessa...
miten ahdistavaa on ajatella, että vain odotamme kuolemaa
sairaalahuoneessa ei juuri ole tekemistä, eikä äiti välitä tarttua mihinkään,
edes televisiota hän ei välitä pyytää avaamaan.
Ehkä minulla ei ole oikein vielä ymmärrystä tai sanoja ajatella äidin viimeisiä viikkoja tai kuukausia jotenkin toisin. Jokainen vaihe tässä tarinassa tuntuu vaativan minua kasvamaan ja ymmärtämään enemmän. Muistan, miten avuttomilta kaikki kuolemaan liittyvät ajatukseni tuntuivat vielä pari kuukautta sitten. Ajatukset kuitenkin muuttuvat ja liikkuvat, jäsentyvät, löytyvät... mutta sitten tulee seuraava käänne, seuraava mutka, seuraava päätös tai ennakoimaton tilanne, jonka edessä olen neuvoton ja ihmeissäni ja etsin uutta tapaa katsoa ja ajatella. Tänään on yksi niistä päivistä.
Toisen pääsiäispäivän aamu
Eilen tulin kotiin lumimyräkän halki.
Totesin aamulla, että on viisainta päästä liikkeelle ajoissa,
joten menin heti aamupalan jälkeen terveyskeskukseen
vielä tervehtimään äitiä ennen matkaa.
Se oli reissun kovin kohta, kun mielessä oli ajatus siitä, että kohtaaminen jää ehkä viimeiseksi.
Äiti oli aamupalan jäljiltä istumassa sängyllä ja ihan samalla tavalla pirteä, kuin oikeastaan joka kerta minun tullessa hänen luokseen.
Juttelimme siinä vielä jonkin aikaa. Myrskystä. Ja sairaudesta. Äiti kysyi isästä, miten tämä nyt jaksaa ja minä kerroin. Itkin vähän ja surin. Äiti oli myötätuntoinen. Muisteltiin pienesti äidin elämää ja todettiin kuoleman väistämättömyyttä kaikkien kohdalla joskus.
Lähtiessä halasin äitiä. Vielä kun olin ovella äiti halusi sanoa viimeiseksi jotakin siihen tapaan, että eletty elämä on hyvää elämää.
Sitten minä vaan läksin,
itkin autossa vähän aikaa
ja ajoin myrskyn läpi kotiin.
Iltapäivällä isä oli käynyt äidin luona.
Äiti oli ollut väsynyt,
eikä hän ollut jaksanut jutella.
Totesin aamulla, että on viisainta päästä liikkeelle ajoissa,
joten menin heti aamupalan jälkeen terveyskeskukseen
vielä tervehtimään äitiä ennen matkaa.
Se oli reissun kovin kohta, kun mielessä oli ajatus siitä, että kohtaaminen jää ehkä viimeiseksi.
Äiti oli aamupalan jäljiltä istumassa sängyllä ja ihan samalla tavalla pirteä, kuin oikeastaan joka kerta minun tullessa hänen luokseen.
Juttelimme siinä vielä jonkin aikaa. Myrskystä. Ja sairaudesta. Äiti kysyi isästä, miten tämä nyt jaksaa ja minä kerroin. Itkin vähän ja surin. Äiti oli myötätuntoinen. Muisteltiin pienesti äidin elämää ja todettiin kuoleman väistämättömyyttä kaikkien kohdalla joskus.
Lähtiessä halasin äitiä. Vielä kun olin ovella äiti halusi sanoa viimeiseksi jotakin siihen tapaan, että eletty elämä on hyvää elämää.
Sitten minä vaan läksin,
itkin autossa vähän aikaa
ja ajoin myrskyn läpi kotiin.
Iltapäivällä isä oli käynyt äidin luona.
Äiti oli ollut väsynyt,
eikä hän ollut jaksanut jutella.
sunnuntai 1. huhtikuuta 2018
Pääsiäisihme äidin luona
Lankalauantaina ajan äidin luo.
