Vietän härkäviikkoja käpyvaraston ääressä tänä vuonna sekä maltillisesti että yleellisesti.
Mitään mahdottomia varastoja ei ole kertynyt,
olemme syöneet välillä juhlavasti ja välillä yksinkertaisesti
ja molempi on tuntunut hyvältä.
Ihan kaikkea sisäänostamista en ole välttänyt
ja huomennakin aion ostaa varastoon bastmatiriisiä, kun satun sopivan kaupan lähelle muissa asioissa menemään. Niin ja ostin minä karjalanpiirakoitakin ja muutakin turhaa, esim. pähkinöitä, vaikka edellisiä ei ollut vielä syöty loppuun.
Aika löperö härkäviikkolainen siis olen ollut, mutta ehkä tänä vuonna riittää tämä pieni ajatus ja pienet päivittäiset teot.
Koululaisten kanssa aivan yksinkertainen ruoka on usein riittävää.
Sosekeitto ja leipää.
Pinaattiletut, jotka paistan nykyisin itse.
Paistetut kananmunat.
Possua ja lanttulaatikkoa.
Kaikki tällainen tuntuu jotenkin hyvältä ja palkitsevalta nyt.
Näissä viikoissa on niin paljon muuta
ja sitten myös tyhjiä hetkiä, kuten tänä iltana,
hetkiä, joihin on hyvä löytää joitakin lohdullisia ajatuksia, kotoisia ajatuksia, arkisia ja juurruttavia ajatuksia, sellaisia, että vaikka mikä olisi, niin pakastimesta löytyy liemiainekset ja keittotarpeet,
ja vaikka mikä olisi, niin laitan astioita tiskikoneeseen ja välillä istun tässä tuolissa miettimässä, mitä tarjoan perheelle huomenna ruuaksi.
Pysyvyyttä. Kun on sitä kieputustakin. Niinkuin huomenna.
Joku päivä sitten huomasin, että on mummini nimipäivä.
Olen menettänyt hänet kauan sitten, mutta tuntui hyvältä viettää nimipäivää edes muutaman ajatuksen ja kynttilänliekin verran.
Mummi teki vieraille lähes aina karjalanpaistia, ellei sitten kalakeittoa.
Hänellä oli leivinuuni ja ruokavarasto, josta osa oli lattian tasoa matalammalla viileässä.
Ruisleipää oli aina ja piparminttupastilleja yhden ruokakaapin yläosassa.
Pysyvyyttä. Hänen elämässään kieputus oli toisensorttista, sota-aikaa ja muuta.
keskiviikko 14. tammikuuta 2015
Kepeää keskiviikkoa
Tänään kaikki on kohtuullista.
Työn määrä ja laatu,
levon ja ajattelemisen mahdollisuus.
Niinkuin nyt: sinertävä lumi pihamaalla,
talon hiljaisuus,
muutama tunti vailla vaatimuksia.
Tämä päivä on kahden toisenlaisen välissä:
olen vähän pyörällä päästäni kaikesta,
innostunut ja haastettu
(en ehkä oikein uskalla myöntääkään miten innostunut)
ja toisaalta niin pieni ja rajallisuudesta tietoinen,
vaikka sitä on vaikea pitää tietoisuudessa, kun
samalla pitää myös uskaltaa ja luottaa.
(En siis oikein osaa kokea sitäkään, miten paljon hirvittää.)
Tässä on muutamia sanoja ja niihin on hyvä palata,
sanoihin, melkein mihin vain sanoihin, sormien liikkeeseen näppäimistöllä,
sen rauhoittavuuteen ja lohduttavuuteen, siihen ihmeeseen, että ajatukset materialisoituvat ja tulevat konkreettisiksi ja alkavat elää elämää minusta erillään.
Rauhoitun myös uudesta musiikista,
viuluista jotka tuntuvat raastavan sisintä ja hoitavan sen ehjäksi samalla kertaa.
Òlafur Arnalds: Living Room Songs
Työn määrä ja laatu,
levon ja ajattelemisen mahdollisuus.
Niinkuin nyt: sinertävä lumi pihamaalla,
talon hiljaisuus,
muutama tunti vailla vaatimuksia.
Tämä päivä on kahden toisenlaisen välissä:
olen vähän pyörällä päästäni kaikesta,
innostunut ja haastettu
(en ehkä oikein uskalla myöntääkään miten innostunut)
ja toisaalta niin pieni ja rajallisuudesta tietoinen,
vaikka sitä on vaikea pitää tietoisuudessa, kun
samalla pitää myös uskaltaa ja luottaa.
