Sivut

perjantai 19. marraskuuta 2010

Didikuvasumassa

Joskus meillä oli valokuvia. Kädessä pidettäviä ja yhdessä katsottavia.
Sitten tuli digiaika ja ruuhkavuodet. Huono yhdistelmä.
Kun siihen vielä yhdistetään joitakin tietokoneentoimintaan liittyviä pikkuhankaluuksia, seurauksena on ollut, että meillä ei ole ollut lainkaan paperikuvia vuoden 2006 jälkeisestä ajasta. Se tarkoittaa siis sitä, että kuopuksen kaikki vauvakuvat ovat olleet lajittelematta ja tulostamatta...
Huh.



Nyt olen tarttunut asiaan.
Aivan aluksi laitoin tilaukseen yhden kansiollisen kuvia, joita olin joskus kauan sitten valikoinut, mutta jotka olivat jääneet tilaamatta.
Seuraavaksi tein valokuvakirjan viimekesän kuvista.
Tällä viikolla olen tehnyt kaksi päivää kolmea kuvakirjaa, jokaiselle lapselle omaansa.
Tietysti harmittaa, etten ole ottanut enemmän kuvia. Mutta en harmittele liikaa - siihenkin kun on syynsä.
Jokaisesta lapsesta sain kuitenkin kasaan kokonaisuuden, jossa heidän puuhansa ja luonteenlaatunsa tulevat esiin. Suunnittelen, että lapset saavat nämä kirjan joululahjoina.
Olemme katsoneet kuvia yhdessä. Siitä on ollut iloa. Pienin haluaa nähdä itsensä vauvana. Minäkin haluan. Nähdä ja muistaa.

Minusta on otettu kuvia lähinnä vauvana.
Olisi mukavaa muistaa itsestään enemmän leikki-ikäisenä ja koululaisena.
Päätän alkaa kuvata lapsiani enemmän.
Päätän myös tilata kuvia vähän tiheämmin.




 

tiistai 16. marraskuuta 2010

Jonain päivänä luovun kaikesta, mitä minulla on

Jonain päivänä luovun kaikesta, mitä minulla on.
Jonain päivänä minulla ei enää ole mustaa isoa kirjahyllyä.
Jonain päivänä talon takana oleva metsä kaadetaan.
Jonain päivänä luovun työstä, lapsista, puolisostani.

Tulen menettämään kaiken
ja se on väistämätöntä.

Tämä ajatus on kuin tumma läikkä, joka kirkastaa kuvan kaikki värit.

Se mielessäni muistan,
että jos haluan nauttia lempikirjoistani kauniin kaapin hyllyillä,
voin tehdä sen tänään.
Että jos haluan kävellä vanhaksi kasvaneiden kuusten keskelle,
minun on parasta tehdä se jo tänään.
Minun ei tarvitse tarttua kaikkeen ja pelätä sen menettämistä -
menettäminen on väistämätöntä ja pelko turhaa -
tärkeää oikeastaan on vain se, mitä teen tänään
niiden asioiden suhteen, joita minulla on
ja joita arvostan.

Edellisen asuntomme ikkunoista näkyi järvi.
Asuimme siellä monta vuotta.
Kului pitkiä aikoja niin, että arki vain kulki rataansa, enkä kovinkaan usein katsonut ulos ikkunasta ihaillakseni maisemaan. Se vain oli siinä - jonkinlaisena itsestäänselvyytenä.
Nyt kun olen täällä metsän keskellä,
olen oikein oikein tyytyväinen siitä, että noin vuosi ennen muuttoa (kun en vielä tiennyt että muuttaisimme) päätin alkaa pysähtyä ikkunan eteen mahdollisimman usein katsomaan järvimaisemaani. Ja tein niin.
Maisemalla oli minulle erityinen merkitys, koska maiseman ollessa kauneimmillaan odotin lasta ja suurimman osan hänen syntymisensä tunneista katsoin sitä maisemaa. (Siirryimme läheiseen sairaalaan vasta noin tunti ennen poikani syntymää.)
Olen vieläkin onnellinen siitä, että katsoin maisemaa tarpeeksi, ennen kuin menetin sen. 