Kun astun huoneeseen, äiti istuu sängyn laidalla
ja sanoo melkein ensisanoikseen: "minä taidan olla täällä koko loppuelämän"
ja siitä me pääsemme alkuun,
ja me puhumme siitä, mistä pitääkin puhua,
me puhumme "kaiken" tai niin, että tuntuu, että kaikki tarpeellinen on sanottu
ja että olemme yhdessä kohdanneet tilanteen.
Tuntuu, että siinä hetkessä äiti ymmärtää kaiken aivan kohdallisesti,
ymmärtää jopa minun roolini perheen kuviossa,
minun surunikin hän todistaa jotenkin äidillisesti.
Äiti on virkeä yli kaksi tuntia, istuu, juttelee...
Kuuntelemme musiikkia, jota toin äidille,
hän pitää siitä ja nauttii siitä...
Jossain vaiheessa äitiä alkaa väsyttää
ja minä istun siinä hänen lähellään vielä tunnin tai enemmän,
kunnes lähden syömään ja nukkumaan isän luo.
Olen aivan ihmeissäni siitä, että olen saanut sen, mitä en uskonut mahdolliseksi:
kohtaamisen ja yhteisen hetken sellaisen äidin kanssa, joka on ihan kartalla ja joka näkee minut ja itsensä ja suree omaa tilannettaan ja jota saan siinä läsnäolollani lohduttaa.
Pääsiäisaamuna menen nuoruuteni kotikirkon jumalanpalvelukseen,
jossa näen kaksikin äidin entistä työkaveria ja
oman ystäväperheeni.
Kirkko on vihkikirkkoni ja suurella todennäköisyydellä kirkko,
jossa äiti lopuksi siunataan.
Tänäänkin äiti on virkeä ja istuu pitkiä aikoja.
Katsomme valokuvia, joita toin kotoa.
Vein lakuja ja vissyä, kun en muutakaan osannut.
Onneksi nekin tuntuivat mieluisilta.
Emme juttele ihan niin paljon, mutta kuvia katsellessa muistelemme.
Kuuntelemme taas musiikkia, jonka arvelin olevan äidille mieluista.
Niin onkin ja hän kuuntelee pitkän aikaa silmät kiinni ja antaa musiikin aaltoilla kehossa,
liikkuu pienesti sen tahdissa.
Sanon välillä jotakin ja hän ehkä vastaa, mutta keskusteluksi asti siitä ei ole.
Kolme tuntia oltuani lähden kylille syömään
ja tapaan ystävän, joka on myös kotipaikkakunnalla käymässä.
Teemme pienen kävelyn aurinkoisella jäällä ja saan puhua ja saan tälläkin tavalla kokea olevani tässä tilanteessa ystävieni kannattelemana. Siitäkin olen kiitollinen.
Tauon jälkeen menen vielä äidin luo. Äiti istuu taas sängyllä ja jaksaa jutellakin.
Katsomme lisää valokuvia ja sitten vaan hiljalleen olemme siinä yhdessä.
Tuntuu, että aikaa on ja että sitä on ollut tarpeeksi.
Tuntuu ihan hyvältä ja oikealta lähteä huomenna taas eteenpäin ja kohdata oman elämän muita velvoitteita.
Menen vielä huomenna ennen lähtöä äidin luo.
Nyt äidin vointi näyttää paremmalta,
taidan ajatella, että saatamme vielä tavata.
Kun astun huoneeseen, äiti istuu sängyn laidalla
ja sanoo melkein ensisanoikseen: "minä taidan olla täällä koko loppuelämän"
ja siitä me pääsemme alkuun,
ja me puhumme siitä, mistä pitääkin puhua,
me puhumme "kaiken" tai niin, että tuntuu, että kaikki tarpeellinen on sanottu
ja että olemme yhdessä kohdanneet tilanteen.
Tuntuu, että siinä hetkessä äiti ymmärtää kaiken aivan kohdallisesti,
ymmärtää jopa minun roolini perheen kuviossa,
minun surunikin hän todistaa jotenkin äidillisesti.
Äiti on virkeä yli kaksi tuntia, istuu, juttelee...
Kuuntelemme musiikkia, jota toin äidille,
hän pitää siitä ja nauttii siitä...