(En siis oikein osaa kokea sitäkään, miten paljon hirvittää.)
Tässä on muutamia sanoja ja niihin on hyvä palata,
sanoihin, melkein mihin vain sanoihin, sormien liikkeeseen näppäimistöllä,
sen rauhoittavuuteen ja lohduttavuuteen, siihen ihmeeseen, että ajatukset materialisoituvat ja tulevat konkreettisiksi ja alkavat elää elämää minusta erillään.
Rauhoitun myös uudesta musiikista,
viuluista jotka tuntuvat raastavan sisintä ja hoitavan sen ehjäksi samalla kertaa.
Òlafur Arnalds: Living Room Songs
keskiviikko 7. tammikuuta 2015
Tässä hetkessä ei ole kiire, vaikka aamu rientää jo kohti
Väsyneet lapset haluavat mennä nukkumaan.
Minäkin olen väsynyt arjen alkamisen jäljiltä.
Illan tunnit tuntuvat lyhyiltä, aamu liian läheiseltä.
Osaisinpa ravita itseäni tässä illan hetkessä,
palauttaa itseeni päivän tapahtumissa valunutta voimaa.
Olen päättänyt nähdän sen, mitä tapahtuu kaunistelematta ja tarkasti
ja siksi huomaan hartioiden kiristymisen ja muut kehon merkit,
huomaan epämukavuuden ja kulumisen,
mutta huomasi myös hyvää,
kauniin eleen, toisen ihmisen,
sen, miten joku yritti ja halusi ajatella,
jos oikein yritän, huomaan senkin, että olin hyväksyvämpi
ja että olin rauhallisempi, nyt, kun olen päättänyt rajata pois
kaiken muun, paitsi tärkeimmän.
Istun olohuonessa, jota valaisee keittiön pöydän lamppu, se josta pidän kaikkein eniten,
ja kaksi kynttilää ja joulukranssi.
On melkein siistiä ja kokonaan tunnelmallista
ja vaikka aamu kiirehtii ulkona luokseni, tässä hetkessä ei ole kiire,
eikä kukaan odota minulta mitään sellaista, mitä en haluaisi antaa.
Yritän ajatella, että riitän huomiseen,
vaikka en ole siitä aivan vakuuttunut.
(Tiedä sitten, kuinka paljon pohjimmiltaan pelkään tunteita,
epämukavuutta, riittämättömyyden tai epäonnistumisen tunnetta,
etenkään, jos se on tuntenaakin vain osittaista ja johtuu lähinnä näkökulmsta, jonka valitsen.)
Luen vielä hetken ja lepään jonkun toisen ajatuksissa, jonkun toisen tarinassa,
toivon, että tulen muistutetuksi tärkeästä, tärkeimmästä,
että saan suhteellisuudentajua ja jonkin uuden lahjan.
Hyvää yötä,
hyvää yötä.
Minäkin olen väsynyt arjen alkamisen jäljiltä.
Illan tunnit tuntuvat lyhyiltä, aamu liian läheiseltä.
Osaisinpa ravita itseäni tässä illan hetkessä,
palauttaa itseeni päivän tapahtumissa valunutta voimaa.
Olen päättänyt nähdän sen, mitä tapahtuu kaunistelematta ja tarkasti
ja siksi huomaan hartioiden kiristymisen ja muut kehon merkit,
huomaan epämukavuuden ja kulumisen,
mutta huomasi myös hyvää,
kauniin eleen, toisen ihmisen,
sen, miten joku yritti ja halusi ajatella,
jos oikein yritän, huomaan senkin, että olin hyväksyvämpi
ja että olin rauhallisempi, nyt, kun olen päättänyt rajata pois
kaiken muun, paitsi tärkeimmän.
Istun olohuonessa, jota valaisee keittiön pöydän lamppu, se josta pidän kaikkein eniten,
ja kaksi kynttilää ja joulukranssi.
On melkein siistiä ja kokonaan tunnelmallista
ja vaikka aamu kiirehtii ulkona luokseni, tässä hetkessä ei ole kiire,
eikä kukaan odota minulta mitään sellaista, mitä en haluaisi antaa.
Yritän ajatella, että riitän huomiseen,
vaikka en ole siitä aivan vakuuttunut.
(Tiedä sitten, kuinka paljon pohjimmiltaan pelkään tunteita,
epämukavuutta, riittämättömyyden tai epäonnistumisen tunnetta,
etenkään, jos se on tuntenaakin vain osittaista ja johtuu lähinnä näkökulmsta, jonka valitsen.)