Synkät ajatukseni menettämisestä
tekevät minun onnelliseksi kaikesta siitä, mitä elämässäni nyt on.
Mistään hyvästä en voi nauttia ikuisesti. Minun on nautittava siitä nyt. 

maanantai 15. marraskuuta 2010

Minä rakastan kotia!

Minä rakastan äitiä, minä rakastan isiä, minä rakastan isosiskoa, minä rakastan isoveljeä ja minä rakastan kotia!

Näin kuuluu kolmevuotiaan tärkeiden asioiden luettelo. Joskus Panda pääsee vielä listan jatkoksi, mutta ytimen muodostamme me perheenjäsenet ja sitten tuo samanveroinen, mutta epämääräisempi koti.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät usko, että koti löytyy asunnonvaihtoilmoituksesta. Kuvittelen siis, että koti tarkoittaa jotakin muuta(kin) kuin taloa tai asuntoa... Me asustamme vanhassa rivitalonpätkässä, jossa ei ole mitään erityistä ja joka ei tosiaankaan ole mikään unelmapiilopirtti tai muuten kaunis ja ihana kotini on linnani -tyyppinen asuinsija. Ehkä juuri siksi minusta on liikuttavaa se, miten kolmivuotias rakastaa kotia.

Mitä kaikkea se hänelle merkitsee?
Mitä hän siinä rakastaa?
Tuskin seiniä tai tavaroita aivan pelkästään?
Perhe on hänelle me ja koti.
Koti on perheen paikka...

Alan miettiä, mitä kaikkea on tarkoitettu sanonnassa  "koti, uskonto ja isänmaa" sanalla koti?
Miksi koti on ollut niin tärkeä arvo? Kuinka se on aikanaan ymmärretty? Onko se muotoiltu aikana jolloin on muutettu vähemmän ja kotipaikkaan on kytkeytynyt laaja kirjo merkityksiä? Onko tässä kotisanalla ollut lainkaan asunnon merkitystä? 

Nykyisinkin joku ripustaa seinälleen lauseen "Oma koti kullan kallis" vitsiksi siitä, miten paljon asumisesta joutuu maksamaan. Mutta mikä on se koti, joka on kullan kallis muussa merkityksessä? Onko nykyilmisellä tällaista kotia?

Myönnän, että en ole kodin hengetär enkä taitava kodinrakenta (homemaker). Mutta olen alkanut miettiä, että voisin pikkuisen enemmän tietoisestikin luoda tälle ihanalle perheelle kotia - enkä nyt tarkoita sisustamista, vaan yhteisyyttä, kokemusten jakamista, perinteitä, jotakin sellaista...

Luulen, että pienimmäisen rakkaus kotiin on paikkarakkautta, kiintymistä omaan pesään, jossa hän on varttunut pieneksi pojaksi. Hänen rakkautensa kotiin muistuttaa minuakin - joka aikuisena olen helposti aina vähän levoton ja tyytymätönkin kulloisenkin asuinpaikan piirteisiin - olemaan kiitollinen kodista. Samalla tämä varaukseton kiintymys kotiin hoitaa minussa sitä puolta, joka on aina vähän alemmuudentuntoinen sotkuista ja siitä, ettei meillä kukaan laita ja sisusta paikkoja aivan tosi kauniiksi... Tämä riittää hänelle, miksi ei siis minullekin.

Koti on ihmisen pesä.
Pesään ei liity sisustusvaatimuksia. Siihen liittyy ajatus turvallisesta paikasta, hoivan ja  kasvun paikasta.



***
PS. Seinät ja tavarat kuuluvat toki nekin kotiin. Nyt sairauslomalla olen katsonut neloselta Sisustustiimi nimistä ohjelmaa, jossa ammattisisustajat valtaavat tyylittöminä pitämiään koteja ja uudistavat kaiken lattiasta kattoon niin, että asunto on sen jälkeen häikäisevän trendikäs ja yhtenäinen... Minusta he tekevät kodista asunnon.