Jossain vaiheessa äitiä alkaa väsyttää
ja minä istun siinä hänen lähellään vielä tunnin tai enemmän,
kunnes lähden syömään ja nukkumaan isän luo.
Olen aivan ihmeissäni siitä, että olen saanut sen, mitä en uskonut mahdolliseksi:
kohtaamisen ja yhteisen hetken sellaisen äidin kanssa, joka on ihan kartalla ja joka näkee minut ja itsensä ja suree omaa tilannettaan ja jota saan siinä läsnäolollani lohduttaa.
Pääsiäisaamuna menen nuoruuteni kotikirkon jumalanpalvelukseen,
jossa näen kaksikin äidin entistä työkaveria ja
oman ystäväperheeni.
Kirkko on vihkikirkkoni ja suurella todennäköisyydellä kirkko,
jossa äiti lopuksi siunataan.
Tänäänkin äiti on virkeä ja istuu pitkiä aikoja.
Katsomme valokuvia, joita toin kotoa.
Vein lakuja ja vissyä, kun en muutakaan osannut.
Onneksi nekin tuntuivat mieluisilta.
Emme juttele ihan niin paljon, mutta kuvia katsellessa muistelemme.
Kuuntelemme taas musiikkia, jonka arvelin olevan äidille mieluista.
Niin onkin ja hän kuuntelee pitkän aikaa silmät kiinni ja antaa musiikin aaltoilla kehossa,
liikkuu pienesti sen tahdissa.
Sanon välillä jotakin ja hän ehkä vastaa, mutta keskusteluksi asti siitä ei ole.
Kolme tuntia oltuani lähden kylille syömään
ja tapaan ystävän, joka on myös kotipaikkakunnalla käymässä.
Teemme pienen kävelyn aurinkoisella jäällä ja saan puhua ja saan tälläkin tavalla kokea olevani tässä tilanteessa ystävieni kannattelemana. Siitäkin olen kiitollinen.
Tauon jälkeen menen vielä äidin luo. Äiti istuu taas sängyllä ja jaksaa jutellakin.
Katsomme lisää valokuvia ja sitten vaan hiljalleen olemme siinä yhdessä.
Tuntuu, että aikaa on ja että sitä on ollut tarpeeksi.
Tuntuu ihan hyvältä ja oikealta lähteä huomenna taas eteenpäin ja kohdata oman elämän muita velvoitteita.
Menen vielä huomenna ennen lähtöä äidin luo.
Nyt äidin vointi näyttää paremmalta,
taidan ajatella, että saatamme vielä tavata.
perjantai 30. maaliskuuta 2018
Valmistaudun lähtöön
Pakkaan mukaan vaatteita ja muutaman kirjan,
tietokonekin tulee mukaan, koska on velvollisuuksia ja aikarajoja.
Latasin mukaan musiikkia, jolla arvelen olevan äidille merkitystä.
Ostan vissyä, kun äiti tykkäsi sitä juoda silloin, kun viimeksi kävimme.
Ei ole paljoa vietävää,
ei paljoa pakattavaa.
Soitin siskolle.
Ajattelin, että jos hän vaikka haluaisi tulla samaan aikaan käymään
tai muuten tavata,
mutta ei se taida tulla.
Siinä se asuu toisella puolella tietä terveyskeskuksesta,
mutta ihan omassa maailmassaan.
Tuli vähän tyhmä olo, että mitä minä nyt menin odottamaan, että jotenkin yhdessä jätettäisiin äidille hyvästiä tai että tällaisen tilanteen kohdalla jotenkin olisi tarve nähdä toista.
Olkoon. Yritin edes.
Tänään äiti oli ollut virkeämpi.
Nyt isä sanoi, että hän oli selvästi myös ilahtunut siitä, että olen tulossa.
Tuntui hyvältä.
Mutta ei äidin ole hyvä olla, nestettä kertyy joka puolelle ja jalkoihin sattuu.
Äidin rinnasta on löydetty patti.
Se on joko tulehdus tai mahdollisesti kasvain,
mutta ei sitä enää lähdetä mitenkään tutkimaan.
Kyllähän tuo konkretisoi taas sitä, mitä saattohoito tarkoittaa.