Luen vielä hetken ja lepään jonkun toisen ajatuksissa, jonkun toisen tarinassa,
toivon, että tulen muistutetuksi tärkeästä, tärkeimmästä,
että saan suhteellisuudentajua ja jonkin uuden lahjan.
Hyvää yötä,
hyvää yötä.
tiistai 6. tammikuuta 2015
Liukumäen huipulla
Tänään järjestelen ympäristöä ja mieltä arkea varten.
Olemme kuin liukumäen huipulla
ja vähän hirvittää,
mutta toisaalta mäen alla on kevät ja valo.
Kirjoituspöytä kääntyi vähän uuteen kulmaan kuin
uuden alun merkiksi,
että muistaisin tehdä ja ajatella toisin,
tietoisemmin ja hellemmin.
Lapset siivoavat sähköautoradan pois eteisestä,
että arki mahtuu virtaamaan mattojen yli.
Haluaisin katsoa elokuvia ja olla vielä vähän poissa.
Haluaisin ravintoa juurille,
mutta se ei taida olla sama asia.
Jotkut kirjoittavat arkirutiineista ja niiden voimasta.
Minä en ole koskaan ollut kovin rutinoituva,
vastapainoksi voin joustaa.
Mietin silti, auttaisiko aamurutiini ja vastaavasti illan sulkeminen tarpeellisen ja hyvän sopivalla yhdistelmällä rauhoittamaan ja juurruttamaan elämään hyvää ja tilaa hyvälle. Olisiko se muistutus hoivasta, itselle tärkeän hyvän varjelemisesta, siitä ettei mikään tärkeä ja vastuullinen kuitenkaan mene kaiken edelle, on pohja, on jalat maassa, on maa?
En vain tiedä mitä ottaisin rutiiniksi.
Ja sitten, kun meitä on monta.
Ehkä rutiinista on vain haittaa, jos ärsyyntyy sen häiriintymisestä.
Olemme kuin liukumäen huipulla
ja vähän hirvittää,
mutta toisaalta mäen alla on kevät ja valo.
Kirjoituspöytä kääntyi vähän uuteen kulmaan kuin
uuden alun merkiksi,
että muistaisin tehdä ja ajatella toisin,
tietoisemmin ja hellemmin.
Lapset siivoavat sähköautoradan pois eteisestä,
että arki mahtuu virtaamaan mattojen yli.
Haluaisin katsoa elokuvia ja olla vielä vähän poissa.
Haluaisin ravintoa juurille,
mutta se ei taida olla sama asia.
Jotkut kirjoittavat arkirutiineista ja niiden voimasta.
Minä en ole koskaan ollut kovin rutinoituva,
vastapainoksi voin joustaa.
Mietin silti, auttaisiko aamurutiini ja vastaavasti illan sulkeminen tarpeellisen ja hyvän sopivalla yhdistelmällä rauhoittamaan ja juurruttamaan elämään hyvää ja tilaa hyvälle. Olisiko se muistutus hoivasta, itselle tärkeän hyvän varjelemisesta, siitä ettei mikään tärkeä ja vastuullinen kuitenkaan mene kaiken edelle, on pohja, on jalat maassa, on maa?
En vain tiedä mitä ottaisin rutiiniksi.
Ja sitten, kun meitä on monta.
Ehkä rutiinista on vain haittaa, jos ärsyyntyy sen häiriintymisestä.
maanantai 5. tammikuuta 2015
Käpyvarasto 2015
Olen iloinen siitä, että "käpyvaraston tyhjennys" on tullut osaksi härkäviikkojani jo useampana vuonna.
Käpyvaraston tyhjennyksen perusajatus on tämä:
Siivoan kaapit ja varastot. Tiedän, mitä ruoka-aineita minulta löytyy ja mitä ei. Teen ruokaa ensisijaisesti meillä jo olevista ruoka-aineista ja ostan kaupasta mahdollisimman vähän ruoka-aineita. Riippuen kertyneen varaston koosta tämä kestää pari viikkoa, kuukauden tai esim. talvilomaan saakka. Seuraan ruokakuluja ainakin tammikuun ja pyrin pitämään ne mahdollisimman pieninä.
Tänä vuonna näyttää siltä, että varastot eivät ole ylenmääräiset.
Pakastimessa on jo nyt mukavasti tilaa, eikä moniakaan yllätyksiä tullut ensimmäisessä katselmuksessa vastaan. Tämä ei välttämättä johdu siitä, että olisin oppinut mitään tahi muuttanut tapojani, vaan siitä, että olimme Saksassa osan vuotta ja tuolloin kaapit tietysti olivat melko tyhjät.