Miltähän tuntuu asukkaista istua olohuoneessa katsomassa hyllylle taitavasti aseteltuja, upouusia koriste-esineitä, joilla ei ole heille annettavanaan mitään henkilökohtaista merkitystä, joihin ei liity mitään tarina, jotka eivät tuo mitään muistoja? Asunnossa voi olla kaunista, mutta onko siellä enää kodikasta? Enkä nyt väitä että kaikenmaailman tyylittömien rojukasojen keskelläkään olisi välttämättä kodikasta, mutta minusta kodikkuus jotenkin liittyy myös siihen, että esineet joita ympärilläni on kertovat jotakin eletystä elämästä ja niistä ihmisistä, jotka täällä asuvat.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Panda heittelee keksinpalasia

Tarjoilin lapsille iltapalaa. Pienin olisi halunnut lisää pipareita, mutta ajattelin, että kaksi runsasta keksitarjoilua on isänpäivänäkin aivan tarpeeksi. Pienimmälle tämä ei oikein sopinut, vaan hän suuttui minulle. Jostain syystä hän oli kiivennyt pöydän reunalle istumaan ja taittoi siinä sitten käsiin osuneesta mariekeksistä pieniä muruja ja heitti niitä pari minun puolelleni pöytää. Keksien heitteleminen ei ole oikein kunnon käytöstä. Sanon asiasta, mutta pienin ei halua kuulla.
- Onkohan meillä kuitenkin vielä vauva, kun täällä joku heittelee keksiä? 
Pienin ei halua olla pieni. Hän ei myöskään halua lopettaa keksien heittelemistä. Niinpä hän miettii ja keksii ratkaisun:
- Panda on vielä pieni, Panda voi heittää.
Hän hakee rakkaan Pandan ruokapöytään, asettelee sen pöydälle ja laittaa Pandan heittämään vielä yhden pikkumurun. Sitten hän alkaa kasvataa Pandaa: Ei saa istua pöydällä. Ei saa heitellä muruja.Rohkaisemme kasvatustyössä. Panda kun on vielä pieni, niin hän ei heti ymmärrä, mutta aivan varmasti vähän ajan kuluttua Pandakin oppii.
- En minä enää heitä, sanoo Panda.

Miellä kukaan lapsista ei ole kestänyt lainkaan hyvin sitä kasvojenmenetystä, joka väärässä olemiseen tai huonosti käyttäytymisestä nuhdelluksi tulemiseen liittyy. Jokainen on keksinyt luovia ratkaisuja näistä hankalista pitäisi oikeastaan myöntää että olin väärässä -tilanteista päästäkseen. Hauska seurata.
En minäkään kyllä erityisesti tykkää olla väärässä (mutta kaikkeen tottuu :-))

lauantai 13. marraskuuta 2010

Mielen kanssa riitaa

Kerran kun mä olin päiväkodissa aamupalalla,
mulle tuli mun oman mielen kanssa riitaa. En mä muista mitä, 
mutta tuli.


Mä tiedän, miten voi olla yöllä mielen kanssa riitaa. 
Kun herää yöllä väärällä jalalla, 
sitten niin... niinku...
mä tiedä mistä se johtuu että on heränny vihasella päällä
siitä koska on tullu yöllä mielen kanssa riitaa!

Enpäs! Joopas! Enpäs! Joopas! 
Se voi olla muutakin, 
ihan mitä tahansa riitelyä. 

5-vuotiaan mietteitä

Sata lasta

Aamupalapöydässä pienin pettyy jostakin ja parkuu surkeana lattialla.
Keskimmäinen pohtii rauhallisella äänellä:
Äiti, jos jollain olis sata lasta...
jos ne kaikki olisi aika kitiseväisiä...
sit ei kyllä varmaan selviäis...
Asiat mittasuhteisiinsa siis.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Tule sitten suoraan koulusta kotiin!

"Sä et koskaan sano mulle, että tuu sitten suoraan koulusta kotiin." tytär valittaa.
"E:n äiti sanoo aina E:lle, että sen pitää tulla suoraan koulusta kotiin. Mikset sä koskaan sano mulle?"
Mutisen jotain. Ei ole ollut syytä sanoa... ei ole ollut asiassa ongelmia... monesti en ole paikalla... minulle sopii ihan hyvin, jos tytär jää leikkimään pihalle, jos vain hän ilmoittaa siitä.
Tytär taitaa ymmärtää, mutta tämä pyyntö on silti sellainen, johon hänen korvissan liittyy jotain arvokasta.

Tänään olemme heti koulun jälkeen lähdössä yhdessä isäinpäiväostoksille.
"Sano se nyt!" muistuttaa tytär. Onneksi muistan ja pääsen kärryille:
"Tule sitten suoraan koulusta kotiin!"
Tytär tekee vielä aamupuuhiaan. Ovelta hän huutaa: "Vielä kerran!"
"Tule sitten suoraan koulusta kotiin!"