Isä ei ole kysynyt hoitajilta aika-arviota.
Minua asia mietityttää.
Ehkä yritän sillä jotenkin säädellä omia voimiani ja olemisiani.
tietokonekin tulee mukaan, koska on velvollisuuksia ja aikarajoja.
Latasin mukaan musiikkia, jolla arvelen olevan äidille merkitystä.
Ostan vissyä, kun äiti tykkäsi sitä juoda silloin, kun viimeksi kävimme.
Ei ole paljoa vietävää,
ei paljoa pakattavaa.
Soitin siskolle.
Ajattelin, että jos hän vaikka haluaisi tulla samaan aikaan käymään
tai muuten tavata,
mutta ei se taida tulla.
Siinä se asuu toisella puolella tietä terveyskeskuksesta,
mutta ihan omassa maailmassaan.
Tuli vähän tyhmä olo, että mitä minä nyt menin odottamaan, että jotenkin yhdessä jätettäisiin äidille hyvästiä tai että tällaisen tilanteen kohdalla jotenkin olisi tarve nähdä toista.
Olkoon. Yritin edes.
Tänään äiti oli ollut virkeämpi.
Nyt isä sanoi, että hän oli selvästi myös ilahtunut siitä, että olen tulossa.
Tuntui hyvältä.
Mutta ei äidin ole hyvä olla, nestettä kertyy joka puolelle ja jalkoihin sattuu.
Äidin rinnasta on löydetty patti.
Se on joko tulehdus tai mahdollisesti kasvain,
mutta ei sitä enää lähdetä mitenkään tutkimaan.
Kyllähän tuo konkretisoi taas sitä, mitä saattohoito tarkoittaa.
Isä ei ole kysynyt hoitajilta aika-arviota.
Minua asia mietityttää.
Ehkä yritän sillä jotenkin säädellä omia voimiani ja olemisiani.
torstai 29. maaliskuuta 2018
Yön ajatukset
Valvon yöllä.
Ajatukset risteilevät ihan joka puolella:
tiistain itselle jotenkin tunteellisesti niin merkityksellisissä työkohtaamisissa,
toimittajan tyttären viestissä äidilleen, kun tämä kysyy muistaako hän vielä minut: "se on ihana",
ystävän kohtuuttoman vaikeassa elämäntilanteessa,
toisen ystävän sanoissa kuolemasta ja lohdusta ja kaikesta,
REKOssa ja lampaan kypsentämisessä (ensimmäinen kerta),
oman tyttären asioissa,
tavaroissa, äidin tavaroissa
ja tietysti äidin elämässä
ja äidin kuolemisessa.
Ei ole mitään erityistä asiaa, jota ajattelisin, mutta silti en rauhoitu.
Toki ajattelen äitiä
ja sitä, että lähden parin päivän päästä kuitenkin ajamaan kohti pohjoista.
Puhelimessa äiti tuntui arkiselta,
ei kuolemaa tekevältä,
emme asetu yhdessä tarinaan, jossa äiti kuolee.
Ajattelen sitä, että minulla on ystäviä
ja olen saanut tukea.
***
Huomenna en ole töissä, vaan hoidan itseäni ja valmistelen pääsiäistä perheelle.
Pitkäperjantai menee ystävien vierailuun ja perheen kanssa olemiseen.
Sitten lähden tapaamaan äitiä.
Jotkut ovat saaneet kuulla sukulaisistaan, että nyt on enää noin viikko jäljellä tai jotain muuta vastaavaa. Meille ei ole sanottu mitään arvioita, enkä tiedä, onko kiire, mutta menen joka tapauksessa ja pitkän matkan ja muun huomioiden lienee ihan realistista ajatella, että menen nyt viimeisen kerran.
Junaliput ovat seuraavalle viikonlopulle,
mutta se tuntuu nyt olevan liian pitkällä. Tuntuu oikeammalta lähteä jo nyt.
***
Tarinaa ei ole vielä kirjoitettu,
mutta jotakin selkeää tähän myös liittyy.
En valvo yöllä miettimässä kuoleeko minun äitini.