Yhtä sun toista kaapeista löytyy: paljon vihreää teetä, jota olen saanut lahjoina useammasta paikasta; useammanlaisia papuja ja linssejä; vahingossa ostettu ylimääräinen purkki suolakurkkuja; ihania, mutta unohtuneita herkkusieniä ja maa-artisokkaa; purkki marinoituja valkosipulin kynsiä; puurohiutaleita; mysliä; tacokuoria ja tortilloja; jokunen pakastimeen tehty valmisateria; pakastevihanneksia; marjoja; pakastettua juustoraastetta; torttutaikinaa, piparitaikinaa; joitakin mausteita, maustekastikkeita ja hilloja. Pakasteessa on myös vähän kalaa, kanaa ja jauhelihaa. Joulun leivonta-aikeista jäi yli myös viikunoita ja taateleita ja kaurakermaa. Jääkaapissa on kaksi pakkausta fetajuustoa, jota kuvittelin käyttäväni uuteen reseptiin, jota en sitten koskaan tullutkaan tehneeksi.
Sitten on quinoaa ja tattaria sekä liuta gluteenittomia jauhopusseja. Näiden sopivuudesta vatsalleni minulla ei ole ihan täyttä varmuutta, joten niitä käyttelen varmaan käpyvarastoviikoillakin varovaisesti. Tattaria voisin kyllä pitkästä aikaa idättää satsin.
Ihan mielenkiintoista on nähdä, miten tyhjäksi onnistun kaapit kokkailemaan.
Viime vuonna taisin tehdä ennätyksen ruokabudjetin alhaisuudessa, joten tänä vuonna tyydyn ihan vain kohtuullistamaan kuluja.
- Se muistuttaa huomaamaan arjessa olevan yltäkylläisyyden: minulla ja perheelläni on ruokaa, varastoiksi asti, riittävästi, tarpeeksi, hyvin.
- Se varoittaa tarpeettomasta ahneudesta ja haalimisesta.
- Se kysyy yksinkertaistamaan ja ehkä jopa luopumaan jostakin totutusta yleellisyydestä, ainakin väliaikaisesti.
- Se muistuttaa, että kaikkea hyvää ei tarvitse olla saatavilla samaan aikaan tai tauottomasti.
- Se auttaa tuntemaan itseä ja omia tapoja ja kertoo selkeää kieltään siitä, missä arvioin omia tai perheen ruokatottumuksia väärin.
- Se innostaa keksimään uutta ja etsimään käyttötapoja, uusia yhdistelmiä ja muuta arkiluovaa, iloa tuovaa.
Käpyvaraston tyhjennyksen perusajatus on tämä:
Siivoan kaapit ja varastot. Tiedän, mitä ruoka-aineita minulta löytyy ja mitä ei. Teen ruokaa ensisijaisesti meillä jo olevista ruoka-aineista ja ostan kaupasta mahdollisimman vähän ruoka-aineita. Riippuen kertyneen varaston koosta tämä kestää pari viikkoa, kuukauden tai esim. talvilomaan saakka. Seuraan ruokakuluja ainakin tammikuun ja pyrin pitämään ne mahdollisimman pieninä.
Tänä vuonna näyttää siltä, että varastot eivät ole ylenmääräiset.
Pakastimessa on jo nyt mukavasti tilaa, eikä moniakaan yllätyksiä tullut ensimmäisessä katselmuksessa vastaan. Tämä ei välttämättä johdu siitä, että olisin oppinut mitään tahi muuttanut tapojani, vaan siitä, että olimme Saksassa osan vuotta ja tuolloin kaapit tietysti olivat melko tyhjät.
Yhtä sun toista kaapeista löytyy: paljon vihreää teetä, jota olen saanut lahjoina useammasta paikasta; useammanlaisia papuja ja linssejä; vahingossa ostettu ylimääräinen purkki suolakurkkuja; ihania, mutta unohtuneita herkkusieniä ja maa-artisokkaa; purkki marinoituja valkosipulin kynsiä; puurohiutaleita; mysliä; tacokuoria ja tortilloja; jokunen pakastimeen tehty valmisateria; pakastevihanneksia; marjoja; pakastettua juustoraastetta; torttutaikinaa, piparitaikinaa; joitakin mausteita, maustekastikkeita ja hilloja. Pakasteessa on myös vähän kalaa, kanaa ja jauhelihaa. Joulun leivonta-aikeista jäi yli myös viikunoita ja taateleita ja kaurakermaa. Jääkaapissa on kaksi pakkausta fetajuustoa, jota kuvittelin käyttäväni uuteen reseptiin, jota en sitten koskaan tullutkaan tehneeksi.