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Kuinka riidellään rakentavasti... ihmissuhdeoppeja käytännössä :-)

Esikoinen oli pahoittanut mielensä kaverin käyttäytymisestä.
Tilanne toistui aika monta kertaa ja siinä oli selvästi esikoista kohtaan epäreiluja piirteitä.
Esimerkiksi kaveri sopi menemisiä muiden kanssa, vaikka oli aamulla sopinut tyttären kanssa tulevansa meille.

Mietimme tyttären kanssa mitä tehdä.
Sanoin hänelle, että olisi hyvä jotenkin saada sanotuksi, että tällainen kohtelu harmittaa ja tuo pahaa mieltä.
Ja että olisi hyvä saada samalla kertaa sanotuksi myös se, että kaveri on tyttärelle tärkeä ja että hän haluaisi yhteisten leikkien jatkuvan.

Tytär sanoi kaverille, että hänellä on asiaa.
Ja odotti yli viikon, että kaverille tuli sopiva tilaisuus tavata rauhassa. Tässä ajassa kaveri oli tullut uteliaaksi siitä, mitä tämä asia voi olla, jota ei voi kertoa koulun pihalla eikä puhelimessa.

Vihdoin tapaaminen järjestyi meidän pihalla. 
Tytär johdatti aiheeseen: Minulla on kaksi asiaa ja on tärkeää, että kuuntelet ne molemmat, ettet vahingossa hermostu heti ensimmäisestä... Hän selitti selvästi pari näistä tilanteista, jotka häntä olivat loukanneet. Hän ei oikein ollut saanut asetettua rajoja omalla äänellään, joten hän otti äidin avuksi: Äiti sanoi, että minun pitää sanoa sinulle, ettei minulle sovi, että minua kohdellaan tällä tavalla. Sitten hän oli kertonut asian toisen puolen: sen että toinen on tärkeä ja rakas ystävä.

Loppuillan leikit jatkuivat mukavissa merkeissä.
Ja tytär oli ilmeisen ylpeä siitä, että oli onnistunut ottamaan vaikean asian esille.
Olen minäkin ylpeä :-) ja onnittelen!

Vasussa

Olin keskustelemassa pienimmäisestä päiväkodilla.
Hoitajalla oli hänestä paljon hyvää sanottavaa.
Hän on rauhallinen poika, pohtivainen ja tarkkaileva. Isänsä oloinen.
Hän innostuu yhteisestä toiminnasta ja tekee askartelujaan huolellisesti keskittyen.
Häntä kutsutaan hymypojaksi, kun hän on yleensä aina hyväntuulinen ja nauravainen.
Kovin voimakkaasti hän ei pahaa tuultaan näytä, mutta menee kyllä vakavaksi, jos häntä vähänkin joudutaan ohjaamaan tai hän on jossakin asiassa väärässä.
Poikani haluaa tehdä asiat itsenäisesti ja onkin taitava ja omatoiminen.
Hän rakastaa kirjoja ja jaksaa kuunnella vaikka seitsemän kirjaa perätysten.
Palapelit ja rakentelut ovat hänelle mieluisia.
Parhaan ystävän kanssa lapseni naureskelee ja kikattaa ja keksii vitsejä ja höpsötyksiä.
Päiväkotipäivän aikana hän keskittyy tekemisiinsä niin, ettei näytä siltä, että hänellä olisi kovasti ikävä kotiin. Vapaapäivät ovat kuitenkin tärkeitä ja leikit veljen kanssa rakkaita.
Hän ei innostu nopeista muutoksista, vaan tekee mielellään asioita osaamallaan, hyväksi havaitulla tavalla.
Syö milloin sattuu olemaan sillä tuulella. Nukkuu tunnin tai vähän päälle.

Emme asettaneet erityisiä kasvastutavoitteita.
Esikoinen taisi sanoa pienenä näin: "Ei minua tarvitse kasvattaa. Minä kasvan ihan ruualla!" 

tiistai 9. marraskuuta 2010

What do you do for fun?