Tiedän, että hän kuolee ja että minä teen sitä, mitä voin kohdatakseni sen asian
ja myös saattaakseni häntä lempeästi sen verran kuin voin.
Kysyin äidiltä olisiko jotakin, mitä hän toivoisi, jotain mitä voisin tuoda tai tehdä.
Ei äidille tule mitään mieleen.
Ehkä on jotenkin kiitollista äidin kannalta, että aivovaurio ilmeisesti estää häntä toivomasta, valitsemasta, odottamasta tai aktiivisesti kaipaamasta mitään. Ehkä tämä on hänelle helpompaa näin.
Yritän silti ajatella, mitä äiti kenties toivoisi, jos osaisi toivoa.
Se on pientä, mutta yritän jotakin.
***
On tosi levoton olo.
Ei ole oikein mitään kysymystä,
eikä myöskään rauhoittavaa vastausta tai ajatusta,
johon voisin nojata ja käydä nukkumaan.
Ajatukset risteilevät ihan joka puolella:
tiistain itselle jotenkin tunteellisesti niin merkityksellisissä työkohtaamisissa,
toimittajan tyttären viestissä äidilleen, kun tämä kysyy muistaako hän vielä minut: "se on ihana",
ystävän kohtuuttoman vaikeassa elämäntilanteessa,
toisen ystävän sanoissa kuolemasta ja lohdusta ja kaikesta,
REKOssa ja lampaan kypsentämisessä (ensimmäinen kerta),
oman tyttären asioissa,
tavaroissa, äidin tavaroissa
ja tietysti äidin elämässä
ja äidin kuolemisessa.
Ei ole mitään erityistä asiaa, jota ajattelisin, mutta silti en rauhoitu.
Toki ajattelen äitiä
ja sitä, että lähden parin päivän päästä kuitenkin ajamaan kohti pohjoista.
Puhelimessa äiti tuntui arkiselta,
ei kuolemaa tekevältä,
emme asetu yhdessä tarinaan, jossa äiti kuolee.
Ajattelen sitä, että minulla on ystäviä
ja olen saanut tukea.
***
Huomenna en ole töissä, vaan hoidan itseäni ja valmistelen pääsiäistä perheelle.
Pitkäperjantai menee ystävien vierailuun ja perheen kanssa olemiseen.
Sitten lähden tapaamaan äitiä.
Jotkut ovat saaneet kuulla sukulaisistaan, että nyt on enää noin viikko jäljellä tai jotain muuta vastaavaa. Meille ei ole sanottu mitään arvioita, enkä tiedä, onko kiire, mutta menen joka tapauksessa ja pitkän matkan ja muun huomioiden lienee ihan realistista ajatella, että menen nyt viimeisen kerran.
Junaliput ovat seuraavalle viikonlopulle,
mutta se tuntuu nyt olevan liian pitkällä. Tuntuu oikeammalta lähteä jo nyt.
***
Tarinaa ei ole vielä kirjoitettu,
mutta jotakin selkeää tähän myös liittyy.
En valvo yöllä miettimässä kuoleeko minun äitini.
Tiedän, että hän kuolee ja että minä teen sitä, mitä voin kohdatakseni sen asian
ja myös saattaakseni häntä lempeästi sen verran kuin voin.
Kysyin äidiltä olisiko jotakin, mitä hän toivoisi, jotain mitä voisin tuoda tai tehdä.
Ei äidille tule mitään mieleen.
Ehkä on jotenkin kiitollista äidin kannalta, että aivovaurio ilmeisesti estää häntä toivomasta, valitsemasta, odottamasta tai aktiivisesti kaipaamasta mitään. Ehkä tämä on hänelle helpompaa näin.
Yritän silti ajatella, mitä äiti kenties toivoisi, jos osaisi toivoa.
Se on pientä, mutta yritän jotakin.
***
On tosi levoton olo.
Ei ole oikein mitään kysymystä,
eikä myöskään rauhoittavaa vastausta tai ajatusta,
johon voisin nojata ja käydä nukkumaan.
maanantai 26. maaliskuuta 2018
Viimeisen luvun alussa
Käännetään sivua.