Sitten on quinoaa ja tattaria sekä liuta gluteenittomia jauhopusseja. Näiden sopivuudesta vatsalleni minulla ei ole ihan täyttä varmuutta, joten niitä käyttelen varmaan käpyvarastoviikoillakin varovaisesti. Tattaria voisin kyllä pitkästä aikaa idättää satsin.
Ihan mielenkiintoista on nähdä, miten tyhjäksi onnistun kaapit kokkailemaan.
Viime vuonna taisin tehdä ennätyksen ruokabudjetin alhaisuudessa, joten tänä vuonna tyydyn ihan vain kohtuullistamaan kuluja.
sunnuntai 4. tammikuuta 2015
Ajattelen arjen aloittamista
On hyvä, että kovin moni ei käy täällä,
on huoneita ajatuksille ja
aikomuksille,
on tilaa.
En ole hän, joka jakaa kaiken.
Haluan puhua, mutta haluan
myös suojaa.
Joskus on hyvä ajatella aivan konkreettista
ja arkista. Sellainen elämä kantaa enemmän, kuin olisi arvattavissa.
Niinpä ajattelen sellaista. Ajattelen arjen aloittamista ja ajattelen ruokaa.
On jotain niin kovin rauhoittavaa siinä, että ajattelee perheen ruokkimista
--- jokapäiväistä välttämättömyyttä ja toisaalta mahdollisuutta olla jollakin hyvin konkreettisella tavalla osa ikiaikaista kiertokulkua.
Pidän joulujälkeisestä ajasta.
Tammikuussa olen yleensä jo jotenkin suostunut talveen: jos on oltava, olkoon.
Tammikuussa voin ainakin joskus istua aamuisin keittiössä ja katsoa kaiken valostumista ikkunasta, tavoitella kynttilöitä ja lämpöä ja sinisiä hetkiä.
On tullut tavaksi katsoa läpi keittiön kaapit ja pakastin
ja viettää härkäviikkoja kiitollisena siitä, mitä on, ennemmin kuin uutta etsien ja haalien.
Tänä vuonna varastoja on sopivasti - ei häpeäksi asti, kuten joskus aiemmin.
On mielenkiintoista, että rajaaminen tuottaa usein innostavamman ja luovemman tilan kuin periaatteessa rajattomat mahdollisuudet.
on huoneita ajatuksille ja
aikomuksille,
on tilaa.
En ole hän, joka jakaa kaiken.
Haluan puhua, mutta haluan
myös suojaa.
Joskus on hyvä ajatella aivan konkreettista
ja arkista. Sellainen elämä kantaa enemmän, kuin olisi arvattavissa.
Niinpä ajattelen sellaista. Ajattelen arjen aloittamista ja ajattelen ruokaa.
On jotain niin kovin rauhoittavaa siinä, että ajattelee perheen ruokkimista
--- jokapäiväistä välttämättömyyttä ja toisaalta mahdollisuutta olla jollakin hyvin konkreettisella tavalla osa ikiaikaista kiertokulkua.
Pidän joulujälkeisestä ajasta.
Tammikuussa olen yleensä jo jotenkin suostunut talveen: jos on oltava, olkoon.
Tammikuussa voin ainakin joskus istua aamuisin keittiössä ja katsoa kaiken valostumista ikkunasta, tavoitella kynttilöitä ja lämpöä ja sinisiä hetkiä.
On tullut tavaksi katsoa läpi keittiön kaapit ja pakastin
ja viettää härkäviikkoja kiitollisena siitä, mitä on, ennemmin kuin uutta etsien ja haalien.
Tänä vuonna varastoja on sopivasti - ei häpeäksi asti, kuten joskus aiemmin.
On mielenkiintoista, että rajaaminen tuottaa usein innostavamman ja luovemman tilan kuin periaatteessa rajattomat mahdollisuudet.
lauantai 3. tammikuuta 2015
Merkkejä uudella sivulla
Sivu kääntyy,
mutta onneksi ei ihan vielä,
on vielä nämä muutamat rauhalliset päivät,
joissa pinnan alla kuitenkin jo kuplivat uuden haasteet,
innostavat ja mahdottomat, pelottavat ja tavanomaiset...
En tiedä,
minkä tarinan kirjoittaisin syksystä
ja menneestä vuodesta ja etenkään sen
yllättävästä päätösjaksosta, jossa siirryin pois arkisen
pyörityksestä ja levon sijasta päädyin toiseen pyöritykseen,
yllättävään ja intensiiviseen.