Eikö olenkin kummaa, että jotkut asiat ovat innostavia, rentouttavia ja hauskoja ihan luonnostaan ja ponnistelematta. Sitten taas toisen asiat ovat sellaisia, että niiden olettaisi olevan hauskoja, kuulee olevan toisille tosi hauskoja, mutta jotka eivät kuitenkaan sytytä omalla kohdalla niin helposti ja luontevasti?

Lapsilla ei ole vielä vahvoja käsityksiä siitä, mitä asioita yleisesti pidetään hauskoina ja rentouttavina. Heissä näen selvästi sen, miten sisäinen motivaatio ja kiinnostuneisuus ohjaa kutakin puuhastelemaan itselle innostavien ja palkitsevien asioiden kimpussa.

Omalla kohdallani tilanne on vaikeampi. Saatan olla vieraantunut siitä, mikä minulle on luonnostaan hauskaa ja ohjautua sen pohjalta, minkä oletan olevan hauskaa. Minulla on kerrankin aikaa, kun nyt olen sairauslomalla.
Voin tehdä asioita, joita haluan tehdä (tietyissä rajoissa). Etukäteen ajattelin, että kun olen toipumassa kotona ja mahdollisesti liikkuminen on aluksi hankalaa, niin haluan katsoa elokuvia. En ole pitkiin pitkiin aikoihin voinut katsoa rauhassa elokuvia. Nyt olen katsonut jo useamman ja huomaan, että eivät ne sytytä minua sellaisella tavalla, jota odotin.

Olen lukemassa Gretchen Rubinin kirjaa The Happiness Project. Gretchen kirjoittaa omia kokemuksiaan tästä samasta asiasta. On asioita, jotka voisivat olla innostavia, kiinnostavia ja hauskoja - ja ovatkin sitä jossain määrin - mutta jotka eivät välttämättä ole niitä, joista itse innostuu sillä välittömimmällä ja luontevimmalla tavalla. Minusta kuulostaa hienolta, jos joku kertoo blogissaan viettäneensä iltaa hyvää elokuvaa katsellen. On helppo ajatella, että haluaisin olla sellainen ihminen, joka on kiinnostunut hyvistä elokuvista ja tietynylaisesta kirjallisuudesta...

Voi olla vaikea hyväksyä omalla kohdalla, että kertakaikkiaan nyt vain on niin, että ne juuri tietynlaiset jutut sytyttävät eniten, vaikka niitä kiinnostuksenkohteita ei ehkä ole osannut nimetä tai arvostaa samalla tavalla.
Toisaalta voi myös olla, että nämä jutut ovat jääneet asiallisen työkeskeisen elämän ja ajanpuutteen jalkoihin ja uinuvat jossakin vallan tunnistamattomina.

Kun itse rupesin miettimään omian luontaisia hauskuuden lähteitäni, löi pääni vähän aikaa aivan tyhjää. Sitten aloin vähitellen saada langanpäästä kiinni. Haastattelin myös perheenjäseniä aiheesta. Tässä vähän tuloksia:

Kuopus jäi vielä vähän sanattomaksi, mutta nämä ainakin: 
- keinuminen
- kukkien kasteleminen mökillä

Keskimmäinen:
- pikkuveljen kanssa uusilla synttärilahja-autoilla leikkiminen
- legoilla rakenteleminen
- piirtäminen

Esikoinen:
- voimistelu ja tanssiminen
- päättelytehtävien miettiminen
- askartelu
- eläimet
- esittäminen
- joskus lukeminen

Mieheni 9 -vuotiaana:
- legoilu
- pallopelit
- matkustaminen
- urheilun katsominen

ja sama mies vähän myöhemmin:
- huumorin viljely omassa blogiverkostossa
- luennointi
- perheen kanssa höpsöttely
- pallopelit ja pallopelien katsominen
- matkustaminen
- pienet remonttipuuhat (= isojen legoja) 

Marikki
- tiedon hakeminen, lukeminen
- hyvät lastenkirjat
- luovis sanoilla, äänellä, keholla, kuvilla tms.
   (tätä ovat esim. hyvän kirjan lukeminen dramaattisesti ääneen, valokuvakansion kokoaminen, kollaasikuvitus kalenterin kanteen tai sanojen järjesteleminen kokemusta kuvatessa...)
- lasten kanssa keskusteleminen
- vauvojen naurattaminen
- silittely ja sylittely

Mikä sinusta on hauskaa?