Aloitetaan viimeinen luku.
Äidistä on tänään tehty saattohoitopäätös.
Lääkäri oli kutsunut isän rauhassa juttelemaan ja selittänyt tilannetta
lääketieteellisesti tilanne on vaikea
pyritään hoitamaan niin, että pääsisi mahdollisimman helpolla,
pehmeästi, turvallisesti,
hoidetaan, mutta ei tehdä turhia tutkimuksia.
Tulehdusarvot ovat koholla, antiobioottia vielä jatketaan ainakin vähän aikaa.
Äiti oli kuunnellut keskustelun tyynenä,
silmät kiinni, kuten hän on nyt alkanut usein hereilläkin olla.
Emme oikein tiedä, mitä hän tilanteesta hahmottaa.
Hän ei tunnu murehtivan mitään, mutta ei myöskään odottavan mitään tai
edes kovin ilahtuvan mistään.
(Kyllä äiti muistaa, että sinä olet tulossa, mutta ei tunnu reagoivan siihen mitenkään, ilahtuvan tai mitään. Puhelimessa äiti tuntui ilahtuvan, vaikka se saattoi olla myös sellaista keskustelun käytäntöjen osaamista, näin smalltalkissa sanotaan, kun joku ehdottaa tapaamista...)
Isä kertoo koko ajan minun kuulumiseni ja terveiseni äidille, mutta äiti ei kysy mitään, eikä osoita kiinnostustaan. En minä sitä odotakaan, en vaadi mitään, en odota mitään. Äiti saa nyt vain levätä ja olla, ja lähteäkin, kun on sen aika.
Hyvä puoli tässä on se, että äiti ei kauhistu, eikä pelkää,
ei masennu tai ahdistu.
Olen varannut junaliput vajaan kahden viikon päähän.
Eletään päivä kerrallaan, oli lääkärikin sanonut.
Mistään aikamääristä ei ole ollut puhetta.
Netistä luen, että saattohoitopäätös tehdään, kun kuolema on odotettavissa päivien tai viikkojen kuluessa.
Ehkä näen vielä äidin, ehkä en.
Haluaisin upota suruun tänä iltana,
mutta minun on pakko nostaa itseni ylös.
Huomenna on outo, erityisen vaativa työpäivä, jota olen järjestänyt ja odottanutkin
ja jonka toivon onnistuvan. On syytä vähän sulkea surun ovea ja keskittyä nyt muuhun.
Sanoin isällekin, ettei soita minulle päivän aikana kävi mitä tahansa.
En halua jännittää mahdollista soittoa puhelimessa päivän hulinassa.
(Olen itse asiassa etukäteen aika paljon jännittänyt sitä, jos äiti kuolisin juuri tuona tärkeänä päivänä ja joutuisin selviämään tilanteista sen tiedon kanssa.)
Aloitetaan viimeinen luku.
Äidistä on tänään tehty saattohoitopäätös.
Lääkäri oli kutsunut isän rauhassa juttelemaan ja selittänyt tilannetta
lääketieteellisesti tilanne on vaikea
pyritään hoitamaan niin, että pääsisi mahdollisimman helpolla,
pehmeästi, turvallisesti,
hoidetaan, mutta ei tehdä turhia tutkimuksia.
Tulehdusarvot ovat koholla, antiobioottia vielä jatketaan ainakin vähän aikaa.
Äiti oli kuunnellut keskustelun tyynenä,
silmät kiinni, kuten hän on nyt alkanut usein hereilläkin olla.
Emme oikein tiedä, mitä hän tilanteesta hahmottaa.
Hän ei tunnu murehtivan mitään, mutta ei myöskään odottavan mitään tai
edes kovin ilahtuvan mistään.
(Kyllä äiti muistaa, että sinä olet tulossa, mutta ei tunnu reagoivan siihen mitenkään, ilahtuvan tai mitään. Puhelimessa äiti tuntui ilahtuvan, vaikka se saattoi olla myös sellaista keskustelun käytäntöjen osaamista, näin smalltalkissa sanotaan, kun joku ehdottaa tapaamista...)