En oikein näe,
mitä tapahtui, enkä sitäkään, mitkä löytämistäni ajatuksista
lopulta kantavat, mutta selvää on, että minulla on uusia ajatuksia,
olen kriittisempi ja tarkempi ja myös vihaisempi ja päättäväisempi,
kuin ennen tätä.
Sitä en tiedä,
miten astun vanhaan taas kerran uutena.
Saksan jälkeen en asettunut enää vanhaan muottiini,
enkä tämän jälkeen varmaan sitäkään vähää mahdu tai asetu,
mutta jotenkin minulla on toivo siitäkin,
että löydän oman tapani, mikään ei ole niin kauheaa kuin miltä jostakin näkökulmasta näyttää.
Voin valita vähän viisaammin,
olen jo valinnut vähän viisammin, mutta en aina, en koko aikaa, en pelkästään sitä.
Tietysti on pelottavaa
mennä takaisin töihin, koska en ihan luota itseeni, koska
yllätin itseni niin kovin tuolla aiemmalla reaktiolla ja
mistäpä sitten tiedän, mitä minä seuraavaksi keksin tai mitä minulle tapahtuu,
mutta ajattelen kuitenkin omaa luokkahuonettani lämmöllä ja pöytää ja uutta järjestystä siellä
ja ajattelen, että soitan musiikkia ja rauhoitun ja paljon vähemmän välitän muusta kuin siitä, minkä itse katson tärkeimmäksi.
On tulossa muuta isoa työhön liittyvää,
innostavaa ja tärkeämpää kuin arkinen jokapäiväjokapäivä.
Sekin voi olla väsyttävää ja uuvuttavaa ja vaatii voimia, mutta en minä kieltäydy, sitä en osaa kuvitellakaan. Mutta hullulta se tuntuu ja ristiriitaiselta - minkään työuupumustarinan valoon se ei tunnu asettuvan - mutta ehkä enemmän on kysymys siitä, että löytää tavan olla se, kuka on, eikä kaikkea sitä, mitä voisi olla ja tai kaikkea sitä, mitä joku keksii vaatia ja odottaa.
mutta onneksi ei ihan vielä,
on vielä nämä muutamat rauhalliset päivät,
joissa pinnan alla kuitenkin jo kuplivat uuden haasteet,
innostavat ja mahdottomat, pelottavat ja tavanomaiset...
En tiedä,
minkä tarinan kirjoittaisin syksystä
ja menneestä vuodesta ja etenkään sen
yllättävästä päätösjaksosta, jossa siirryin pois arkisen
pyörityksestä ja levon sijasta päädyin toiseen pyöritykseen,
yllättävään ja intensiiviseen.
En oikein näe,
mitä tapahtui, enkä sitäkään, mitkä löytämistäni ajatuksista
lopulta kantavat, mutta selvää on, että minulla on uusia ajatuksia,
olen kriittisempi ja tarkempi ja myös vihaisempi ja päättäväisempi,
kuin ennen tätä.
Sitä en tiedä,
miten astun vanhaan taas kerran uutena.
Saksan jälkeen en asettunut enää vanhaan muottiini,
enkä tämän jälkeen varmaan sitäkään vähää mahdu tai asetu,
mutta jotenkin minulla on toivo siitäkin,
että löydän oman tapani, mikään ei ole niin kauheaa kuin miltä jostakin näkökulmasta näyttää.
Voin valita vähän viisaammin,
olen jo valinnut vähän viisammin, mutta en aina, en koko aikaa, en pelkästään sitä.
Tietysti on pelottavaa
mennä takaisin töihin, koska en ihan luota itseeni, koska
yllätin itseni niin kovin tuolla aiemmalla reaktiolla ja
mistäpä sitten tiedän, mitä minä seuraavaksi keksin tai mitä minulle tapahtuu,
mutta ajattelen kuitenkin omaa luokkahuonettani lämmöllä ja pöytää ja uutta järjestystä siellä
ja ajattelen, että soitan musiikkia ja rauhoitun ja paljon vähemmän välitän muusta kuin siitä, minkä itse katson tärkeimmäksi.
On tulossa muuta isoa työhön liittyvää,
innostavaa ja tärkeämpää kuin arkinen jokapäiväjokapäivä.
Sekin voi olla väsyttävää ja uuvuttavaa ja vaatii voimia, mutta en minä kieltäydy, sitä en osaa kuvitellakaan. Mutta hullulta se tuntuu ja ristiriitaiselta - minkään työuupumustarinan valoon se ei tunnu asettuvan - mutta ehkä enemmän on kysymys siitä, että löytää tavan olla se, kuka on, eikä kaikkea sitä, mitä voisi olla ja tai kaikkea sitä, mitä joku keksii vaatia ja odottaa.
torstai 18. joulukuuta 2014
Samassa kuvassa kaikki
I
pyörryttää kun niitä katsoo,
niska taittuu,
kurottuu.
