Lauantaityöpäivä.
Viime viikolla kaksi sairaslomapäivää.
Väsymys. Äänen oikkuilut.
Illan päättyessä kehoni painuu raskaana tuoliin,
selkäranka kannattelee minua.
Ajattelen, että valitsen tarkemmin, mihin tartun.
Yksinkertaista ja olennaista,
lähellä olevaa ja konkreettista,
merkityksellistä, omakohtaista.
Marraskuussa lähennyn "luostarielämää",
en hajota itseäni niin kovin.
Pelkistyn.
En ole rauhassa,
mutta aion katsoa niin lähelle ja niin harvoihin kohteisiin,
että voin olla rauhallinen.
Kirjoitan, ennemmin kuin selaan.
Luen ennemmin kuin katson.
Pysähdyn olennaisten edessä.
Teen työtä, ojentaudun,
tunnen maan kannattelevan minua.
Se, mikä ei ole tarpeen, kimpoaa pois
tästä tilasta, jonka olen itselleni varjellut.
Tähän tilaan asetun olemaan
ja siihen tuon itseni ja voimani.
Lauantaityöpäivän iltana
olen väsynyt ja vielä vähän kipeä
ja saan lohtua näistä ajatuksista, joiden on
määrä kantaa minua kiireen ja hälyn läpi.
Melkein haluan luovuttaa,
mutta jos katson tarpeeksi lähelle,
näen tarpeeksi vähän. Voin aloittaa siitä.