Isä kertoo koko ajan minun kuulumiseni ja terveiseni äidille, mutta äiti ei kysy mitään, eikä osoita kiinnostustaan. En minä sitä odotakaan, en vaadi mitään, en odota mitään. Äiti saa nyt vain levätä ja olla, ja lähteäkin, kun on sen aika.
Hyvä puoli tässä on se, että äiti ei kauhistu, eikä pelkää,
ei masennu tai ahdistu.
Olen varannut junaliput vajaan kahden viikon päähän.
Eletään päivä kerrallaan, oli lääkärikin sanonut.
Mistään aikamääristä ei ole ollut puhetta.
Netistä luen, että saattohoitopäätös tehdään, kun kuolema on odotettavissa päivien tai viikkojen kuluessa.
Ehkä näen vielä äidin, ehkä en.
Haluaisin upota suruun tänä iltana,
mutta minun on pakko nostaa itseni ylös.
Huomenna on outo, erityisen vaativa työpäivä, jota olen järjestänyt ja odottanutkin
ja jonka toivon onnistuvan. On syytä vähän sulkea surun ovea ja keskittyä nyt muuhun.
Sanoin isällekin, ettei soita minulle päivän aikana kävi mitä tahansa.
En halua jännittää mahdollista soittoa puhelimessa päivän hulinassa.
(Olen itse asiassa etukäteen aika paljon jännittänyt sitä, jos äiti kuolisin juuri tuona tärkeänä päivänä ja joutuisin selviämään tilanteista sen tiedon kanssa.)
sunnuntai 25. maaliskuuta 2018
Eilen ja tänään II
Äiti oli juuri palannut keskussairaalasta, kun soitin isälle.
Pyysin isää antamaan puhelimen äidille ja juttelin hetken äidin kanssa.
Tuttu ääni puhelimessa,
tutut lauseet
ja sisällöt:
kyllä tämä tästä
ihan hyvin hoitaavat
ja sellaista.
Äiti luuli olevansa vielä keskussairaalassa, vaikka siirto oli jo tehty.
Tulehdusarvot ovat koholla, 120.
Annetaan antibioottia suoneen ja happea.
Vatsan ontelosta oli poistettu puolitoista litraa sinne kertynyttä nestettä.
Pyysin isää antamaan puhelimen äidille ja juttelin hetken äidin kanssa.
Tuttu ääni puhelimessa,
tutut lauseet
ja sisällöt:
kyllä tämä tästä
ihan hyvin hoitaavat
ja sellaista.
Äiti luuli olevansa vielä keskussairaalassa, vaikka siirto oli jo tehty.
Tulehdusarvot ovat koholla, 120.
Annetaan antibioottia suoneen ja happea.
Vatsan ontelosta oli poistettu puolitoista litraa sinne kertynyttä nestettä.
lauantai 24. maaliskuuta 2018
Eilen ja tänään
Eilen äidin olisi pitänyt mennä sydämentahdistimen kontrollikäynnille keskussairaalaan,
mutta se jouduttiin perumaan. Äidin kunto oli huonontunut yöllä ja hän oli valittanut vatsaansa. Kuvissa näkyi, että vatsan seudulle oli kertynyt nestettä, jonka poistamiseksi hänet sitten lähetettiin keskussairaalaan.
Odottelen, että isä soittaisi, miten tilanne on edennyt.
Kestän jotenkin sitä, että äiti vain nukkuu.
Kipua ja kärsimystä on vaikeampi ajatella.
Päätin, että menen pääsiäisen jälkeisenä viikonloppuna käymään.
mutta se jouduttiin perumaan. Äidin kunto oli huonontunut yöllä ja hän oli valittanut vatsaansa. Kuvissa näkyi, että vatsan seudulle oli kertynyt nestettä, jonka poistamiseksi hänet sitten lähetettiin keskussairaalaan.
Odottelen, että isä soittaisi, miten tilanne on edennyt.
Kestän jotenkin sitä, että äiti vain nukkuu.
Kipua ja kärsimystä on vaikeampi ajatella.
Päätin, että menen pääsiäisen jälkeisenä viikonloppuna käymään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)