Samaan aikaan ovat jalat savessa niin kiinni,
ettei melkein jaksa astua seuraavaa
askelta.
Ei sitä oikein saa samaan kuvaan,
tässäpä teille selfie:
muta, pallot, minä.
Ei, jokainen lause rajaa jotenkin väärin.
Onko kuva keskeltä repeytynyt?
Onko ajassa niksahduksia?
Mutta minähän olen tämä kasa yhteenkietoutuneita soluja,
en voi olla monessa paikassa yhtä aikaa,
on vain yksi aika, paikallisuus,
samana jatkuvuus,
tässä oleminen.
Ei kuvaa,
ei sanoja,
mutta sama oleminen kaiken keskellä.
Silti jotkut väitteet ovat tosia,
mutta emme välttämättä koskaan tiedä mitkä.
(Syntyy äkillinen halu opettaa tietoteoriaa.)
II
Saatan miettiä, että
kuka olisin, jos olisin off-line.
Mitä tulevaisuuden lapset miettivät, Alexander Stubb?
III
Edessäni on kolmio:
ELÄMÄNI, MIELIKUVANI, ARVONI
lukee kulmissa.
Keskellä lukee:
HYVINVOINTINI, TERVEYTENI
Minun pitäisi kirjoittaa siitä.
IV
Asiat avautuvat, kun niitä ajattelee.
Tähän olen luottanut aika paljon
ja usein luottamus on palkittu runsaskätisesti.
Vähintään yhtä tärkeää
on olla paikoillaan ja tuntea maa jalkojen alla.
V
Sitä en ihan ymmärrä,
että tunteet kätkeytyvät ihmiseltä.
Tuhat lahjaa
"Kuule. Et pääse kielteisestä tunteestasi ajattelemalla myönteisesti. Liittyvät ne tunteet sitten veljeesi, minuun tai kehen tahansa. Tunteet ovat ajatuksia nopeampia, veri virtaa nopeammin kuin hermoimpulssit etenevät." Hänen silmäripsensä värähtävät. "Tunnetta voi vastustaa vain toisen tunteen avulla."
Ann Voskamp, Tuhat lahjaa, s. 128
En juurikaan lue hengellisiä kirjoja, mutta jokunen vuosi sitten päädyin tilaamaan Ann Voskampin kirjan One Thousand Gifts. Päädyin myös lukemaan kirjan - kannesta kanteen - ja säästämään kirjan minuun vaikuttaneiden, varjeltujen, hellittyjen kirjojen joukkoon kirjahyllyssäni. Kirja kertoo tarinan siitä, kun Ann alkaa kirjata ylös päivittäisiä kiitollisuuden aiheita. Miten kirjoittaminen ja kauniiden, hyvien asioiden huomaaminen muuttaa häntä, hänen tunteitaan, hänen arkeaan ja hänen uskoaan.
Minulle kirjan merkitys kiteytyy jotenkin näin:
Sillä on merkitystä mihin katson,
sillä huomaanko kiitollisuuden aiheet,
mutta katsominen ei voi tapahtu ummistamalla silmät siltä, mikä on vaikeaa, raastavaa ja tuhoisaa.
Kirja avautuu varmasti parhaiten sellaiselle, joka uskoo tai jolle kristillinen traditio on jotenkin tuttua ja rakastakin, mutta kiitollisuuden merkitys ei rajaudu niihin, jotka pystyvät uskomaan. Kristillisen tradition sisällä minulle tuli lukijana aavistus, että saatan pitää käsissäni yhtä pitkäikäistä klassikkoa. Ann kirjoittaa omaperäisellä tyylillä, elämänläheisesti, runollisesti ja samalla heijastaen laajaa kristillisen ajattelun tuntemusta.
Kirjoitan tämän siksi, että Uusi tie on julkaissut Annin kirjan suomeksi otsikolla Tuhat lahjaa
ja toivon, että kirja löytää oikeisiin käsiin.
Avaranäköisen kiitollisuuden lahja on mielestäni etsimisen arvoinen.
Ann Voskamp, Tuhat lahjaa, s. 128
En juurikaan lue hengellisiä kirjoja, mutta jokunen vuosi sitten päädyin tilaamaan Ann Voskampin kirjan One Thousand Gifts. Päädyin myös lukemaan kirjan - kannesta kanteen - ja säästämään kirjan minuun vaikuttaneiden, varjeltujen, hellittyjen kirjojen joukkoon kirjahyllyssäni. Kirja kertoo tarinan siitä, kun Ann alkaa kirjata ylös päivittäisiä kiitollisuuden aiheita. Miten kirjoittaminen ja kauniiden, hyvien asioiden huomaaminen muuttaa häntä, hänen tunteitaan, hänen arkeaan ja hänen uskoaan.
Minulle kirjan merkitys kiteytyy jotenkin näin:
Sillä on merkitystä mihin katson,
sillä huomaanko kiitollisuuden aiheet,
mutta katsominen ei voi tapahtu ummistamalla silmät siltä, mikä on vaikeaa, raastavaa ja tuhoisaa.
Kirja avautuu varmasti parhaiten sellaiselle, joka uskoo tai jolle kristillinen traditio on jotenkin tuttua ja rakastakin, mutta kiitollisuuden merkitys ei rajaudu niihin, jotka pystyvät uskomaan. Kristillisen tradition sisällä minulle tuli lukijana aavistus, että saatan pitää käsissäni yhtä pitkäikäistä klassikkoa. Ann kirjoittaa omaperäisellä tyylillä, elämänläheisesti, runollisesti ja samalla heijastaen laajaa kristillisen ajattelun tuntemusta.
Kirjoitan tämän siksi, että Uusi tie on julkaissut Annin kirjan suomeksi otsikolla Tuhat lahjaa
ja toivon, että kirja löytää oikeisiin käsiin.
Avaranäköisen kiitollisuuden lahja on mielestäni etsimisen arvoinen.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Tarvitsen viisautta ja suojaa
On myrskyjä
ja on myrskyjä vesilasissa
ja hukkaan valuvaa energiaa,
taistelua olemattomia vastustajia vastaan.
Olen osunut reitille
ja rukoilen viisautta ja vakautta
ja lempeyttä ja ymmärrystä ja luottamustakin vielä.
Miksi ihmisenä oleminen
on niin ristiriitaista; että suuriin lahjoihin, huikeuteen ja intohimoiseen hyvään pyrkimiseen
liittyy usein tumma varjo, joskus tyhjäksi tekevä varjo, jotakin jolta on vain pakko suojautua.
Kuinka hankalaa ja surullista.
Tajuan, että minun on oltava oman varjoni kanssa
riittävässä sovussa, ettei se paisu esteeksi asti.
Tajuan, että itsestä on totta vieköön pidettävä hyvää huolta.
En ole erilainen ja toinen,
en ole se, jolle ei koskaan voisi käydä noin.
Olen se, joka saa nyt mahdollisuuden
muistaa ja muuttua.
Varjella itseään,
viisastua,
syvetä,
tulla yksikertaisemmaksi ja suoraksi.
En tietenkään näe omia sokeita pisteitäni
ja toisen sokeiden pisteiden kohdalle joutuessani
se tuntuu ajatuksena vähän pelottavalta.
Palaan ja kiinnyn
taas viisauteen
ja lempeyteen.
Niille on tässä maailmassa paljon tarvetta,
niin kovin paljon tarvetta.
ja on myrskyjä vesilasissa
ja hukkaan valuvaa energiaa,
taistelua olemattomia vastustajia vastaan.
Olen osunut reitille
ja rukoilen viisautta ja vakautta
ja lempeyttä ja ymmärrystä ja luottamustakin vielä.
Miksi ihmisenä oleminen
on niin ristiriitaista; että suuriin lahjoihin, huikeuteen ja intohimoiseen hyvään pyrkimiseen
liittyy usein tumma varjo, joskus tyhjäksi tekevä varjo, jotakin jolta on vain pakko suojautua.
Kuinka hankalaa ja surullista.
Tajuan, että minun on oltava oman varjoni kanssa
riittävässä sovussa, ettei se paisu esteeksi asti.
Tajuan, että itsestä on totta vieköön pidettävä hyvää huolta.
En ole erilainen ja toinen,
en ole se, jolle ei koskaan voisi käydä noin.
Olen se, joka saa nyt mahdollisuuden
muistaa ja muuttua.
Varjella itseään,
viisastua,
syvetä,
tulla yksikertaisemmaksi ja suoraksi.
En tietenkään näe omia sokeita pisteitäni
ja toisen sokeiden pisteiden kohdalle joutuessani
se tuntuu ajatuksena vähän pelottavalta.
Palaan ja kiinnyn
taas viisauteen
ja lempeyteen.
Niille on tässä maailmassa paljon tarvetta,
niin kovin paljon tarvetta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)